Peilailu on syntiä.

Jo muinaiset kreikkalaiset aikoinaan tiesivät, että peilikuvansa liian innokkaasta tuijottelusta ei seuraa mitään hyvää. Ylpeyden sukulaisena turhamaisuus on roomalaiskatolisen kirkon suurella ei näin -listalla. Myös suomalaisesta kansanperinteestä löytyy suuria viisauksia aiheesta ulkonäkö ja siihen käytettävän ajan soveliaana pidetty määrä - rumat ne vaatteilla koreilee.

Sain joskus viestintäkurssilla kotitehtäväksi katsoa omaa valokuvaani muiden läsnä ollessa ja kommentoida sitä ylitsevuotavan positiivisesti. En tainnut koskaan varsinaisesti kiljaista "panisin" omia kuvia katsellessani, mutta kuviensa kauhistelu on kyllä mielenkiintoinen rituaali varsinkin naisten keskuudessa. Sehän menee jokseenkin näin: "Ai että mä oon kyllä hirveen näkönen!" "No ei, sähän näytät ihan hyvältä, mutta kato nyt mua, kauhee kaksoisleuka!" "Höpöhöpö, sitä paitsi mulla on tukkakin ihan lytyssä!"

Kun kuvan ottohetkestä on kulunut sovelias aika, esimerkiksi muutamia vuosia, on jo hyväksyttävää olla sitä mieltä että oli silloin aika hyvän näköinen, mutta nyt onkin jo täysin rupsahtanut.

Samaa turhamaisuuden välttelyä edustanee myös suomalaisten näennäinen kyvyttömyys ottaa ulkonäköön kohdistuvaa kohteliaisuutta vastaan muuten kuin vähättelemällä. Vaatteet on aina kiskottu niskaan viime tingassa silmät kiinni ja sitä paitsi ostettu marketista, meikin alla muhii maailman suurin finni ja tukkaakaan ei ole ehtinyt kahteen päivään pesemään.

Osittain vastaturhamaisuus mahtaa olla vain kohteliaisuuden ja hyväksynnän kalastelua, mutta joka tapauksessa se on pohjimmiltaan aika epäterve tapa, josta aion henkilökohtaisesti hankkiutua eroon.

Tunnustettakoon siis tässä julkisesti että mietin joskus tunnin, minkä T-paidan yhdistäisin farkkuihin jotta näyttäisin sopivasti huolettoman huolitellulta. Kesällä dresscodeltaan epämääräisiin juhliin lähtiessäni kerroinkin Pojalle, että tavoitteeni oli luoda seuraavanlainen vaikutelma: "Ai tänäänkö ne juhlat olikin? No mutta sattuipa sopivasti, että olenkin aivan vahingossa näin upean näköinen!"

Sen lisäksi, että koreilen vaatteilla silloinkin kun kyseessä on hyvin yksinkertainen kokonaisuus, katselen itseäni peilistä. Usein. Eteisen kokovartalopeilin edessä on hyvä keekoilla aamuisin puolialasti ja todeta, että näyttää oikeastaan aika hyvältä. Niin että PANISIN.

Avoin kirje munasarjoilleni

Armaat munasarjaseni,

mikä teitä vaivaa?

Kun päätitte aloittaa työnne jo ollessani 10-vuotias, useita vuosia ennen ystävieni munasarjoja, hyväksyin tilanteen kauhunsekaisella kunnioituksella. Kun yhdessä kohtuni kanssa päätitte, että kuukausittaisista rutiineistani selvästi puuttuu kolmen päivän lihaskramppien lisäksi yleensä kauhuelokuviin varattu verimäärä, söin särkylääkkeitä ja tilkitsin pöksyni parhaani mukaan. Nukuin tämän ansiosta vuosia seljälläni sellaisen liikkumattomuuden vallassa, että Draculakin olisi vaikuttanut rinnallani eläväiseltä.

Kun minulle joitakin vuosia myöhemmin selvisi, että vastoin oletuksiani varhainen työikänne tarkoittaa sitä, että pysytte työkykyisinä keskimääräistä pidempään, nostin olematonta hattuani horjumattomalle työetiikallenne.

Ymmärrän, että 16-vuotiaana tekemäni päätös lomauttaa teidät ennalta määrittelemättömäksi ajaksi oli raskas hyväksyä. Pidän kuitenkin täydellistä kieltäytymystänne tehdä yhteistyötä minkään hormonaalisen ehkäisyvalmisteen kanssa kohtuuttomana, kuten myös tästä seuranneita rangaistuksenomaisia mielenterveysongelmia, seksuaalista haluttomuutta, painonnousua ja limakalvojen kuivumista. Tiesittekö, sarjaseni, että hormonaalisen ehkäisyn avulla olisimme voineet olla yhdessä pidempään?

Kun painostuksen alaisena vuosia myöhemmin antauduin taas täysin teidän valtaanne, käytitte uutta mahdollisuuttanne tuottaa hormoneja mielestäni vastuuttomasti. Olen vuosien saatossa ollut märkä kuin lokakuu sellaisten miesten edessä jotka minun olisi pitänyt kiertää kaukaa, ja kuiva kuin Sahara silloin kun olisin tahtonut pikaisen. Kuukausittain vieraileva punatukkainen tätini on saapunut lähes poikkeuksetta sopimattomiin aikoihin, ja antanut odottaa itseään kohtuuttoman pitkään silloin kun häntä pelonsekaisin tuntein odotin.

Haluaisin huomauttaa, että yksikään maailmassa tällä hetkellä käytössä oleva kalenterijärjestelmä ei tunne kuukausikiertoa, jossa kuukauden pituus vaihtelee 24:n ja 36:n päivän välillä. Kalenterin mukaan eläminen on ikävää, mutta me kaikki muutkin jouduimme sen jo alakoulussa opettelemaan, skarppaisitte vähän.

Kun päätitte vastata yritykseeni turvautua keinotekoiseen progesteroniin ehkäisymuotona irrottelemalla munasoluja itsestänne tavallistakin epätahtisemmin, jaksoin suhtautua asiaan huumorintajuisesti useita kuukausia. Tästä syytän erityisesti toista teistä, sillä aikataulutuksesta päätellen jompi kumpi ei osannut pitää munasolustaan kiinni vaan syyti niitä kohtua kohti sitä mukaa kun munarakkulasta irti sai. Sille dillemmälle annettakoon tiedoksi seuraavaa: Toivon syvästi etten koskaan tule raskaaksi juuri sinun tuottamallasi munasolulla, koska lapsen älykkyysosamäärä jäisi epäilemättä kengännumeroaan pienemmäksi.

Nyt kun olette jälleen voittaneet välisemme taistelun kehoni hormonien lähteestä ja olen palauttanut teidät tehtäviinne, olisi mielestäni kohtuullista jos pikkuhiljaa avaisitte sitä estrogeenihanaa. Ei paljon, mutta esimerkiksi sen verran ettei jokainen kehoni limakalvoista tuntuisi hiomapaperilta.

Rehellisesti sanottuna olette terrorisoineet elämääni lakkaamatta jo 16 vuotta, ja saaneet tahtonne läpi keinoilla joita edes Paperiliitto ei lakkoillessaan kehtaisi käyttää. Onko aivan liikaa pyydetty, että tulisitte joskus edes jossain puolitiehen vastaan?

Läpi meni.

Nimittäin sen hallituksen lakimuutosesityksen sisältö, jota on BDSM-piireissä pelätty.

Tällä ensimmäisellä käsittelykierroksella kyse oli lakiehdotuksen sisällöstä, jota on lakivaliokunnassakin puitu, itse laki sai alkusysäyksensä jo 2008. Uudella lailla pyritään puuttumaan erityisesti kotona, työpaikalla ja koulussa kohdattavaan lievään väkivaltaan ja saamaan nämä tapaukset yleisen syytevallan piiriin. Eduskunnassa käyty keskustelu aiheesta keskittyi lakiehdotuksen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin puuttua lähisuhdeväkivaltaan, kuten odottaa saattaa. Huolta aiheutti lähinnä poliisin resurssipula, kun jokainen lieväkin pahoinpitely tulisi käsitellä rikosilmoituksen ja syyteharkinnan kautta asianomaisten mielipiteistä huolimatta.

Tähän lakiesitykseen on jotenkin todella vaikeaa suhtautua millään tavalla. Yhtäältä olen sitä mieltä, että on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan puuttua lähisuhdeväkivaltaan ja työpaikalla koettuun väkivaltaan lähtökohtaisesti joka ikinen kerta, kun sitä esiintyy. Toisaalta pelkään, että vaaditaan vähintään yksi ennakkotapaus ennen kuin saadaan jonkinlainen selvyys siitä, miten suostumus BDSM:ssä eroaa pelon aiheuttamasta haluttomuudesta nostaa syyte tai tehdä rikosilmoitus.

Suostumuksesta on oikeusministeri linjannut eduskunnalle vuonna 1999 lievän pahoinpitelyn osalta suostumuksen poistavan lievän pahoinpitelyn rangaistavuuden. Linjaus perustui hallituksen vuoden 1993 esitykseen, jossa pahoinpitelystä sanotaan mm. näin:

Pahoinpitelyn ulkopuolelle jäisivät tilanteet, joissa pahoinpitelyn kohde on sallinut teon. Loukatun suostumus poistaa pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävän teon rangaistavuuden. Useissa tilanteissahan aiheutetaan jollekulle kipua, ilman että kysymys voisi olla pahoinpitelystä. Esimerkkinä voidaan mainita hoitotoimet. Vaikka lain sanonnat viittaisivat siihen, että tällaisetkin voisivat olla pahoinpitelyä, teon rangaistavuuden poistaa yleensä loukatun suostumus tai jokin muu oikeuttamisperuste.

Periaatteessa siis vuoden 1993 esityksen perusteella BDSM rajautuu kategorisesti pahoinpitelypykälien ulkopuolelle, mutta uusi lakiehdotus tarkoittaa sitä, että on yleisen syyttäjän vastuulla päättää, onko tällaista oikeuttamisperustetta "pahoinpitelylle" juuri siinä tapauksssa todettavissa. Ikuisesti vainoharhaisena aion kuitenkin laittaa tämänkin pykälän tiukasti korvan taakse, jotta voin tarvittaessa siihen itse nojautua.

PS. Muistatteko kuinka kerroin, ettei Ruotsissa osata? No osataanpa, syytteet hylättiin koska ko. nuori nainen oli suostunut pahoinpitelyynsä. Tuomioon vaikutti myös mm. turvasanan olemassaolo.

Kuinka äkäpussi herätetään.

Nyt on kuulkaa maailmassa sen kokoluokan virhe, että sen takia kannattaa katkaista radiohiljaisuus.

Joskus taannoin kerroinkin jo, etten pidä alistumista lahjana alistavalle osapuolelle, vaikka ymmärränkin miksi on tärkeää että alistuminen nähdään tärkeänä ja arvokkaana eikä vain "naisten luontaisena roolina" tai muuta hevonkukkua.

Sittemmin olen törmännyt esimerkiksi Savage Love -podcasteja kuunnellessani toiseen minua häiritsevään käsitykseen alistumisesta. Jaksossa 152 (johon en kuollaksenikaan osaa linkittää niin, ettei linkistä rävähdä podcast soimaan samantien) Dan Savagen seuraan liittyy Twisted Monk -sivuston Monk puhumaan siitä, kuinka feministinkin on ihan OK pitää bondagesta koska pitää olla tosi vahva että uskaltaa alistua.

No ei muuten tarvi.

Siinä määrin alistuminen vaatii rohkeutta ja vahvuutta, että monien kohdalla se vaatii jonkinasteista itsetutkiskelua, nyky-yhteiskunnassa kun ei ole erityisen soveliasta myöntää nauttivansa vallan luovuttamisesta eikä sen tavoittelusta. Mutta aivan yhtä lailla kuin normeista poikkeavaa seksiä voi harrastaa ilman sen ihmeempää punnitsemista, tai jopa oireena menneistä traumoista, voi sen normien mukaisenkin seksin valita ihan yhtä vahva ja itsensä tunteva ihminen. Asiasta on kirjoittanut esimerkiksi Holly.

Oman ymmärrykseni pohjalta normista poikkeavien taipumus kuvata itsensä jotenkin erityisen rohkeina tai siisteinä tyyppeinä epäilemättä kumpuaa siitä, että valtavirtamediasta ja -kulttuurista ei nyt varsinaisesti sada ymmärrystä kenellekään, joka uskaltaa olla millään elämänsä alueella millään tavalla erilainen. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ennakkoluuloja eri ihmisten välillä halutaan koskaan vähentää, on aika hyödytöntä nostaa mitään ihmisryhmää toisten yläpuolelle. Eivätkä toisten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin perustuvat äkkiväärät oletukset ainakaan auta avoimen ja rehellisen keskustelun aloittamista.

/rant over.

Ostetaan: vakionopeudensäädin

Kuten radiohiljaisuudestakin on voinut päätellä, ei tämä ole ollut varsinaisesti Kinkyilyn kesä 2010. Kesä on ollut monella tapaa onnistunut ja juossut ohitsemme yllättävää vauhtia, mutta BDSM-puolella ilmassa on ollut helteen lisäksi lähinnä molemminpuolista tuskastumista.

Kuten muinoin jo kerroinkin, Poika on jos mahdollista vielä minuakin märempikorvainen BDSM-maailmassa. Jo silloin kuvailemani ajoittainen turhautuminen siitä, etten voi vain heittäytyä täysin toisen käskytettäväksi ja luottaa yläpääni ylivertaiseen kokemuspohjaan ei valitettavasti vieläkään ole täysin hälvennyt. Soppaa hämmentää lisää se, etteivät Pojan ja minun BDSM-mieltymykset aina kohtaa aivan sataprosenttisesti.

Nyttemmin 4S:n löydettyäni olen yrittänyt hyväksyä sen ikävän tosiasian, että olen itse se henkilö joka on vastuussa alistumisestani. Ei ole ollut helppoa olla haluamatta asioita toisen puolesta tai olla odottamatta molemminpuolista mystistä valaistumisen hetkeä, jonka jälkeen ruoskat viuhuisivat ja eläisimme onnellisen epätasa-arvoisina elämämme loppuun saakka.

Olin sitä mieltä, että olin löytänyt sisäisen zenini tässäkin asiassa jo kohtalaisella menestyksellä, kunnes Poika tunnusti potevansa huonoa omaatuntoa siitä, että tietää minun kaipaavan usein jotain lisää.

Asian tilaa ei auta lainkaan se, että harvakseltaan tapahtuneet sessioinnit ovat viime aikoina valitettavan usein päättyneet kuten eräskin kuvaussessio. Taipumukseni lähteä epämiellyttäviksi muuttuneista tilanteista henkisesti kauas pois ei ole jäänyt Pojalta huomaamatta (mikäpä jäisi), eikä ainakaan innosta kokeilemaan heti seuraavana päivänä uudestaan. Mustelmia näistä sessioista jää enemmän alistajan egoon kuin allekirjoittaneen takamukseen.

Asian nostaminen pöydälle tuntuu askeleelta oikeaan suuntaan, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä onko blogiin seuraavinakaan kuukausina tiedossa loputonta kuvavirtaa tai uusia läpsytinvertailuja. Tai postauksia ylipäätään, yhteisten asioiden ruotiminen kun tuntuu edelleen vaikealta.

Ei kuitenkaan syytä huoleen, tätä pientä ryppyä lukuun ottamatta asiat ovat residenssissämme oikein hyvin ja elämä täällä yhtä mukavaa kuin se nyt totuttua vaniljaisempana voi olla. Erinäisiä toimenpiteitä kinkytilanteen korjaamiseksi on harkittu, kuten esimerkiksi lelunaulakkoa à la Kokeilijat. Lupaan pitää teidät ajan tasalla kevyen itsesensuurin sallimissa rajoissa!

Limboqueenitis

Reissusta palaamisen jälkeen on aina jotenkin höntti olo kotona. Ei oikein osaa tehdä mitään, eikä oikein osaa pysähtyä reissaamisen jäljiltä taas arkiseen hissutteluun. Tietokoneen eteenkin istahtaa miettimään, mitä siinä yleensä oikeastaan edes tekee.

Tällä kertaa reissuun ei liittynyt mitään erityisiä D/s-elementtejä, joten myös sillä alueella olo tuntuu vähän pöllämystyneeltä. Tauon jälkeen arjen pyörittäminen on kyllä siinä määrin uuvuttavaa, ettei ylimääräistä energiaa sen ihmeempään pervoiluun oikein mahtaisi riittääkään.

Kaiken hyvän lisäksi samainen jäykkyys jota jo tammikuussa valittelin ei ota lauetakseen. Tuntuu, kuin olisin jossain omituisessa välitilassa: alkuvaiheen innostus on jo laantunut, mutten vielä pidä itseäni erityisen kokeneenakaan pervona. Tuntuu siltä, että pitäisi löytää vastaukset vielä moniin kysymyksiin, mutta en tiedä mitä ne ovat.

Hätäpissa!

Jokaisen äidin perusluonteeseen kuulunee jälkikasvun suostuttelu vessassa käymiseen ennen automatkan alkua, usein jollain variaatiolla uhkauksesta "ei koskaan tiedä milloin seuraavan kerran pääsee". Täältä löytyy ainakin yksi lapsi, joka on sisäistänyt tämän ohjeen erittäin lahjakkaasti.

Osaan yleensä aavistella jotain jo siinä vaiheessa, kun Poika poistuu makuuhuoneeseen tai nousee sängystä avatakseen kinkylaatikon. Silti odotan, kunnes Poika palaa sillä kertaa valittujen välineiden kanssa. Pojan palattua ja suunnitelmien jossain määrin selvittyä ensimmäinen kommenttini on romanttisesti "hätäpissa!"

Kysyttäessä Poika myönsi että hurmaava tapani rynnätä vessaan hieman heikentää auktoriteettikiksejä, Poika kun yleensä jää seisomaan köydet kourassaan minun kirmatessani karkuun. Asian voi luonnollisesti ratkaista niin, että hoitaa hätäpissan jälkeen vain alkuvalmistelut, kuten seuraavassa kuvassa:



Tämän jälkeen pahaa-aavistavan subinsa voi antaa katsella valitsemaansa hömppää (olen aivan totaalisessa chick flick -koukussa, se alkaa olla huolestuttavaa). Aluksi sub luultavasti jaksaa skarpata, mutta tämän rentoutuessa on hyökkäyksen toisen aallon aika!



Clover-tyyppiset nipistimet näyttävät kuvissa hyviltä ja teoriassa ovat toiminta-ajatukseltaan loistavat. Meille kuitenkin valitettavasti osui maanantaipari, joista toinen on suljettava käytännössä itse puristamalla. Se sopii hyvin entisen lävistysuhrin Houdinin nipistelyyn, mutta toivoisin silti että nipistimet toimisivat paremmin. Seuraavaksi pitänee hankkia ruuvattavat, jotta niitä ihan oikeasti pääsee itse säätämään eikä toimintahäiriön riskiä juuri ole.

Kuvissa vilahtava leikkipanta pääsee toivottavasti kuvattavaksi myöhemminkin, nyt kun itse askarreltuihin spreader bareihin viimein saatiin hankittua muutama tuplahaka kiinnityksen helpottamiseksi.

Don't try so hard

Toivon sormet ja varpaat ristissä, että lämpimiä säitä riittäisi tänä kesänä.
- queenitis, 18.5.2010

Itsepä tilasin. Kotitoimiston lämpötilan kohotessa hitaasti mutta varmasti yhä lähemmäs kolmeakymmentä astetta ja ulkoilman lämpötilan ohitettua tuon maagisen lukeman jo ajat sitten on vaikeaa jaksaa oikein mitään. Ja se on aivan loistavaa! D/s-rintamalla tällainen sää ei kannusta sen ihmeempään vipinään, mutta muuten pääni sisällä on tapahtunut oikein miellyttäviä nyrjähdyksiä siinä määrin että olen jo melkein kesäihminen.

Todettuani meikkaamisen aivan hulluksi hommaksi jo noin viikko sitten, olen sukujuhlia lukuunottamatta viime aikoina ollut au naturel pidempään kuin aikoihin. Vastoin aikaisempia olettamuksiani, ilman meikkiä voi ihan hyvin mm. istua terassilla ja muutenkin liehua ihmisten ilmoilla.

Yhä syventyvästä hipihtämisestäni johtuen en ole sallinut edes kasvivärien koskettaa kutrejani yli puoleen vuoteen, ja huomasin nyt meikittä riekkuessani että oikeastaan oma maantienharmaani on muulle väritykselleni huomattavasti armollisempi kumppani kuin aikaisemmat keinotekoiset tummat värit. Toivottavasti olen samaa mieltä päätökseni järkevyydestä myös päivetyksen kadottua tammikuussa, kun peilistä tuijottaa harmaapäinen olmi. Hiuksistoni on muutenkin päivä päivältä yhä enemmän ilmielävä reuhka, mutta Poika on ollut sen pidentymisestä niin tyytyväinen etten taida uskaltaa palata sysimustaan tätitukkaan vaikka mieli tekisikin.

Hellesää alkaa jo uuvuttaa, mutta on ollut hienoa viettää kuumia päiviä ja öitä näinkin huolettomasti. Epiloinnin ansiosta kun ei tarvitse stressata säärikarvoista, hameet pitävät vilpoisempana kuin aikaisempien kesien farkut ja olen kerrankin viettänyt kesästäni suuremman osan rannalla kuin junassa!

Hikisen alkuillan tunnelmaa kotioloissa nostaa Gotan Project, jota suosittelen lämpimästi. Tangon tahtiin hikoillessa tuntee olonsa jotenkin sopivan salaperäiseksi argentiinattareksi, eikä vain tahmeaksi suomalaiseksi persjalaksi.

Syntymäpervo

Valitin muinoin, kuinka Kivun kauneus -kirjan jokainen itsestään kertonut oli ollut kinky jo kromosomivaiheessa. Saman ilmiön voi bongata helposti miltä tahansa BDSM:ää käsittelevältä keskustelupalstalta, kuten vaikkapa Leikkikehästä.

Itse en ole aivan vakuuttunut siitä, että alistumiseni on jonkunlainen valuvika tai synnynnäinen ominaisuus. Asiaan tosin vaikuttanee sekin, että oma alistumislajini ilmenee lähinnä käytöksenä, jota nyt ylipäätään pidetään soveliaana pienelle tytölle. En pidä erityisen kovasta kivusta tai ole esimerkiksi kumifetisisti, joten muistoja tällaisista salatuista haaveista minulla ei ole. Muistan toki, että pidin aivan erityisen paljon siitä kohdasta Tuulen viemää -leffaa, jossa Rhett viimein suuttuu ja kantaa äkäpussivaimonsa yläkertaan, mutta kohtaus lie tarkoitettukin sopivan uhkaavan romanttiseksi.

Pervocracyn Holly ei myöskään aivan allekirjoita ajatusta BDSM-taipumuksista synnynnäisinä ominaisuuksina. Sinänsähän tällä nature vs. nurture -vänkäämisellä ei ole mitään väliä, mutta ympäristön vaikutuksen myöntäminen on helppo kääntää ajatukseksi siitä, että BDSM olisi aina seuraus tai oire jostain menneestä traumasta.

Toisaalta ajatus synnynnäisestä pervoudesta on varsinkin asiaan jostain syystä negatiivisesti suhtautuville vaniljoille tietyllä tavalla helppo: jos jokin on synnynnäistä, se ei voi tarttua. Jos hyväksyy ympäristön vaikuttavan ihmisen kehitykseen, luonteeseen ja mieltymyksiin osin hyvinkin voimakkaasti, on meistä jokaisen hyväksyttävä se tosiasia että vaikutus ei aina vie ainakaan valtavirran silmissä myönteiseen suuntaan.

Olen Hollyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tärkeämpää kuin miksi meistä kukanenkin on onnellisin tietynlaista elämää viettäessään on se, että meillä jokaisella on oikeus siihen. Riippumatta siitä, olemmeko syntyneet sellaisiksi, kasvaneet sellaisiksi vai ihan vaan vinksahtaneet vanhemmalla iällä.

Haaveissa vainko olette hänen

Olin pitkään vakuuttunut siitä, että fantasioin jotenkin väärin. En ole aivan varma mistä olin saanut päähäni, että kaikkien muiden fantasiat tapahtuvat aina minä-muodossa, näistä asioista kun ei kuitenkaan yleensä tule kovin yksityiskohtaisesti keskusteltua edes lähimpien ystävien kanssa. Enkä kyllä rehellisesti sanottuna aivan lähimpien ystävieni seksifantasioista erityisen tarkkoja yksityiskohtia haluaisi kuullakaan!

Joka tapauksessa olin yllättynyt (ja vähän kateellinen) lukiessani Pervocracy-blogin pitäjän Hollyn fantasioista. Kommenttiosastolla useampi lukijakin tunnusti niin ikään fantasioivansa ehdottomasti aina kolmannessa persoonassa.

Oma teoriani on, että fantasiamaailmani on alkanut kehittymään niin varhaisessa vaiheessa etten vielä oikein ymmärtänyt että itse edes voisin olla jonkinlainen toimija ko. tilanteissa. Seksi oli jotain, jota tapahtui vain aikuisille ihmisille, ja jonka ajatteleminen sai aikaan mukavan kutinan vatsanpohjassa.

Kateellinen Hollylle olen ehdottomasti fantasiamaailman rikkaudesta ja ihailtavasta jatkuvuudesta! Itse en saa koskaan aikaan mitään sen pidempää fantasiaa, juonesta puhumattakaan. Toisinaan tosin sama aihepiiri kiehtoo pitkänkin aikaa, ja saatan pyörittää samaa lyhyttä hetkeä päässäni pienin muutoksin viikkotolkulla. Kunnes Hurahdus menee ohi ja fiksoidun johonkin uuteen tilanteeseen - kuinka yllättävää käytöstä minulta.

Nyttemmin kun seksi on muuttunut muiden harrastamasta abstraktiosta vähän saavutettavammaksi ilmiöksi, saatan myös ikään kuin epähuomiossa ja silmänräpäyksen verran kuvitella tai muistella jotain tuntemusta omalla ihollani. Nämä hetket ovat kuitenkin hyvin harvassa.

Ylipäänsä seksin ajatteleminen on jotenkin tylsää. Jos sitä ei ole harrastamassa piakkoin, asialla mehustelu on mielestäni melko lailla ajanhukkaa. Sitä paitsi fantasioidessaan oikein asioikseen joutuu tekemään aivan hirveästi töitä, kielipoliisille kun eivät puolivillaiset kielikuvat tai horjuvat aasinsillat tapahtumasta toiseen kelpaa laisinkaan. On paljon hauskempaa säännöllisen blogikahlailun lomassa päätyä lukemaan Discerning Domia ja huomata olevansa sen jälkeen oudon levoton.

Ei mitään häpyä, ei perusarvoja.

Mirrin viimeaikaiset tehtävät kulkea pöksyittä saunaan tai kuulat sisällä asioilla toivat mieleen muistoja muutaman vuoden takaa. Silloin kun en olisi voinut kuvitellakaan olevani ilman pikkupöksyjä, jos ei suihkussa ja saunassa käyntiä lasketa. Pöksyt siis puettiin myös yöpuvun alle, poikkeuksetta.

Sittemmin olen kokeillut housuttomuutta varovasti, ensin kotona ja sittemmin myös julkisilla paikoilla.

Kuten Poika kommenttilaatikossa ohimennen mainitsi, yksi nelois-S:n ohjeistamista perussäännöistä on hameiden käyttö ja pöksyjen pois jättäminen. Aluksi naureskelin asialle vähän, onhan hamesääntö kliseistä kliseisin BDSM-saralla. Olen kuitenkin vaihtelevalla hartaudella noudattanut ohjeistusta niin kotipukeutumisen kuin ulkona kirmailunkin saralla. Mielenkiintoista on muuten ollut, millaisiin tilanteisiin koen tarpeelliseksi pukeutua housuihin: useinkaan housuilla ei niinkään ole tekemistä itse toiminnan kanssa, vaan haluan vain tuntea olevani jotenkin tasaisemmalla maalla, hameessa liikkuminen kun vieläkin tuntuu ajoittain liian tytökkäältä.

Uudella harrastuksellani on kiistämättömiä hyviä puolia: sokeroitu häpykukkulani (joka ristittiin kyllä uudestaan, mutta nimeä en näin julkisesti paljasta) voi huomattavasti paremmin kun ihoa ei hankaa mikään ja viileämmillä ilmoilla on turvauduttavat stay up -sukkiin ihan lämpimänä pysyäkseen, ja sukat ovat aika hauskoja kapistuksia. Lyhyen ja varsin epäonnekkaan sukkanauhakokeilun jälkeen sen sijaan päätin, että sukkanauhasukat jäävät odottamaan sitä hetkeä, kun minulla on varaa kunnon sukkanauhoilla varustettuun kureliiviin.

On kuitenkin vähän tylsää, että housuitta kulkeminen ei erityisesti tunnu enää missään. Ensimmäiset kerrat hameessa ilman pikkupöksyjä olivat käsittämättömän kiihottavia, posket punehtuivat ja olin varma että kaikki tietää. Sittemmin siitä on tullut jo jokseenkin niin arkipäiväistä, etten ajattele asiaa sen kummemmin. Vain jos päälle tulee syystä tai toisesta kiskottua housut jotka ovat niin tyköistuvat että vaativat alleen pikkupöksyt (farkkujen pesuväli mitataan mielestäni viikoissa, ei päivissä), tulee tajuttua ettei ole viikkoon niitä sitä ennen käyttänyt ja mietittyä, miksi farkut oli nyt saatava jalkaan.

Muistan, kuinka joskus taipaleeni alkumetreillä valittelin jatkuvaa tunnevuoristorataani ja toivoin sen jo tasoittuvan. Sain heti kuulla varoituksen sanoja siitä, kuinka paljon noita vuoristoratatunteita vielä joskus tulenkaan kaipaamaan. Ehkä tämä on nyt sitten esimakua siitä. Siveys, tule takaisin!

Ennakkotapauksia rajan takaa, eli ei sitä aina länsinaapurissakaan osata.

Housuitta kertoi joku aika takaperin joidenkin F65.-alkuisten sairausluokitusten poistumisesta Ruotsin, Norjan ja Tanskan sairausluokituksista. Kansainvälisessä tautiluokitusjärjestelmässä nämä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt ovat vielä voimissaan, ja sitä kautta kirjattuna myös meillä virallisiksi diagnoosivaihtoehdoiksi. Itse olen salaa vähän harkinnut tautiluokitukseni muuttamista joko polttomerkin tai tatueeraamisen kautta pysyväksi leimaksi nahassani, mutta omasta puolestani se voisi silti virallisista kirjoista ja kansista poistua.

Tässä päivänä muutamana Ruotsista kuului myös vähän huonompia uutisia BDSM-asioiden tiimoilta. Ruotsalaisessa oikeusistuimessa käsitellään nimittäin tapausta, jossa 16-vuotiaan nuoren naisen ja 32-vuotiaan miehen välinen BDSM-sessio on syyttäjän (ja 16-vuotiaan mustelmat nähneen äidin) mielestä ollut yhteisen leikin sijaan pahoinpitely. Niille meistä, joiden peruskouluaikainen ruotsintaito vielä tähän taipuu, suosittelen ehdottomasti ruotsinkielistä uutista, meidän muiden onneksi tinkimätön laatujulkaisu Aamulehti kertoi tapauksesta tuttuun kiihkottomaan sävyynsä.

Pelkään pahoin, että tuomioon vaikuttaa voimakkaasti toisen osapuolen ikä - olen itsekin vanhakantaisesti sitä mieltä, että 16-vuotias ei välttämättä vielä ole aivan siinä asemassa, että voi antaa luvan tällaiseen käsittelyyn. Tästä kuitenkin tulee aivan väistämättä ennakkotapaus kaikesta BDSM-kanssakäymisestä ja syyttäjä itse myöntää tätä myös suoraan tavoittelevansa. Saas nähdä, miten tapaus vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen (jos mitenkään) ja herääkö naapurimaassa keskustelua tautiluokituksen poistamisen seurauksista.

Onneksi molemminpuolisen pöljäilyn ja perseilyn tuloksena ei ole oikeussyytteen ohella mitään vakavampaa kuin komeat mustelmat, tapauksessa kun olisi voinut käydä huomattavasti huonomminkin. Täysin epäasiallisesti tahdon tässä sanoa että tekisi mieleni käydä hieman keskustelemassa 32-vuotiaan miehen kanssa siitä, tuleeko 16-vuotiaan "orjahakemusta" ottaa vakavasti, vai olisiko aikuisen ihmisen tehtävä pitää housut jalassa ja järkeä päässä. Enkä oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, jos Pohjoismaissa vieläkin voi kasvaa 16-vuotiaaksi asti tajuamatta, että netissä tutustuminen ei tarkoita sitä että on turvallista antaa lukita itsensä häkkiin mitä ilmeisimmin ensimmäisellä tapaamiskerralla. Tältäköhän täysjärkisistä kristityistä tuntuu aina kun Päivi Räsänen on telkkarissa?

Yhdellä kädellä surffailua.

Kuten jo joskus tunnustin, on oma suhtautumiseni itsetyydytykseen puhtaan pragmaattinen. Kun olo tuntuu levottomalta, asia hoidetaan pois tieltä ja sitten keskitytään taas niihin tärkeämpiin juttuihin. Yksin ollessani harvoin jaksan edes kaivaa laatikosta leluja esille, koska se vaatisi selvästi liikaa ennakkosuunnittelua ja ajan viettämistä siveettömissä touhuissa aivan yksin.

Itsetyydytys on jotenkin niin monella tasolla syntistä touhua, että haluan hoitaa sen pois alta mahdollisimman nopeasti. Siksi olen hyvin nirso runkkumateriaalini valinnassa, tehokkuus on kaiken A ja O. Toisaalta ilman erityisiä virikkeitäkään ei ole mukavaa, joten urautuminen samoihin "takuuvarmoihin" hittitarinoihin on ainainen uhka.

Erilaisia seksiblogeja kahlailen läpi vaihtelevalla innolla ja menestyksellä, ja sitä kautta törmään (aivan liian harvoin) blogeihin, jotka saavat poskeni punehtumaan ja toisen käden hakeutumaan jonnekin aivan muualle kuin kymmensormijärjestelmän mukaisesti perusriville.

Viimeisin tällainen löytö on kahden kirjoittajan yhteisblogi nimeltään the Erotic Writer, ja erityisesti tarina Gagged. Tarinan luettuani kahlasin tosin läpi myös Monoclen kaikki muutkin tarinat. Suosittelen lämpimästi, tietokoneen viereen tosin kannattanee varata jotain kylmää juotavaa ja tarvittaessa viuhka. Tai jotain muita tarpeellisiksi katsomianne välineitä.

Mitä ruusuks kutsut, yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu.

Syystä tai toisesta äidyimme Vaimon kanssa puhumaan yhteisen työpaikkamme lisäksi huonoa englantia myös kotioloissa muutama kesä takaperin. Pojan ilmestyessä kuvioon vietimme siinä määrin symbioottista elämää, että myös minun ja Pojan yhteiseksi kotikieleksi vakiintui Practical English Abu -elementeillä höystetty englanti.

Mopo on päässyt tässä kieliasiassa karkaamaan käsistä niin pahasti, että ehdotin Pojalle pientä kielikoetta ja englannista luopumista ainakin hetkeksi. Varsinkin vaikeammista asioista puhuessa on helppoa lintsata käyttämällä mieluummin kolmatta kotimaista, jolloin asian ja itsensä välille saa sopivasti etäisyyttä. Kokeilun onnistumisen varmistamiseksi sääntöjen rikkomisesta on luonnollisesti jo sovittu kullekin osapuolelle henkilökohtaisesti optimoidut rangaistukset, itse koeaika alkaa vasta tuonnempana.

Vaikeiden asioiden lisäksi on myös toinen osa-alue, josta jopa kaltaiseni kielipoliisi ja puritanisti puhuu mielellään englanniksi. Olen nimittäin todennut, että seksiin ja sukupuolielimiin liittyvät sanat ovat suomeksi vain jotenkin vääriä. Kyse lienee samasta ilmiöstä, jota Hesarin NYT-liitteessä vuosia takaperin havainnollistettiin kääntämällä esimerkiksi Britney Spearsin Hit Me Baby suomeksi - englanniksi kornimmatkin ilmaisut menevät aivan täydestä, mutta suomeksi me emme niitä sulata.

Olen jo ilmoittanut aikovani jatkossa viitata Pojan varustukseen herra Peniksenä, mutta ko. herran vastakappaleen nimitys ei vielä ole täysin vakiintunut. (Poika itse on peniksensä kanssa ihan etunimiväleissä, itse en kuitenkaan suostu herroittelusta luopumaan.)

Yksikielisyyden harjoituskierrosten aikana ykkösehdokkaaksi on tällä hetkellä muodostunut tuhero. Nimitys on mielestäni sopivassa määrin hellittelevä, joskin viittaa johonkin ehkä vähän epämääräiseen tai likaiseen. Tuheron suosioon liittynee edellisestä sokeroinnista vierähtänyt pitkähkö aika, pimppi kun ei mielestäni missään nimessä voi olla karvainen. Muutenkin kyllä pimppi on ehdottomasti nuorempien naisten tai tyttöjen ruumiinosa, itse olen ehkä jo pimppi-iän ohittanut.

Pillu ei kelpaa, koska siitä puhutaan mielestäni vain silloin, kun siitä on puute. Muutenkin pillu ja siihen usein liitetty ralli tuovat mieleeni samantien auton taustapeiliin kiinnitetyt karvanopat ja Wunderbaumin tuoksun. Vittu on kokenut sekä nimityksenä että kirosanana sellaisen inflaation, ettei sekään kelpaa. Vittu on kaiken lisäksi aggressiivinen ja vihainen sana.

Kiellettyjen listalla ovat myös kulumisesta vihjaavat römpsä ja tussu. Tussu varsinkin tuo mieleeni linttaan astutun vanhan kengän. Hirveistä hirvein on kuitenkin mukavirallinen ja -lääketieteellinen emätin, joka kuulostaa yksinkertaisesti vastenmieliseltä. Emä sanan runkona ei ole erityisen romanttinen tai viehättävä vaihtoehto eikä siitä ole pitkä matka emäsikaan eli emakkoon.

Luonnollinen vaihtoehto kai olisi, että herra Peniksen seurana meillä asuisi neiti Vagina. Jostain syystä neiti V kuitenkin herättää minussa vahvoja Cluedo -mielleyhtymiä: neiti Vagina, kirjastossa, kynttilänjalalla (tiedän kyllä mitä kuvittelette hänen siellä tekevän, senkin pervot). Siinä missä penis on sanana jotenkin reipas ja harmiton, kuulostaa vagina muodolliselta ja viileältä.

Äkkinäinen voisi tietenkin ihmetellä, miksi kotioloissa ylipäätään tarvitaan erityisiä ilmauksia tällaisille asioille. Äkkinäinen ei siis mitä ilmeisimmin ole koskaan seurustellut naisen kanssa, joka saattaa osoitella asioita ja nimetä niitä kuin kaksivuotias. Ehkä taustalla on siis suurempiakin kuin terminologisia ongelmia.

Huh hellettä!

Lämpötilojen kohotessa yli 25 asteen oma olotilani alkaa yleensä lähennellä kuvan kaltaista nuupahtamista, tällä kertaa seuranani hellettä pitelemässä on vielä Pojan ystävällisesti lahjoittama kesäflunssa.

Jostain syystä kaiken järjen vastaisesti nautin kuitenkin viime viikonlopun lämmöstä suunnattomasti. Asiaan liittynee se, että Pojan pidennetty viikonloppu tarkoitti neljän päivän yhteisvetelehdintää - miniloma tuli tarpeeseen, kun varsinaiset kesälomailut ovat tiedossa vasta elokuun alussa.

Tavallista pirteämpään olotilaani saattaa olla syynä myös se, että pukeuduin kerrankin sään mukaan, enkä luuhannut farkuissa tai paksuissa sukkahousuissa kuten yleensä kesäisin. Lämpimät säät tarjosivat erinomaisen tilaisuuden juoksennella pitkin maita ja mantuja hameessa paljain säärin ja takamuksin. Vaikka Poika kuinka naureskelee SSSS:n ehdottamalle dresscodelle, täytyy sanoa ettei pöksyttömyyteni erityisen nuivia reaktioita herättänyt. Minua sen sijaan melkein harmitti, että ehdin unohtaa pöksyittä kulkemiseni useampaan otteeseen tuntikausiksi. Viltille istuutuminen hameessa vilauttamatta kenellekään mitään sopimatonta oli sentään sopivan haastava suoritus.

Toivon sormet ja varpaat ristissä, että lämpimiä säitä riittäisi tänä kesänä. Nyt kun olen työssä, jossa pukeutumiskoodia ei ole laisinkaan, voin toivottavasti liihotella paljain säärin enemmänkin. Innostukseen vaikuttanee myös talouteemme muuttanut epilaattori, jolla olen ahkerasti hurruutellut harva se päivä siinä toivossa että tämä nyt olisi se hamekesä, jota olen jo pitkään suunnitellut.

Poissa silmistä, poissa mielestä.

Erään ystäväni silloinen kumppani diagnosoi minut avuliaasti tasapainokyvyn puutteeni ja hyvän muistini ansiosta lievästi autistiseksi. En ehkä menisi oletuksissani aivan noin pitkälle, mutta jos olisin nyt ekaluokkalainen en taitaisi olla kovin kaukana Aspergerin syndrooma -diagnoosista. Olen luvattoman huono lukemaan tilanteita ja ihmisiä, mikä johtaa toisinaan mielenkiintoisiin ihmissuhdekuvioihin.

Yksi omituisuuteni oireista on se, että unohdan ihmiset helposti jos he eivät ole läsnä elämässäni päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin Hurahdan asioihin ja sitten unohdan ne seuraavan Hurahduksen tieltä, ihastun sekä platonisesti että erootillisesti jokseenkin samalla intensiteetillä - ja saatan unohtaa samaiset ihmiset sittemmin kokonaan. Elin ensimmäiset opiskeluvuoteni kuin muuttolintu, pyrähtäen monta sataa kilometriä pohjoisemmas kesätöihin. Erään tällaisen kesän jälkeen sain kuulla olevani ihminen, joka saattaa olla pitämättä minkäänlaista yhteyttä kolme kuukautta olematta millään tavalla ilkeä. En ollut koko kesän aikana tullut edes ajatelleeksi kanssaopiskelijoitani, olinhan elämässä aivan toisenlaista elämää toisessa paikassa.

Ehkä unohtamiskyvystäni johtuen "vanha suola janottaa" -henkiset sanonnat ovat jääneet minulle kovin vieraiksi. Nekin ihmissuhteet joiden purkautuminen on tuntunut joskus raastavalta, ovat nykyään enää tietoisen muistelun takana. Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisesta jää hämmentynyt olo ja käteen pitkä lista nimiä, jotka ovat olleen Elämäni Rakkauksia, mutta joiden yhdistäminen edes hämäriin muistikuviin kasvoista on täysin toivoton tehtävä. Poika oli hieman huolestunut tästä taipumuksestani kertoessani siitä, ehkä ymmärrettävästä syystä. (Tähän mennessä en kuitenkaan ole unohtanut asuvani yhdessä Pojan kanssa, tosin viikonloppua erossa viettäessä ei tule mieleenikään soittaa. Ilahdun kyllä Pojan soittaessa, mutta oma-aloitteinen yhteydenpito ei vain tule mieleen. Tämä pätee myös muihin ihmissuhteisiini, terveisiä äidille.)

Kiusalliseksi taipumukseni muuttuu niissä edellämainituissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa olen muutenkin usein heikoilla. Tervehdin useita ihmisiä erinäisissä chateissa edelleen kerta toisensa jälkeen ensimmäistä kertaa. Jos olemme kohdanneet joskus kaupungin yössä tai jonkun bileissä, en todellakaan muista nimeäsi, työpaikkaasi, harrastuksiasi tai parisuhdestatustasi. Ja vaikka olisimme tunteneet jo pitkään, on hyvin epätodennäköistä että muistaisin mitä teimme sateisena sunnuntai-iltapäivänä vuonna 2006. Tai että olin silloin asiasta X mustavalkoiseen tapaani täsmälleen päinvastaista mieltä kuin nyt. Ja vaikka olisimme seurustelleet vuosia, joudun silti salaa vähän pinnistämään muistaakseni pitääkö maksalaatikossasi olla rusinoita vai ei, enkä todellakaan muista sitä huhtikuussa antamaasi joululahjavinkkiä enää marraskuussa.

En loppujen lopuksi tiedä, johtuuko kyvyttömyyteni pitää muita ihmisiä mielessäni siitä, että elämässäni ei oikeastaan ole ketään tärkeämpää kuin Minä. Kun tuijottaa omaan napaansa, on kamalan vaikeaa painaa mieleensä ketään muuta.. ei, kyllä lievä autismi kuulostaa sittenkin paljon viehättävämmältä.

.. when I realize I was acting all wrong.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, negatiivisista tunteista tai liian henkilökohtaisilta (tai ihan vaan rehellisesti tyhmiltä) tuntuvista asioista on vaikeaa kirjoittaa julkisesti, jopa näin nimimerkin takaa. Ajattelin siitä huolimatta nyt varovasti kokeilla - tästä saanee kuvan myös siitä, kuinka kärpäsestä on mahdollista tehdä hyvin merkityksellinen härkänen.

Olen ottanut tavakseni pyytää reilusti anteeksi silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Parempi toki olisi jättää kiukuttelut kokonaan väliin, mutta anteeksi pyytämisen opettelu on ollut tähän mennessä sen kokoluokan haaste, että olen tästäkin edistysaskeleesta hyvin ylpeä.

Vastikään kuitenkin huomasin pyytäväni anteeksi, mutta jatkavani samaan hengenvetoon selityksellä vähemmän kohteliaaseen reaktiooni. Juuri siinä hetkessä kuvittelin aivan aidosti vain kertovani Pojalle tarpeellista taustatietoa siitä, miksi Pojan teko X johti minun nalkutukseeni Y. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että anteeksipyyntö ei oikeastaan ole anteeksipyyntö jos se esitetään muodossa "olen pahoillani että sanoin pahasti kun käyttäydyit väärin". Osittain koko kuvio liittyy vielä vähän suurempaan ongelmavyyhtiin jota selviteltiin jo joskus aikaisemmin ja jonka kuvittelin jo kuopanneeni.

Koska kuvaukseni alkaa kuulostaa jo omiinkin korviini kryptiseltä, kirjoitan tilanteen koko komeudessaan ja vakavuudessaan auki tähän perään. Katsokaa, löydättekö yhtä komean draaman kaaren seuraavasta:

Kerrostalokaksion keittiö. Mies ja nainen ovat lähdössä ulos, nainen odottaa vaatteet päällä ovensuussa. Mies ottaa lasin kaapista, kaataa siihen rommia ja juo kertakulauksella lasin tyhjäksi.
Nainen: Oliko pakko ottaa juuri se lasi joka mun on pakko tiskata käsin?
Mies: Ai, anteeksi.
Nainen: Ei se mitään. Ei ollut tarkoitus sanoa pahasti, mutten uskalla laittaa noita koneeseen niin niistä on aina ylimääräistä hommaa.

Kyseessä oli siis niinkin vakava asia kuin juomalasin valinta. Nää on tärkeitä juttuja. Selvennykseksi taustalla vellovista jo kertaalleen setvityistä ongelmista, hermostuin aikaisemmin siihen että tunsin oloni kovin aliarvostetuksi kaikista kodinhengettären ponnisteluistani huolimatta ja kiillottelin marttyyrinkruunuani koska joudun aina tekemään kaiken enkä edes kiitosta saanut. Sittemmin Poika on ryhdistäytynyt toden teolla sen suhteen, että ilmaisee huomaavansa, jos päivän aikana lattiapinta-alaa on paljastunut muutama neliömetri lisää asunnossamme jatkuvasti vallitsevan luovan kaaoksen alta. Ilmeisesti astiahuoltovelvollisuuteni eivät siitä huolimatta vielä ole muuttuneet iloksi.

Muutenkin olen huomannut itsessäni hälyttäviä kotityrannin piirteitä - koska minulla on munasarjat, olen jotenkin automaattisesti pätevämpi päättämään siitä, millä tavalla astiat sijoitetaan koneeseen. Asiaan liittynee oma orastava OCD:ni, mutta olen aina pyöritellyt silmiäni niille äideille jotka valittavat isän osallistumisen vähyyttä ja sitten korjaavat isän toimintaa lapsen seurassa minuutin välein. Ei kukaan halua tehdä juttuja, joissa on saanut kokea olonsa epäpäteväksi tai muuten vain turhaksi. Tuntuu turhauttavalta, että ymmärtää toimivansa väärin mutta tekee niin siitä huolimatta. Mistä tämäkin toimintamalli on opittu?

"Vääränlaisen" anteeksi pyytämisen ja kotityranneilun takana on oikeastaan D/s-mielessä samantyyppinen ongelma: on vaikeaa tietää, milloin raaka rehellisyys on tarpeellista ja milloin on parempi pitää suunsa kiinni. Omien kokemusteni perusteella D/s-suhteessa joutuu olemaan rehellisempi kuin ehkä itse haluaisi, ehkä olen nyt sisäistänyt tämän opin vähän turhankin perusteellisesti ja joudun seuraavaksi opettelemaan, milloin rehellisyys ei todellakaan ole tarpeen.

Yhdellekään tutuistani ei varmasti tulisi yllätyksenä että joudun opettelemaan pitämään turpani toisinaan kiinni, heh-heh.

The Super Secret Submissive Society

Ennen kuin pääsen varsinaiseen aiheeseen, minun on pakko kommentoida kuvaa lyhyesti: tässä hyvä syy pestä hiukset myös sunnuntaiaamuisin, vaikka se ei yhtään huvittaisi. Silloin ei näyttäisi siltä kuin olisi työntänyt päänsä juuri ennen kuvaushetkeä margariinipurkin kautta ruohonleikkuriin. Tämän vinkin teille tarjosi nti Luonnonlaine '84. Sidonta itsessään näyttää mielestäni aivan käsittämättömän hyvältä, ja puolivahingossa päälle jäänyt himapaitakin sopii kuvaan huomattavasti paremmin kuin edellämainittu kampauskatastrofi.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ruotia omaa kampaustani sen tarkemmin, vaan puhua jostain aivan muusta. Juuri kun pääsin nillittämästä, kuinka en koe netin BDSM-yhteisöä lainkaan omakseni, voin kertoa liittyneeni Salaseuraan. Sen ihmeemmin en paikkaa tässä mainosta, otsikossa esiintyvä SSSS on koodinimi jolla pääosin netissä toimiva yhteisö omassa taloudessamme tunnetaan.

Kaikilta osin en tunne oloani kotoisaksi tämänkään joukon keskellä, mutta SSSS suhtautuu alistumiseen mielestäni virkistävän erilaisella tavalla. Alistuminen on alistujan itsensä valinta, josta ei välttämättä tarvitse edes kertoa toiselle osapuolelle. Jälkimmäistä osaa perustellaan sillä, että "tavallisessa" parisuhteessa tai avioliitossa elävälle ja tasa-arvoon tottuneelle puolisolle alistumishaaveet voivat olla paitsi yllättävä paljastus, myös tuntua vaatimukselta siitä että toisen on nyt siis muututtava Alistajaksi. Painostamisen sijasta voi lähteä liikkeelle oman käytöksensä tai ajattelutapansa muuttumisesta, ja mikä tärkeintä, odottamatta että tämän tuloksena toisen käytös muuttuu millään tavalla. Näinkin mitä ilmeisimmin on joissakin tapauksissa käynyt, mutta perusajatuksena on että alistuminen on itse oma palkintonsa eikä itselle luontaisemmalla tavalla käyttäytymistä tulisi nähdä välineenä jonkin muun asian saavuttamiseksi.

Osittain tämä ajattelutapa on hyvin, hyvin lähellä Laura Doylen Surrendered Wife -soopaa, ja mehän kaikki tiedämme mitä mieltä olen siitä. Samaten omaehtoista ja -toimista alistumista voi pitää myös korkeimman asteen manipulaationa, tai vain epäreiluna.

Juuri tässä elämäntilanteessa saan kuitenkin asennoitumistavan potentiaalisesta vaarallisuudesta huolimatta siitä yllättävän paljon irti. Poika ei koskaan ole ollut erityisen taipuvainen yksityiskohtiin keskittyvään alistamiseen, vaan on paremminkin suurien linjojen mies. Suurimman osan ajasta olen loputtoman kiitollinen tästä, mutta hetkittäin kaipaan pieniä yksityiskohtia. Juuri niitä, jotka etukäteen tuntuvat vähän hölmöiltä, mutta jotka tuovat mukanaan jotain odottamatonta. Jokainen dr Philiä katsonut tietää varmasti, että "Sometimes love the action comes before love the feeling." Aivan yhtä lailla omalla kohdallani toisinaan alistuvat teot edeltävät reilustikin alistuvaa mielentilaa.

SSSS:n ajoittain höyrypäisiä "perussääntöjä" selailemalla olen löytänyt muutaman, jotka tuovat päiviini mielenkiintoisen lisän. Pelkoni siitä, että lintsaan jos kyseessä ei ole jonkun muun asettama ja valvoma sääntö, on osittain käynyt toteen, mutta olen pysynyt yllättävän hyvin ruodussa. Samalla olen joutunut miettimään sitäkin, miksi jotkut säännöt tuntuvat niin typeriltä (minä en ainakaan IKINÄ) ja toiset taas samantien omilta.

Tunnustettakoon kuitenkin, että on vähän ikävää etten enää voi vain salaa valitella sitä ettei Poika nauti yksityiskohdissa jumittamisesta, vaan joudun tekemään asialle jotain ollakseni onnellisempi. Yäk.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tunnustin joskus muinoin olevani taipuvainen Harrastamaan asioita. Kun keksin jotain uutta ja innostavaa, pengon asian läpikotaisin, luen kaiken minkä siitä käsiini saan ja ylipäänsä olen vakaasti sitä mieltä, että if it's worth doing, it's worth overdoing. Ehkä juuri siksi jokainen keittiössämme syntyvä taikina on vähintään kaksinkertainen annos.

Hurahtamiseeni kuuluu hyvin vahvasti myös harha siitä, että asia jaksaa kiinnostaa täsmälleen samalla intensiteetillä elämäni loppuun saakka, koska kaikista aikaisemmista Hurahduksista poiketen tämä kyseinen tulee aidosti mullistamaan elämäni.

Samanlaisella innolla lähestyin myös BDSM:ää kun olin vapaa niin tekemään. Kokeilin nettialistumista, kirjoitin eroottisia jatkokertomuksia sähköpostitse ja uppouduin uuteen subin elämääni korviani myöten kuukausien ajaksi. Tutkin, luin, kirjoitin, vatvoin ja vaivasin omia tunteitani, analysoin vinoutumani syntyperää ja -syitä ja löysin Syviä Merkityksiä jokaisesta hetkestä tai tehtävästä. Onneksi Luoja suojelee vähäjärkisiä ja selvisin tästä Hurahduksestani jokseenkin vähäisillä kolhuilla, paljon huonomminkin olisi voinut käydä.

Alkuinnostuksen vähän laannuttua tapasin Pojan, ja uppouduin BDSM:n parisuhteeseen sovittamiseen innolla: vanha Hurahdus alkoikin tuntua jo vähän menneen talven lumilta! Ehkä juuri alkuinnostukseni syvyyden vuoksi ensimmäiset vähemmän hattaraiset hetket olivat niin valtava shokki.

Suuri pettymys oli myös se, että aluksi uudelta kodilta tuntunut nettiyhteisö alkoi tuntua tylsältä yllättävänkin nopeasti. Intensiivisin nettikausi kun yleensä muillakin osuu juuri BDSM-taipaleen alkumetreille, ja silloin lähes kaikilla on varsin samankaltaisia kysymyksiä joita käsitellään siis foorumeilla viikottain. Näinkin voimakkaasti rehellisyyttä korostavaksi porukaksi BDSM-väki ruotii ainakin noin julkisilla paikoilla suhteitaan pintapuolisesti, kipeämpiä asioita harvoin halutaan jakaa. Blogeissa puolestaan kipeämpiäkin asioita saatetaan sivuta ainakin ajoittain, mutta sielläkin aiheet kiertävät kehää - aivan kuten omassakin blogissani. (Tässä vaiheessa voin tunnustaa, etten itsekään aina ole varma, olenko jo kirjoittanut jostain vai en.)

Hurahtajana on vaikeaa sopeutua elämään, jossa aikaisempi Hurahduksen kohde on vain yksi elementti muiden joukossa. Ei ole erityisen helppoa sekään, että joutuu tunnustamaan itselleen parisuhdedynamiikkaa tai seksuaalisuutta koskevien mieltymysten olevan (omalla kohdallani) loppujen lopuksi liian vähän kantaakseen yhteisöllisyyden tunnetta.

Kun laitoin blogin telakalle, kuvittelin että myös tämä osuus omasta BDSM-virtuaaliminästäni paljastuisi ohimeneväksi vaiheeksi samalla tavalla kuin foorumien seuraaminen ja ajoittainen chattaily, mutta tajusin aidosti kaipaavani blogin kirjoittamista. Huomasin yllättävän usein ajattelevani "tästä pitää kirjoittaa blogiin". Oma introspektiohurahdukseni ei siis mitä ilmeisimmin ainakaan vielä ole ehtinyt mennä ohitse.

Löysässä hirressä

Mikäs draamakuningattaren draamankaipuun tappaisi.

Kahden kuukauden blogitauon aikana on olo ollut jokseenkin ylläolevaa kuvaa vastaava, kiireiden keskellä on toisinaan työn takana saada hengitettyä. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että ehkä kesä tänäkin vuonna koittaa ja osin vaikeiden päätösten myötä myös kiireet ovat tältä erää helpottaneet.

Kuvia köysisessiosta (jotka ovat viime aikoina olleet jo mainittujen kiireiden ansiosta valitettavan harvinaista herkkua) löytyy muutama muukin, mutta niitä pihtailen vielä hetken. Kuvat ovat sen verran hienoja, etten halua tarjota kerralla makeaa mahan täydeltä.

Kuvaövereitä kaipaaville tiedoksi, että Pojalla on tätä nykyä oma Flickr-tili, josta löytyy kaikki blogissakin esitellyt kuvat. Niiden lisäksi kuvat mitä luultavammin löytävät tiensä Flickriin ennen kuin ehdin tällä päivitystahdilla niitä täällä esittelemään, vaikka jokainen kuva kyllä ennen pitkää päätyy blogiinkin. Miinuksena mainittakoon, että kuvien K18-luonteen ansiosta niiden katseleminen vaatii Flickriin rekisteröitymisen jotta katselijoiden täysikäisyydestä voidaan varmistua.

Flickr on osoittautunut BDSM- ja kink-vivahteisten kuvien osalta hieman pettymykseksi, muuhun sisältöön suhteutettuna laadukkaita kuvia löytyy harmittavan vähän. Tai sitten kuvat ovat piilossa yksityisissä albumeissa, joita ei pääse katsomaan ilman erityistä kutsua. On toki ihan ymmärrettävää, että ihmiset eivät halua kovin laajalti levittää kuvia, joista heidät on mahdollista tunnistaa, eivätkä kaikki jaksa kikkailla samalla tavalla kuin me.

Huomasin Vaimon täällä käydessä ja tekemäänsä villapaitaa päälläni valokuvatessa, että itse olen tottunut tuohon identiteetin peittelyyn ehkä vähän liikaakin: ensimmäinen reaktio jonkun osoittaessa kameraa suuntaani on kääntää päätä poispäin, jotta kasvoja jäisi näkyviin mahdollisimman vähän. Vaihtoehto numero 2 on sitten nostaa leukaa, jotta suoraan edestäpäin otetusta kuvasta on helpompi rajata kasvot kokonaan pois.

Onneksi niskasta tunnistaminen vaatii jo sen asteista läheisyyttä, ettei tällaisten otosten julkaisemista tarvitse erityisesti pelätä.

Huopatossutehtaasta päivää

Paasto on tältä vuodelta ohi ja voisin sen kunniaksi syödä myös sanojani: paastoaminen istumatyön ohessa onnistuu paremmin kuin hyvin. Iltaisin olin kyllä aika poikki, mutta uusi ja vähän jännittävä työtilanne itse asiassa auttoi unohtamaan koko paastoamisen. Kellontarkasti samankaltaisena toistuvat päivät helpottivat paastojuomien aikataulutusta huomattavasti, ja tällä kertaa taisin onnistua juomaan riittävästi myös vettä.

Pojan mielestä olin tänä vuonna paastoni aikana pirteämpi, ja itsekin koin paastoamisen helpommaksi. Alkuperäisistä haaveistani poiketen paastosin kuitenkin vain viisi päivää kokonaisen viikon sijasta, ehkä pitää siis kokeilla vielä ensi vuonna uudestaan!

Uusien työkuvioideni ansiosta olen ollut harvinaisen kiireinen ja kärttyinen, Poika sen sijaan kärsi flunssasta joka sittemmin tarttui minuunkin. Mitään kovin jännittävää ei siis D/s-rintamalla ole tapahtunut, muilla elämänalueilla on kyllä ollut säpinää.

Jospa kevätauringon ansiosta heräisi luonnon lisäksi myös allekirjoittaneen kiinnostus BDSM:ää kohtaan, sitä odotellessa joudutte vain uskomaan että joskus näissäkin asioissa uutisten puute on hyvä uutinen.

Laskiainen lasketaan, paastonaika alkaa.

Mitä ilmeisimmin en oppinut viime vuodesta mitään, sillä olen taas paastopuuhissa kylmimpään vuodenaikaan. Kaiken huipuksi omien suositusteni vastaisesti sellaiseen aikaan, etten juurikaan ehdi kotona lepäilemään. Siksipä juuri olenkin antanut itselleni jo etukäteen luvan lopettaa paasto heti, jos se todella häiritsee elämäni velvoitteiden järkevää hoitamista.

Edellinen paasto oli elämäni ensimmäinen, ja sen takana oli vahva näyttämisenhalu. Halusin todistaa sekä itselleni että muille, että kykenen johonkin niinkin järjettömään kuin vapaaehtoiseen nälkiintymiseen jos vain niin päätän. Tänä vuonna ei vastaavaa takapirua enää ole, olenhan jo kertaalleen todistanut pystyväni paastoamaan. Töissä punajuurimehulounasta litkiessäni sain vastailla kysymyksiin siitä, miksi oikein paastoan. Enkä keksinyt parempaa vastausta kuin "koska se on mahdollista".

Paaston aikana ajatukset ainakin viimeksi pyörivät ruoassa, mutta samalla myös tajusin kuinka suuren osan päivästäni vietän joko syöden tai seuraavaa ateriaa valmistellen. Ruoalla on ainakin minun elämässäni suuri rooli, ja se tuntuu valtaavan alaa tasan niin paljon kuin on mahdollista.

On vähän väärin, että juuri kaikki epäterveellinen maistuu niin hyvältä. Siinäkin paasto tai kieltäymys ylipäänsä auttaa: kun sokeria tai rasvaa välttää hetkenkin, se maistuu paljon voimakkaammin kuin aikaisemmin. Makuaisti kuitenkin turtuu ennalleen valitettavan nopeasti. Tällä kertaa voisinkin ehkä ottaa haasteeksi sen, etten heti paaston jälkeen juo leivoskahveja tai syö valtaisaa ateriaa "onnistuneen paaston kunniaksi". Kahvitta kärvistelyä voisin ainakin jatkaa, elämä ilman rytmihäiriöitä ja nukkumaanmenohetken pelkotiloja on yllättävän mukavaa.

8) Varaudu pussailuun.

Olin henkisesti valmistautunut suhteeseen, jossa saan selkääni. Kukaan ei kertonut, että ko. suhteeseen liittyisi myös näin paljon pussailua ja yleistä ällöilyä. Viimeksi havahduin asiantilaan kun tyttöporukassa sain kuulla kuinka romantillista on, että menemme lähes poikkeuksetta yhtä aikaa nukkumaan - itse olin huolestunut läheisyytemme tasosta, koska saatamme nykyään pestä hampaat eri aikaan. Näin siis meillä.

Uskollisimmat lukijat ehkä muistavat, että samainen ällöily oli itse asiassa aiheena yhdelle ensimmäisistä nillityksistäni täällä virtuaalimaailmassa. Meillä Pohjanmaalla kun ei paljon pehmoilla, "et oo aivan läpipaska" menee jo melkein rakkaudentunnustuksen puolelle.

7) Lempeä saa olla paitsi muille, myös itselleen.

Muiden virheet on aina helpompi antaa anteeksi kuin omansa. (Ja jos ihan totta puhutaan, ei se muillekaan anteeksi antaminen kauhean helppoa aina ole. Saattaa yllättää itsensä olemalla katkera moneen kertaan unohdetuista asioista.) Molempia taitoja kannattaa kuitenkin harjoittaa ahkerasti ja vilpittömästi, se keventää oloa. Tämän viisauden helmen kun yhdistää kohtiin numero 3) ja 4), on aika mielettömän zen. Tai siis olisi.

Varsinkin jos on väsynyt tai elämässä muuten on vähän heikompi hetki, pienikin epäonnistuminen voi saavuttaa suorastaan järisyttävät mittasuhteet. Esimerkki elävästä elämästä ja täysin BDSM:n ulkopuolelta: "kevyen" torttutaikinan epäonnistuminen ei tarkoita sitä, että torttutaikina on tarkoitettu voista valmistettavaksi vaan on varma merkki siitä, että leipojan munasarjat pitäisi poistaa ruosteisella lusikalla koska mikä se sellainen nainen on joka ei edes leipoa osaa.

On ollut vähän epämiellyttävää myöntää itselleen, että pöljäilyyn saakka yltävä perfektionismi taitaa oikeastaan olla vain kieroutunut narsismin muoto. Muut voivat mokailla ja se voidaan heille antaa anteeksi, koska muut ovat pohjimmiltaan epätäydellisiä. Koska minä sen sijaan olen erittäin hyvä ellen täydellinen, ei vastaavaa suoritusta voi minulta hyväksyä. Muut saavat mokailla, koska eivät raukat parempaankaan pysty.

6) Vähemmistöryhmien sisällä esiintyy ennakkoluuloja aivan yhtä paljon kuin valtaväestössäkin.

Epäilemättä osa kuvitelmaani BDSM:n parantavasta voimasta oli se, että pervot ovat jotenkin erilaisia kuin tavikset. Jotenkin avomielisempiä kaiken suhteen, valmiita hyväksymään erilaisten ihmisten erilaiset valinnat aivan kuin toivoisimme muiden hyväksyvän meidän valintamme. Aivan yhtä ahdasmielisiä mekin kuitenkin olemme kuin kaikki muutkin - ehkä eri tavoin ja eri suuntaan, mutta silti.

Varsinkin nettiyhteisöissä toleranssi erilaisuudelle on aika matala. Esimerkiksi Gor on suuntauksena sen verran morkattu, että sen harrastajat muodostavat mieluummin tiiviitä, erillisiä yhteisöjä kuin osallistuvat keskusteluun yleisemmillä foorumeilla. On sääli, että kiihkoton keskustelu asioista ei onnistu eri alalajien kesken, luulen että niillä olisi paljon annettavaa myös erilaista BDSM:ää harrastaville. Ryhmien sisäisten keskustelujen lukeminen on asiaan vihkiytymättömälle usein kohtuuttoman raskasta, ja asiaan tutustuminen jää siten vähän puolitiehen kuten allekirjoittaneen kohdalla on Gorin kanssa käynyt.

Samaan harhaan olen syyllistynyt elämässäni muuallakin. Naiivisti oletin, että vähemmistöryhmät suhtautuisivat toisiin vähemmistöihin positiivisemmin kuin enemmistö (jos sellaista edes on), mutta aivan yhtä lailla feministit, humanistit, rintavat ja persevät sekä perverssit ovat osoittautuneet valitettavan inhimillisiksi.

Harmittavinta on ollut huomata, kuinka epähuomiossa itse käyttää loukkaavaa kieltä. Puhuu esimerkiksi "oikeista naisista" vastakohtana kauneusihanteet täyttäville naisille, tajuamatta lainkaan kuinka se oikeastaan kieltää jälkimmäisten ihmisarvon. Ihan yhtä "oikeita" ne mallitkin ovat, riippumatta elopainostaan. Tai puhuu "taviksista" ja "vaniljoista" ymmärtämättä että siinä niputtaa kaikki perinteisempää seksiä harrastavat jotenkin vähän tylsiksi. Aivan kuin se, että normaaliksi ymmärtämäni seksi on minusta tylsää, kun nautin enemmän jostain muusta, tekisi minusta jotenkin automaattisesti viileämmän tyypin.

5) Myös "huonojen" kirjojen lukeminen kannattaa aina.

Disclaimer: "Huono" lainausmerkeissä siksi, että vain koska kirja on minun mielestäni kehnohko, se ei välttämättä ole oikeasti huono kirja.

Kuten jo muinoin kommenttilaatikossa tunnustin, O:n tarina oli mielestäni pitkäveteinen. On tietenkin epäreilua arvostella kirjaa 2000-luvun näkökulmasta, enkä epäile etteikö teos olisi aikoinaan ollut käänteentekevä tai etteikö se olisi tarjonnut lukemattomille BDSM:stä kiinnostuneille ajattelun aihetta.

Vastikään lukemani Neiti N:n tarina oli sekin loppua kohden mielestäni vähän tylsä, vaikka alusta pidinkin. Eri tavoin epäonnistuneista kohtaamisista ja etsimisestä lukeminen on omasta mielestäni paljon mielenkiintoisempaa materiaalia kuin onnen kuvailu.

Kivun kauneus -kirja oli mielenkiintoista ja edellisiä ajankohtaisempaa luettavaa, mutta kuten ehkä muistatte, sekäään ei minulle täysin kelvannut. Oli kuitenkin jo kuviensa ansiosta ehdottomasti ostamisen arvoinen teos!

Poika hankki itselleen aikoja sitten The New Topping Book -kirjasen, ja tietenkin luin sitä itsekin puolisalaa. Taisimme molemmat olla pettyneitä kirjan sisältöön, internetissä tietoa ahmineelle se ei tarjonnut juurikaan uutta. Ehkä siksi muut rapakon takana julkaistut teokset, joista olen kuullut pelkkää hyvää, kuten Screw the Roses, Send Me the Thorns ovat jääneet ostamatta. En toisaalta epäile lainkaan, etteivätkö nekin ennen pitkää kirjahyllyyn päätyisi.

Varsinaisten BDSM-aiheisten teosten lisäksi myös taloutemme sidontaoppaissa on toki käsitelty kevyesti myös sidonnan psykologisempaa puolta, ja painetun materiaalin lisäksi olen kahlannut läpi lukemattomia (hyvin tai huonosti kirjoitettuja) nettisivuja, myös aiheista jotka eivät itseäni erityisesti kiinnosta. Kaikesta oppii jotain, vaikkei sitä ehkä juuri silloin tajuakaan.

Viime aikaisista lukukokemuksista kovimmin ovat kolahtaneet kirjat, joiden kanssa en ole ollut lainkaan samalla aaltopituudella. Samalla kun noukin kirjastosta mukaan neiti N:n, toin sieltä myös muutaman parisenkymmentä vuotta vanhan kirjan, joista toinen käsittelee sadomasokismia erityisesti ja toinen salattuja seksuaalisuuden muotoja yleensä. Kirjojen lukeminen on ajoittain hilpeää, ajoittain lähes tuskallista: uskomattomat väitteet siitä miten "nahkamiehet" käyttäytyvät tai siitä kuinka sadismi johtuu siitä, ettei mies ole riittävän voimakkaasti pystynyt erkanemaan "Suuresta Äidistä" saavat välillä epäilemään, että kyse on sittenkin huumoriteoksista. Kirjat ovat kuitenkin loistava ikkuna siihen, kuinka pitkälle BDSM:n ja muunkin "poikkeavan" seksuaalisen käyttäytymisen hyväksymisessä ollaan päästy 20 vuoden aikana.

Olen aina ollut lukutoukka, joten minulle tekstitse asioihin tutustuminen epäilemättä sopii paremmin kuin muille vähemmän painomusteen tuoksua rakastaville. Olen silti ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon myös kehnoista tai raivostuttavan väärässä olevista teksteistä voi oppia - jos ei muusta, niin itsestään miettiessään miksi joku tuntuu niin kehnolta tai tyhmältä.

4) Huonoja hetkiä tulee. Oikeasti.

Ammoisina alkuaikoina, kun BDSM:n löytäminen tuntui ratkaisevan kaikki elämäni ongelmat ja selittävän kaikki aikaisemmat parisuhdenihkeilyt, aloin salaa elätellä kuvitelmaa siitä ettei uudenlaisia ongelmia koskaan ilmaantuisi. Kuvittelin, että nyt kun Ymmärrän Itseäni ja olen löytänyt jotain näin mahtavaa, kaikki sujuu kuin elokuvien Happy End ikään ja elämme onnellisina elämämme loppuun saakka.

Ehkä juuri siksi oli niin valtava järkytys, kun ensimmäistä kertaa BDSM ei tuntunutkaan aivan täysin omalta jutulta ja oikeastaan Poikakin vähän vitutti. Käsittääkseni tätä kutsutaan elämäksi. Ehdin toki tyypilliseen tapaani repiä vaatteeni ja sirotella tuhkaa ylleni, julistaa koko BDSM:n aivan vääräksi elämäntavaksi minulle ja suunnitella, miten Pojan kanssa hankittu yhteisomaisuus olisi järkevintä jakaa.

Kummallista, että voi kerta toisensa jälkeen kuulla ihmisten kertovan kuinka heidän BDSM-suhteessaan on tapahtunut kaikenlaista aaltoliikettä .. elätellen koko ajan optimistista harhaluuloa siitä, kuinka samainen aaltoliike ei koskaan satu omalle kohdalle. Nyttemmin olen havainnut, että jos aallonpohjalla pystyy olemaan jokseenkin zen tilanteen suhteen, nousukin tuntuu nopeammalta kuin silloin jos vääntelee käsiään ja valittaa suureen ääneen.

4b) Kun huonoja hetkiä tulee, lapsellinen kapinointi ei ole rakentavin reaktio.
Tämä kuuluu sarjaan "tiedän, mutten tajua". Manipuloimalla, kiukuttelemalla ja itsekseen marttyyrinkruunua kiillottamallahan saa tilanteita korjattua aivan yhtä hyvin kuin keskustelemallakin, eikö niin? Ja jokaisen Domin varustevyöstähän löytyy röntgenlasit, joilla subin pään sisään näkee, eikö niin?

3) Sääntöjä ei ole. Oikeasti.

Jos olisin onnistunut sisäistämään ajatuksen siitä, ettei minun kilttinä tyttönä tarvitse pyrkiä mihinkään tiettyyn Oikeaan Tapaan tehdä asioita, olisimme Pojan kanssa molemmat päässeet paljon helpommalla.

Ajatus itsessään ei tietenkään ole erityisen vaikea. Silti ihmislapsi saa elämänsä aikana tottua niin moneen normistoon, joko ääneen lausuttuun tai implisiittiseen, että on lähes mahdotonta olla välillä peilaamatta omia tekosiaan siihen, minkä kuvittelee BDSM-kuvioissa olevan soveliasta. Että ollaanko me nyt huonoja pervoja kun me X näin, ja aina kun me Y niin minäkin saatan Z vaikken olekaan Å.

Vasta nyt kun olen alkanut itse epäillä, että ne kovinta ääntä omista tekosistaan pitävät eivät välttämättä sittenkään muodosta enemmistöä (ja vaikka muodostaisivat eivät silti välttämättä ole Oikeassa), on ollut helpompaa sisäistää ettei sen nyt itse asiassa pitäisikään kuulua kenellekään, miten tahi miksi meillä pervoillaan niin kuin pervoillaan.

Lukioaikainen uskonnonopettajani ilmoitti meille ystävällisesti luterilaisuuden olevan maailman toiseksi vittumaisin uskonto. Oli siis vakuuttunut siitä, että jossain maailman tutkimattomilla alueilla on varmasti jokin vielä kaameampi, mutta että tunnetuista me ev-lutit viemme varmasti voiton. Perusteli kantaansa sillä, että luterilaisuus ei anna valmiita vastauksia, vaan ne vastaukset pitäisi itse Raamatusta kaivella. Kun on ensin ylipäänsä tajunnut kysyä oikeita kysymyksiä.

Tällä logiikalla BDSM on varmasti maailman toiseksi vittumaisin tapa (seksi)elämäänsä järjestellä. Toisaalta ihmissuhteet taitavat muutenkin olla paljon haastavampia kuin suhde Kaikkivaltiaan suuntaan, ihmiset kun vastaavatkin välillä.

2) Yksityisyyttään kannattaa varjella naurettavuuteen asti, ja sitten vielä hieman lisää.

Rehellisesti sanottuna en ole kaikesta BDSM:n yhteiskunnalliseen asemaan liittyvästä vaahtoamisestani huolimatta aivan varma olenko pahoillani siitä, ettei BDSM ole harrastus jota on tapana harrastaa vapaasti omilla kasvoillaan. Olen sitä mieltä, että jokaisella tulee olla oikeus tehdä elämässään mitä tahansa siihen vapaaehtoisesti suostuvan kumppanin kanssa, mutta samaan aikaan pidän BDSM:ää vahvasti henkilökohtaisena asiana joka ei myöskään kuulu kenellekään suhteen ulkopuoliselle.

Läheisteni varjelemisesta jo puhuinkin, mutta olen tullut koko ajan tarkemmaksi myös omasta yksityisyydestäni. Aikaisemman sinisilmäisyyteni ansiosta bittiavaruudessa on muutamia kuvia, joiden kohtalosta en oikeastaan voi olla varma. Luottamukseni ihmiskuntaa ja sen jäsenten selkärankaisuutta kohtaan on nykyisin sen verran matalissa lukemissa, etten enää jaa kenenkään kanssa mitään, mitä en voisi antaa painattaa vaikka Hesarin etusivuksi varmana siitä, ettei oma äitini minua siitä tunnistaisi.

2b) Kun tuntee olevansa vainoharhainen, on luultavasti lähes riittävän varovainen.
Sukelsin niin BDSM-maailmaan kuin useampiinkin ihmissuhteisiin (ja niistä ulos) täyttä vauhtia ja pää edellä sen enempää miettimättä, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Näin jälkikäteen saan olla kiitollinen siitä, etten ole sijoitettuna jätesäkkeihin ja upotettuna jonkin suurehkon vesistön pohjaan. Varovaisuus näissä asioissa on mielettömän tylsää ja tuntuu turhalta siinä vaiheessa, kun veressä on adrenaliinia pienen urheilujoukkueen tarpeisiin, mutta toivon muistavani sen silti jos enää koskaan löydän itseni harkitsemasta samanlaisia sukelluksia.

Molemmat kakkoskohdan osat ovat siinä mielessä vaarallisia, että mitä useammasta hölmöilystään selviää ilman suurempia seuraamuksia, sitä vähemmän tuntee tarvetta varoa. Tarpeellisuuden tajuaa vasta sitten kuin on liian myöhäistä ja vahinko jo sattunut, omalla kohdallani toivon että tämä on yksi asia jota ei tarvitsisi aivan kantapään kautta harjoitella.

1) Kohteliaisuus ja huonon käytöksen sietäminen eivät ole toistensa synonyymeja.

Tosielämässä opin vaihtoaikana tekemään kiinnostukseni vähyyden tai epämukavuuteni runsauden tarvittaessa hyvinkin selväksi. Suomalaiseen keskustelu- ja ravintolakulttuuriin tottuneelle tuntui todella oudolta, kun viileä kohteliaisuus tai hätätapauksessa käytetty "en näe tai kuule sinua lainkaan" -leikki eivät toimineetkaan uudessa maassa.

Suomessa olen aina saanut olla aika rauhassa jopa kaupungin yössä, joskus siinä määrin että se harmitti. Keskemmällä Eurooppaa sain nuorena ja verrattaen simpsakkana naisihmisenä toisinaan ottaa koko töykeys- ja kirosana-arsenaalini käyttöön, ennen kuin viesti meni perille. Aidosti uhkaavia tilanteita en onneksi koskaan kohdannut, en tiedä lainkaan mitä olisin sellaisessa tehnyt.

BDSM-maailmaa internetin kautta ihmetellessä töykeystaidot ovat joutuneet koetukselle, ja alan oikeastaan vasta nyt ymmärtää ettei jokaiseen viestiin ole pakko vastata. Esimerkiksi collarme on täynnä "määrä korvaa laadun"-periaatteella saalistavia. Koska oma profiilini on mielestäni varsin selväsanainen sen suhteen, mitä etsin, olen antanut itselleni luvan vastata vain niihin viesteihin, joista käy ilmi kirjoittajan ylipäänsä lukeneen profiilini.

Toisenlaisia vaikeita tilanteita kohtaa chateissa. Jokseenkin miellyttävän harmittomasti alkanut keskustelu saattaa paljastua alkusoitoksi kovin erilaiselle kanssakäymiselle. Tämän välttämiseksi olen opetellut erilaisia tapoja poikaystäväpommin (vai pitäisikö sanoa Dom-bomb?) tiputtamiseksi keskusteluun jo alkumetreillä. Olen myös oppinut, ettei epämiellyttäviä keskusteluja tuntemattomien kanssa tarvitse jatkaa "kohteliaisuudesta". Inhottavasta tilanteesta voi poistua kohteliaasti, sitä ei ole pakko sietää.

Hindsight is always 20/20.

On paljon asioita, joiden tietäminen jo etukäteen pelastaisi elämässä monenlaiselta murheelta. Enkä nyt tarkoita mitään elämän tarkoitus -tason tietoa, vaan pikkuniksejä, jotka oppii sattumalta jostain. Omalle kohdalleni osuneet niksit ovat usein liittyneet kauneudenhoitoon, mutta aivan samalla tavalla olisi varmasti ollut mukava tietää näppärämpi tapaa silputa sipuli jo vuosia sitten (silppuamisasioissa inhokkilistallani sipulin ohittaa vain julienne-tikuiksi paloittelua vaativa porkkana). Tämä on juuri sitä hiljaista tietoa, jota jaetaan arkipäivässä ja joka katoaa herkästi sukupolvien väliseen kuiluun.

Joissain asioissa pelkkä tietäminen ei enää riitäkään, vaan asia olisi oikeastaan pitänyt ymmärtää aikoja sitten. Jos jotain olen tämän taipaleen varrella oppinut, niin sen, että nämä kaksi teonsanaa ovat etenkin tunteisiin liittyvissä asioissa usein hyvin, hyvin kaukana toisistaan.

Koska rakastan listojen tekemistä, päätin kerätä omia ymmärtämättömyyksiäni listamuotoon. Tässä siis asioita, jotka toivoisin ymmärtäneeni jo alistujanurani alussa:

1) Kohteliaisuus ja huonon käytöksen sietäminen eivät ole toistensa synonyymeja.

2) Yksityisyyttään kannattaa varjella naurettavuuteen asti, ja sitten vielä hieman lisää.
2b) Kun tuntee olevansa vainoharhainen, on luultavasti lähes riittävän varovainen.

3)Sääntöjä ei ole. Oikeasti.

4) Huonoja hetkiä tulee. Oikeasti.
4b) Kun huonoja hetkiä tulee, lapsellinen kapinointi ei ole rakentavin reaktio.

5) Myös "huonojen" kirjojen lukeminen kannattaa aina.

6) Vähemmistöryhmien sisällä esiintyy ennakkoluuloja aivan yhtä paljon kuin valtaväestössäkin.

7) Lempeä saa olla paitsi muille, myös itselleen.

8) Kyseenalaistaminen kannattaa.

9) BDSM saattaa sisältää pussailua.

Lähipäivinä tiedossa listan tarkempaa pureskelua, häntäpäähän mitä luultavammin ilmaantuu vielä uusia asioita ennen kuin saan edes entiset kirjoitettua pois alta.

Once more with feeling

Nyt on burleskit nähty! Itse pidin esityksestä, vaikka pelkoni esityspaikan ja yleisön asettamista rajoituksista kävivätkin toteen. Poika olisi kaivannut vielä enemmän show'ta ja juonellisuutta esityksiin, mutta onkin sillä tavalla vähän nirso. Onneksi omalle riisuuntumiselleni ei aseteta aivan yhtä korkeita vaatimuksia, voin nimittäin tunnustaa saman tien ettei allekirjoittaneen himahousuista kuoriutuminen tapahdu ollenkaan yhtä viettelevästi.

Jos vielä tämäkään kiertue ei tuo burleskia tarpeeksi lähelle (ja muutenkin), aiheesta tehtyä SuomiD-dokumenttia voi käydä ihailemassa Nelosen netti-TV:stä. Dokumentin näkemisen jälkeen tekisi vielä enemmän mieleni päästä joskus vielä isommallekin kirkolle esitystä ihmettelemään, tunnelma on epäilemättä aika erilainen toisessa ympäristössä.

Suosittelen live-elämystä lämpimästi muillekin! Olisi varmasti myös mielenkiintoista kokeilla tanssahtelua itse, lavan sijasta tosin ehkä mieluummin suljettujen ovien takana.

Navanalusia ja -ylisiä

Yksi kirjahyllymme uusimmista asukkaista on Tiia Aarnipuun kirja Trans - sukupuolen muunnelmia. Muistan lukeneeni kirja-arvostelun kirjan julkaisemisen aikoihin, mutta syystä tai toisesta itse opus päätyi käsiini vasta nyt, junalukemiseksi. Vietinkin yli kolmen tunnin junamatkani nenä kiinni kirjassa ja kaipasin lukurauhaa loppumatkan ajan.

Kirja on sanalla sanoen loistava. Helppolukuista asiatekstiä on maustettu transsukupuolisten, transseksuaalien ja heidän läheisiensä omilla kokemuksilla, ja kirja tarjoaa ensimmäistä kertaa omaksuttavan, suomenkielisen "peruskurssin" transsukupuolisuudesta. Erityisen hienoa minusta oli lukea teosta, jossa kerrotaan juuri Suomen tilanteesta ja lainsäädännöstä, usein kun asioihin internetitse perehtyessä tutustuu paljon läheisemmin Yhdysvaltojen vastaaviin.

Minun on pakko myöntää, että olin aikaisemmin itsekin epävarma siitä, eroavatko transseksuaalit ja transsukupuoliset ihmiset jotenkin toisistaan. Nyt selvisi sekin, että edellämainittu ilmaus on oikeastaan ontuvasta käännöksestä johtuva ja virheellinen. Aivan maalaisjärjellä ajateltunakin ihmisen sukupuoli ja seksuaalisuus ovat eri asioita, vaikka liittyvätkin toisiinsa.

Tiedän että tämä on valtavan kornia, mutta kirjaa lukiessa omat kehokokemukset asettuivat hieman erilaiseen perspektiiviin. Olen käynyt hiljaista ja hidasta väsytystaistelua oman kehoni kanssa viime aikoina, ja on usein tuntunut siltä että olen omassa ruumiissani pelkkä matkustaja, joka on jumissa vihamielisessä kasassa lihaa. En silti voi edes kuvitella, miltä tuntuu, kun ulkoiset sukupuolen ilmentymät eivät vastaa lainkaan omaa henkistä sukupuolta. Tai kun oma henkinen sukupuoli ei yksinkertaisesti sovi mies/nainen-kahtiajaon kummallekaan puolelle. Törmäsin siis käytännön esimerkkiin siitä, kuinka rapakontakaisissa FA- ja feministiblogeissa usein mainittu privilege ilmenee omassa elämässäni paljon laajempana kuin ymmärränkään.

Olen opintojeni kautta tarkastellut sukupuolta suorittamisen näkökulmasta, roolina jonka mukaan useimmat meistä arkielämässään toimivat (tai saavat vastata seurauksista). Naiset ja miehet istuvat tietyllä tavalla, syövät tietyllä tavalla ja pukeutuvat tietyllä tavalla. Edellisessä blogitekstissäni mainitsinkin, että itse pukeudun välillä Pojan vanhoihin farkkuihin, välillä hameisiin. Pitkän aikaa kieltäydyin kategorisesti kaikesta perinteisen naiselliseen pukeutumiseen liittyvästä, eikä minua olisi saanut hameeseen edes kiväärillä uhaten. Sittemmin olen oppinut nauttimaan erilaisista tuntemuksista, joita erilainen pukeutuminen tuo mukanaan: ovesta ulos käveleminen hameessa ja huulet punattuina tuntuu täysin erilaiselta kuin löysät farkut jalassa. Molemmat rooliasut ovat harkittuja, ja molemmilla on oma paikkansa elämässäni. Useimmiten vaatevalintani ovat jotain siltä väliltä - naisellisen tyköistuvia, mutta miehekkään rentoja.

Ehkä juuri näistä omista kokemuksistani johtuen kirjan loppusanat osuivat ja upposivat:

"Ota sukupoli vakavasti mutta älä suhtaudu sen rajoihin tosikkomaisesti. Leiki välillä ja nauti kauniista ja kiinnostavista asioista. Kysy, kun et tiedä. Auta muita ottamaan selvää ja löytämään vierasta tutusta ja jotain tuttua vieraasta. Kunnioita ympärilläsi olevien ihmisten sukupuoli-identiteettiä niin kuin kunnioitat omaasi. Tee parhaasi sen hyväksi, että jokainen ihminen saisi nähdä peilistä sellaisen sukupuolen, joka tuntuu hyvältä ja oikealta."
(Tiia Aarnipuu: Trans - sukupuolen muunnelmia)

Useampikin kohdista sopisi hyvin myös BDSM-väelle ja heidän läheisilleen, joita poikkeava käytös saattaa epäilyttää tai jopa pelottaa. Voitaisiinkohan 2000-luvulla jo suhtautua ihmisen seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviin asioihin vähän vähemmän ryppyotsaisesti?

Hyvää päivää, mähän oon vintagee ja retroo!

Olen aikaisemmin puhunut goottiestetiikasta, korsettihaaveistani ja uusburleskista. Omassa mielessäni goottihenkinen supernaisellisuus ja korsetit yhdistyvät burleskin kabaree-henkeen, muodostaen jokseenkin sekavan yhdistelmän erilaisia esteettisiä valintoja, joille yhteistä on vain se että kaikki ovat melkoisen matkan päässä nykypäivästä. Arkielämässäni pukeudun milloin Pojan vanhoihin farkkuihin, milloin kynähameeseen(, tästä lisää pohdiskelua myöhemmin).

Omien kokemusteni mukaan BDSM:ssä ei ole erityisen harvinaista tietynlainen halu palata ajassa taaksepäin, aivan tyhjästä ei ole syntynyt BDSM:n alakäsite 1950's household. Niissäkin suhteissa, joissa ei ole tarkoitus palata viisikymmentäluvulle, alistuvan pukeutumiseen puuttuminen eri tavoin lie aika yleistä. Esimerkiksi pikku mirri on saanut harjoitella hameeseen pukeutumista, ja kauniit alusvaatteet taitavat olla aika perusvaatimuksia (itse pukeudun edelleen puuvillahipstereihin, joista Poika tosin taitaa pitää pitsihepeneitä enemmän). Äärimmäisempi esimerkki on Deity, joka nauttii erityisesti alistujansa ulkonäön muokkaamisesta tekokynsistä aina päivittäiseen korsetin käyttöön. Yhteistä näille vaatimuksille tuntuu olevan alistujan pukeutumisen muokkaaminen nimenomaan perinteisellä tavalla naisellisempaan suuntaan.

Vaikka tiedän, että aikaisemmat naissukupolvet ovat käyneet läpi suuriakin taisteluja päästäkseen vihdoin eroon kureliiveistä ja muista liikkumista rajoittavista kapineista, en voi olla ihailematta 40- ja 50-lukujen asuja, joiden käyttämisessä naisellisista muodoista on hyötyä enemmän kuin haittaa (kunhan asun alta löytyy kureliivi, joka kursii vyötärön esiin sen naisellisen pehmeyden keskeltä). Evil Dressmakerin blogista löytyy loistavaa tietoa myös muiden menneiden vuosikymmenten muodista, sarja jatkunee tulevaisuudessa kohti nykypäivää.

Naisten vapauduttua aikaisempien vuosikymmenien muodin ikeestä, tuntuu oudolta että niin paljon kuin korsettien ja kureliivien rajoittavuudesta ja epäterveellisyydestä nykypäivänä puhutaankin, lähes jokainen Hollywood-tähti tuntuu olemattomasta rasvaprosentistaan huolimatta vannovan Spanxin nimiin ja muotoilevia alusvaatteita löytyy kaikkialta. Viime viikonloppuna erään ystäväni puuvillaisen t-paidan alta paljastuivat aluspöksyt, jotka jatkuivat reilusti navan yläpuolelle - tuntuvat kuulemma valtavan mukavilta. Jo valmiiksi superhoikka nuori nainen lisäsi kuinka vapauttavaa on, ettei tarvitse murehtia vatsansa mahdollista pullistelua, kun mummohousut pitävät sen kurissa! Olisikohan nykytekniikalla valmistetuille, aikaisempaa armeliaammille kureliiveille siis sittenkin käyttöä?

Omassa elämässäni tämä menneiden aikojen haikailu sai uutta pontta niinkin odottamattomassa paikassa kuin uimahallissa. Epäsäännöllinen aqua jogging -harrastaminen olisi mielestäni ehdottomasti hohdokkaampaa, jos näyttäisin enemmän Esther Williamsilta. Löysin jopa brittiläisen nettikaupan, jonka avulla voisin haaveeni toteuttaa - hinta tosin ei ole erityisen huokea. Hienointa Estherissä mielestäni on se, että entinen olympiauimari ja leffatähti omistaa nykyään oman uimapukumalliston! Olen myös täysin rakastunut Estherin mielipiteisiin uima-asuista, annettakoon hänelle siis viimeinen sana:

"It just seems so crazy to have a bra made out of a piece of cotton that could double as a napkin on the table. And the thongs! God, we've spent our lives trying to keep our underwear out of that spot, and all of a sudden they want to put a fish line there? I have very definite ideas about what a swimsuit should be: it should be swimmable."
(Esther New York Timesille)

"I'll put you in a suit that contains you, and you will swim in. I don't want you to be in two Dixie cups and a fish line."
(Esther Pittsburgh Post-Gazettelle, Dixie cup -linkki minun lisäämäni)

Vaikeita aiheita

On mielipiteitä, joiden ilmaisemista joutuu punnitsemaan tietyssä seurassa pidemmän aikaa. Kriittinen diskurssintutkimus, feminismi ja D/s ovat kaikki sellaisia elämäni osa-alueita joihin liittyvistä asioista tuskin koskaan pystyn keskustelemaan täysin vapaasti.

D/s on tabu aika ilmiselvistä syistä, ja siitä puhumista välttelen lähinnä siinä määrin kuin "normaalitkin" ihmiset pidättäytyvät yksityiselämänsä kuvioiden tarkemmasta hehkuttamisesta. Jos seksuaalisuudeltaan poikkeavat ryhmät jotenkin nousevat keskustelussa esiin, pyrin yleensä viimeiseen asti käsittelemään asioita mahdollisimman etäännytetysti sen sijaan että käyttäisin itseäni esimerkkinä. BDSM:n kuvaaminen sairaana tai huvittavana (tai molempina) närkästyttää, mutten jaksa tarttua jokaiseen huonoon vitsiin.

Tarttumattomuudelleni on painava syy. Edessäni on usein kaksi jokseenkin yhtä houkuttelevaa vaihtoehtoa:
1) Ole hiljaa.
tai
2) Paljasta olevasi huumorintajuton, tiukkanutturainen feministi, pervo ja/tai pilkunviilaaja. Kuten nyt tässä blogitekstissäni teen.

Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi se, kun puhutaan pornosta tai kun vastaan tulee tekaistu automainos.

Tiedän, että on oikeastaan puhdasta pelkuruutta pitää suunsa kiinni seurassa, jossa tietää auttamatta jäävänsä vähemmistöön. Silti kaduin Kokeilijoiden blogitekstiin lisäämääni kommenttia heti sen lähetettyäni. Vaihtoehto numero kaksi kun usein tarkoittaa pitkiä, turhauttavia keskusteluja joissa yhtäkkiä olen vastuussa kaikkien feministien mielipiteiden puolustamisesta. Eikä silloin auta vedota siihen, että feminismejä ihan oikeasti on useita, aivan kuten esimerkiksi kristinuskostakin löytyy kaikenlaisia suuntauksia vaikka kaikkien perusperiaate on jokseenkin sama.

On vaikeaa perustella, kuinka "harmiton vitsi" tai "ihan normaali porno jota naisetkin katsoo" auttaa osaltaan ylläpitämään yhteiskunnan sellaisia valtarakenteita ja ihanteita, joiden itse mielelläni näkisin muotoutuvan toisenlaisiksi. Vähän kevyemmällä tasolla on vaikeaa perustella, miksi mielestäni oikeinkirjoitussäännöt ovat tärkeitä sekä ensimmäisen kotimaisen että muidenkin kielten ollessa kyseessä. Jos näitä asioita ei näe millään tasolla tärkeinä, on varmasti myös vaikeaa ymmärtää kuinka ne ylipäänsä voivat tuntua merkittäviltä.

Perustelemisen vaikeus johtuu varmasti osaltaan siitä, etten ole käyttänyt perusteluiden laatimiseen tarpeeksi aikaa ja ajatuksia. Ja siitä, etten ole valmis käyttämään niitä myöskään jokseenkin hedelmättömäksi näkemääni keskusteluun. Ykkösvaihtoehto tuntuu tätä nykyä yhä useammin parhaalta, vaikka tiedän että se vasta hedelmätön onkin. Asiat eivät muutu koskaan, jos niistä ei jakseta keskustella silloinkin kun se on ikävää. Joskus barrikadeille kiipeäminen vain tuntuu turhan raskaalta.

Keskustelimme aiheesta Pojan kanssa, ja Poika totesi tyynesti saavuttaneensa valaistumisen tiellä niin korkean asteen, että nykyään ottaa mukavan asennon ja jotain naposteltavaa kätensä ulottuville kun huomaa, että Internetissä ollaan taas väärässä. Helppohan Pojan on napostella, kun harteilla eivät paina niin ympäristön, naissukupuolen kuin koko pervopopulaationkin tulevaisuus!

The Tease Queens - coming to a venue near you!

En varmasti ole ainoa peräkylän pervo, joka on harmitellut sijaintiaan Kehä III:n ulkopuolella ja sen tuomia välimatkavaikeuksia. Esimerkiksi suuresti hehkutettu burleski, josta itsekin syksyllä kirjoitin, jää helposti näkemättä. Mutta ei hätää! Tamperelainen The Tease Queens -ryhmä on päättänyt toteuttaa Suomen ensimmäisen burleskikiertueen.

Kiertueen aikataulu näyttää siinä määrin lupaavalta, että tarkkasilmäinen saattaa bongata allekirjoittaneen yleisöstä. Uusi fiftarihenkinen hame onkin kaivannut ulkoilutusta! Nänniviirit lupaan sentään jättää (ainakin toistaiseksi) ammattilaisille.

Kehovihaa

Varoitinkin jo, että viime aikoina päässäni on viihtynyt huomattavasti BDSM:ää paremmin erinäiset feminismiin liittyvät asiat. Omalla tavallaan tämän tekstin aihe kuitenkin ainakin omassa elämässäni liittyy yllättävänkin vahvasti myös D/s-kuvioihin.

Kenellekään blogiani edes satunnaisesti seuraavalle ei lie jäänyt epäselväksi, että omistan omasta mielestäni paitsi liikaa vatsamakkaroita (mm, makkaraa ..) että liian isot jalat, minkä lisäksi kehoni kasvaa liikaa karvaa. Ja tällä hetkellä oma suhtautuminen kehooni on positiivisempi kuin koskaan ennen.

Body hate on käsite, joka vilahtelee usein rapakontakaisissa Fat Acceptance -blogeissa. Otin taiteellisia vapauksia ja suomensin käsitteen sanalla kehoviha(, joka on muuten sanana jotenkin todella hauska). Minuun kolahti erityisesti tämä esimerkki kehovihasta, joka käytännössä suuntautuu paitsi omaan kehoon, myös muiden naisten kehoihin. Eivätkä kehonsa vihaaminen ja sen mukanaan tuoma syyllisyydentunne todellakaan ole läskien yksinoikeus, "vääränlainen" laihuus on aivan yhtä hyvä syy itseinhoon ja epävarmuuteen.

Useammassakin haastattelussa julkisuudessa paljon esiintyvät naiset ovat todenneet tulleensa sinuiksi oman vartalonsa kanssa äitiyden myötä. Kun keholla on täysin esteettisyydestä ja eroottisuudesta irrotettu rooli, se näyttäytyy aivan erilaisena kuin aikaisemmin. Toisaalta taas jos oma keho ei siinä tilanteessa toimikaan niin kuin pitäisi - maitoa ei tulekaan, äiti masentuu eikä jaksa hoitaa vastasyntynyttään - syyllisyydentunto ja itseinho noussevat aivan uusiin ulottuvuuksiin.

Itse en ole äitiyden parantavaa voimaa kokenut, enkä osaa kuvitella päätyväni äidiksi tulevaisuudessakaan. Omalla kohdallani D/s on toiminut osittain samalla tavalla: kun kehonsa näkee esineenä jonka tarkoitus on tuottaa toiselle osapuolelle mielihyvää, ei sen ulkonäkö oikeastaan tunnu enää niin tuikitärkeältä. Tärkeintähän silloin on se, kuinka toinen kehon näkee ja kokee, eivät omat kompleksit.

Oma lukunsa ovat kaikki sessioiden aikana otetut kuvat. Yleensähän valokuvassa esiintyy omana itsenään ja pyrkii jotenkin luomaan tietynlaista kuvaa itsestään. Katseluvaiheessa sitten taivastellaan, mitä meni pieleen missäkin kuvassa - vatsaa olisi voinut muistaa vetää sisään, voi miksi piti nauraa suu auki, näytän siltä kuin en olisi nukkunut viikkoon ja niin edelleen. Mutta kun esiintyykin kuvassa ruumiinosana, pelkkänä yksittäisenä kappaleena, kuvan tarkastelu on jotenkin aivan erilaista. Poimu, joka "siviilikuvassa" aiheuttaisi suurta huolta selkäläskeistä (onkohan yksikään mies koskaan edes kuullut koko termiä?), tuokin mieleen klassisen maalaustaiteen.

Olisi todella hienoa jos voisin nyt sanoa olevani täysin sinut oman kehoni kanssa sen kuljetettua minua eteenpäin vuosikaudet lähes moitteettomasti ja kestettyä urheasti moninaiset toilailuni. Siitä pisteestä ollaan vielä kaukana, mutta luulen ainakin näkeväni sen horisontissa. Kyllä tämä tästä!

Vätystelyä ja kyllästymisiä

Kun pakkanen kiristyy, ihmiset jäykistyvät pakkasasentoon. Hartiat nousevat huomaamatta hieman tavallista korkeammalle ja tiukempaan kääritty kaulaliina viimeistelee ylävartalojäykkyyden, jonka ansiosta pakkasella ei tietä ylittäessään voi kääntää päätään vaan on käännettävä koko ylävartaloa jos haluaa nähdä sivuilleen. Oikein kovilla pakkasilla kaulaliinoista ja pipoista askarrellaan aikuisten kypärälakki ja polvien taivuttaminenkin käy vaativaksi vaatekerrosten lisääntyessä.

Minusta tuntuu, että olen kinkyilyn suhteen luutumassa jokseenkin samanlaiseen asentoon. Asiat alkavat tuntua aika tutuilta ja uusia ideoita tai oivalluksia tulee vastaan enää harvakseltaan. Ja niin turhauttavalta kuin tiedon määrä tuntuikin ensin, tämä on puolestaan vähän tylsää. Ottanee aikansa, ennen kuin jo unohtuneita asioita pääsee keksimään uudestaan, ja ennen kuin horisontti taas vähän levenee niin että uusille asioille oikeasti on tilaa.

Ehkä siksi viime aikoina blogiinkin on tehnyt mieli kirjoittaa kaikenlaista asiaan mitenkään liittymätöntä kehonkuvasta ja muista feministihömpötyksistä, jotka puolestaan ovat kiinnostaneet enemmän kuin aikoihin. Muutama feminismiin ja BDSM:ään liittyvä teksti on muhimassa, niitä joutuu kypsyttelemään "kevyempiä" aiheita enemmän.

Tavallisesti etsin kadonnutta kirjoitusinspiraatiota muita blogeja tai keskustelufoorumeita lukemalla, mutta viime aikoina Blogilista on herennyt tavallistakin kenkummaksi, joten sekin on jäänyt vähemmälle. Lopulta tein uuden aluevaltauksen siinä toivossa, että länsinaapurit osaisivat tämänkin paremmin. Jos haluat ottaa mallia, seuraa blogiani Bloglovinin avulla. Näin äkkiseltään vaikuttaa siltä että Bloglovin toimii jokseenkin samalla tavalla kuin Blogilista - paitsi että se oikeasti toimii, ja lukemansa blogit voi lisätä ilman että blogin omistaja on niitä erikseen palveluun listannut. Tagit tosin näyttävät kovin rajoitetuilta verrattuna Blogilistaan, vaan josko tähänkin tottuisi. Tuttua ja turvallista on ainakin se, että palvelu on muotiblogeja väärällään - heh heh.