keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Minä en ainakaan IKINÄ ...

Vaikka urani orjakkeena on lyhyenlainen, olen jo oppinut ettei koskaan kannattaisi sanoa "ei ikinä". Vaikuttaa siltä, että mitä varmempi on jonkun asian mahdottomuudesta, sitä todennäköisempää sen toteutuminen on.

Olen viime aikoina miettinyt, onko absoluuttinen hyisaatanaenikinä-reaktio oikeastaan merkki siitä, että alitajuisesti haluaisi kokeilla jotain mutta sen myöntäminen on vaikeaa koska se on epänormaalia tai ei muuten vain sovi omakuvaan.

Itse olen saanut mm. sovitella feminismiä ja alistumistaipumuksiani yhteen pitkään ja hartaasti, eikä se vieläkään aivan onnistu. On helppoa järkeillä, että feminismin perusideahan on antaa kaikille naisille valinnanvapaus ja on naisen oma asia, jos tahtoo luovuttaa tietyn osan itsemääräämisoikeuttaan jonkun toisen käsiin. Silti välillä tuntuu, että olen huono feministi ja pettänyt ne menneet rintsikanpolttajasukupolvet. Ja sitten huomaa vannovansa ettei ikinä, koska eiväthän Vapaat ja Itsenäiset Naiset koskaan ...

perjantai 5. syyskuuta 2008

It's not domestic violence if you use a crop.

Edellisen blogitekstin otsikosta löytyy esimerkki siitä, miten ystävät ovat taipumuksiini reagoineet kun olen ne vihdoin tunnustanut. Yleisesti ottaen kaikki ovat olleet yllättävänkin avomielisiä ja lähinnä helpottuneita, kun omituiseen käytökseeni on vihdoin löytynyt selitys, mutta silti selittäminen välillä turhauttaa ja pahasti.

Kaikeksi onneksi varsinkin armas vaimoni, ystävä jo vuosien takaa, suhtautuu tähän pervoiluun lähinnä lapsenomaisella kiinnostuksella eikä enää ihmettele yhteistalouden keittiönpöydällä toisinaan ajelehtivia anaalitappeja tai muuta sälää. Vaimon kanssa olen puinut muun muassa sitä, ettei D/s ulkopuolisten korvissa välttämättä eroa perheväkivallasta erityisen paljon. "ei kun me oikeasti rakastetaan kyllä toisiamme", "se lyö mua vain kun ansaitsen sen", "ei se koskaan löisi liian kovaa" ... en oikeasti tiedä miten vakuuttaisin huolestuneen läheisen siitä, että olen tässä suhteessa täysin omasta halustani.

Tuntuu muutenkin siltä, että D/s-taipumuksille pitäisi löytää syy jostain syvältä lapsuudesta à la Freud - äiti ei rakastanut tarpeeksi ja isä ei ollut koskaan läsnä, siksi olen kieroutunut! Olen etsinyt syitä ihan jo itsenikin takia, ennen kuin tajusin ettei alistumiselle tarvitse välttämättä olla sen syvällisempiä syitä kuin muillekaan luonteenpiirteille.

Viimeistään tässä vaiheessa blogi on varmasti nimensä veroista omaan napaan tuijottelua ja dramatisointia ;)

tiistai 2. syyskuuta 2008

"Mitäs oot pervo!"

On hankalaa tunnustaa nauttivansa alistumisesta, kun on koko ikänsä pitänyt itseään feministinä. Ehkä sen takia kesti viime syksyyn asti, että ylipäänsä tunnistin tällaiset taipumukset itsessäni, puhumattakaan siitä että olisin toiminut niiden mukaisesti.

Muutaman verkkosäädön jälkeen olen päätynyt jonkinasteiseen D/s-suhteeseen myös tosielämässä. Olemme molemmat jokseenkin yhtä vihreitä näissä asioissa, mikä on samaan aikaan sekä hyvä että huono asia.

Tämän blogin tarkoitus on vähentää niiden pikkulappujen määrää, joihin hajanaisia ajatuksiani BDSM:ään liittyvistä asioista yleensä kirjoittelen
(ne laput tuntuvat aina menevät hukkaan). Ystävillekään ei aivan kaikesta voi puhua - otsikko on kommentti, joka kuuluu usein yhden kanssalurjuksen suusta kun jotain oluttuopin ääressä tilitän.