Poissa silmistä, poissa mielestä.

Erään ystäväni silloinen kumppani diagnosoi minut avuliaasti tasapainokyvyn puutteeni ja hyvän muistini ansiosta lievästi autistiseksi. En ehkä menisi oletuksissani aivan noin pitkälle, mutta jos olisin nyt ekaluokkalainen en taitaisi olla kovin kaukana Aspergerin syndrooma -diagnoosista. Olen luvattoman huono lukemaan tilanteita ja ihmisiä, mikä johtaa toisinaan mielenkiintoisiin ihmissuhdekuvioihin.

Yksi omituisuuteni oireista on se, että unohdan ihmiset helposti jos he eivät ole läsnä elämässäni päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin Hurahdan asioihin ja sitten unohdan ne seuraavan Hurahduksen tieltä, ihastun sekä platonisesti että erootillisesti jokseenkin samalla intensiteetillä - ja saatan unohtaa samaiset ihmiset sittemmin kokonaan. Elin ensimmäiset opiskeluvuoteni kuin muuttolintu, pyrähtäen monta sataa kilometriä pohjoisemmas kesätöihin. Erään tällaisen kesän jälkeen sain kuulla olevani ihminen, joka saattaa olla pitämättä minkäänlaista yhteyttä kolme kuukautta olematta millään tavalla ilkeä. En ollut koko kesän aikana tullut edes ajatelleeksi kanssaopiskelijoitani, olinhan elämässä aivan toisenlaista elämää toisessa paikassa.

Ehkä unohtamiskyvystäni johtuen "vanha suola janottaa" -henkiset sanonnat ovat jääneet minulle kovin vieraiksi. Nekin ihmissuhteet joiden purkautuminen on tuntunut joskus raastavalta, ovat nykyään enää tietoisen muistelun takana. Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisesta jää hämmentynyt olo ja käteen pitkä lista nimiä, jotka ovat olleen Elämäni Rakkauksia, mutta joiden yhdistäminen edes hämäriin muistikuviin kasvoista on täysin toivoton tehtävä. Poika oli hieman huolestunut tästä taipumuksestani kertoessani siitä, ehkä ymmärrettävästä syystä. (Tähän mennessä en kuitenkaan ole unohtanut asuvani yhdessä Pojan kanssa, tosin viikonloppua erossa viettäessä ei tule mieleenikään soittaa. Ilahdun kyllä Pojan soittaessa, mutta oma-aloitteinen yhteydenpito ei vain tule mieleen. Tämä pätee myös muihin ihmissuhteisiini, terveisiä äidille.)

Kiusalliseksi taipumukseni muuttuu niissä edellämainituissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa olen muutenkin usein heikoilla. Tervehdin useita ihmisiä erinäisissä chateissa edelleen kerta toisensa jälkeen ensimmäistä kertaa. Jos olemme kohdanneet joskus kaupungin yössä tai jonkun bileissä, en todellakaan muista nimeäsi, työpaikkaasi, harrastuksiasi tai parisuhdestatustasi. Ja vaikka olisimme tunteneet jo pitkään, on hyvin epätodennäköistä että muistaisin mitä teimme sateisena sunnuntai-iltapäivänä vuonna 2006. Tai että olin silloin asiasta X mustavalkoiseen tapaani täsmälleen päinvastaista mieltä kuin nyt. Ja vaikka olisimme seurustelleet vuosia, joudun silti salaa vähän pinnistämään muistaakseni pitääkö maksalaatikossasi olla rusinoita vai ei, enkä todellakaan muista sitä huhtikuussa antamaasi joululahjavinkkiä enää marraskuussa.

En loppujen lopuksi tiedä, johtuuko kyvyttömyyteni pitää muita ihmisiä mielessäni siitä, että elämässäni ei oikeastaan ole ketään tärkeämpää kuin Minä. Kun tuijottaa omaan napaansa, on kamalan vaikeaa painaa mieleensä ketään muuta.. ei, kyllä lievä autismi kuulostaa sittenkin paljon viehättävämmältä.

At the end of my rope

Alatteko tekin jo kyllästyä näihin kuviin? Tässä tältä erää viimeinen otos, muokkaamattomista kuvista taisi löytyä vielä muutama kehityskelpoinen jotka ehkä esittelen sitten myöhemmin jahka Poika ne ehtii muokkailla kuntoon.

Sanoinkin, että korseleteista jääneelle ylimääräiselle narulle keksittiin myöhemmin hyvä käyttötarkoitus - niistä sai yhteen punomalla kätevän hihnan! Toisilla on koiravaljakko, toisilla tyttövaljakko.

Tässä yhteydessä on pakko myös ihmetellä sitä, miten jotkut subit tuntuvat viettävän tuntikausia aikaa polvillaan ilman sen suurempia ongelmia. Vaikkei kummankaan meistä elopaino nyt niin korkeissa luvuissa ole että ongelmat voisi laittaa sen piikkiin, olimme Vaimon kanssa molemmat aika nopeasti valmiita nousemaan lattialta. En ihmettele enää lainkaan, että polvistumista käytetään myös rangaistuksena. Erityisen tehokkaasti se toimii synneistä muistuttajana silloin, jos subinsa vielä määrää polvilleen esimerkiksi keittämättömien riisinjyvien päälle - auts.

Two girls, one rope vol II

Tätä kuvaahan te kaikki pervot odotitte, eikö totta? Toimikoon se siis korvauksena laiskasta bloginpäivittelystä, olen viettänyt viime päivät sängyn pohjalla vähemmän mukavissa merkeissä joten blogin kirjoittaminen ei ole ollut prioriteettilistalla aivan ykkösenä.

Mutta mukavampiin asioihin: kuten sanoin viime blogimerkinnän lopuksi, ensimmäisen sidonnan epämukavahkosta asennosta huolimatta päätimme kokeilla vielä myös jotain muuta. Köysikorsetti taisi olla minun ehdotukseni, Poika päätti kokeilla jotain uutta tapaa sitoa moinen ja siten tehtäväksi valikoitui Knotty Boysien Corselet Harness - tosin alkuperäistä vaatimattomammilla solmuilla.

Vaimo avusti oman korselettini teossa innokkaasti, ja Poika innostuikin jo tehtäviensä helppoudesta. Valkoinen versio siis on sidottu yhdellä pitkällä polyesteriköydellä, jonka helmasynteihin kuuluu se että köysi painaa kuin synti. Kaksikymmentäviisi metriä köyttä mahtaa olla parisen kiloa, sellaisen nipun pyörittely käy epäilemättä raskaaksi pidemmän päälle. Köysi oli tarkoitukseensa ehkä vähän turhankin pitkä mutta onneksi loppuköydellekin keksittiin vielä käyttötarkoitus, jonka jätän vielä kertomatta.

Koska hamppuköytemme on (kuten kuvastakin näkyy) paljon polyesteriköyttä kapeampaa, Vaimon korseletti jäi omaani lyhyemmäksi. Mielestäni kuvassa näkyy kuitenkin mukavasti hamppuköyden ja polyesteriköyden ulkonäöllinen ero: kiiltävämpi polyesteriköysi on paksuhkoa ja siitä saa helposti käärittyä näyttävämmän kokonaisuuden, mutta mattapintaisessa hamppuköydessä on silti omasta mielestäni vähän enemmän sitä jotain. Varsinkin kalpealla iholla, jollaisen Vaimokin omistaa. Mitäs me olmit.

Two girls, one rope vol I

Ensimmäinen kaverikuva, olkaa hyvät!

Koska Vaimon ruokailuryhmä on valkoinen, päätyi Poika käyttämään valkoista köyttä niputtamiseen. Koko sessio alkoi sillä, että Poika sitoi ensin minun ranteeni yhteen, sitten Vaimon ranteet niihin kiinni ja sen jälkeen saimme Vaimon kanssa keplotella itsemme istumaan. Tämän jälkeen harjoiteltiin venymistä niin kauan, että meidän molempien sorjat nilkat saatiin kiinni siihen lyhyempään spreader bariin, jonka Poika oli pakannut mukaansa. Muuten kassissa taisi olla koko kinky-laatikon sisältö, mutta onneksi se armeliaat 25 senttiä pidempi tanko oli jäänyt kotiin!

Itse sidonta ei omasta mielestäni ollut erityisen epämukava, kuten kuvasta näkyy ranteet varsinkaan eivät joutuneet koville. Huomattavasti suurempi huoli sekä minulle että Vaimolle oli se, näytämmekö kuvissa pulskilta.

Kahleiden pureutuminen nilkkoihin ei tietenkään ole miellyttävin tunne, varsinkin kun eräs nimeltämainitsematon minuun sidottu naishenkilö päätti aina välillä vääntyillä löytääkseen mukavamman asennon - ja sai kuulla kauniin kiljahduksen vastalahjaksi. Nilkkakahleista (jotka muuten itse asiassa ovat rannekahleet) jäi aika messevät jäljet, niistä ehkä kuvamateriaalia myöhemmin.

Tästä sidonnasta toivuttiin siinä määrin nopeasti, että päätimme kokeilla vielä jotain uutta. Itse halusin ehdottomasti, että seuraavaan sidontaan käytetään valkoisen köyden lisäksi myös punaista hamppuköyttä. Tulokset seuraavassa jaksossa!

Kaksi pientä köysipupua marssi näin ...

Kaikkihan alkoi siitä, etten malta olla lisäämättä puolinokkelia sutkautuksia blogitekstieni loppuun. Ajatus jäi elämään kommenttilaatikossa, ja lopulta kävi niin että Poika pakkasi taloutemme köysiarsenaalin mukaan juhannuksenviettoa varten.

Kuvat eilisestä narutouhusta ovat vielä jemmassa muistikortilla, mutten malta olla purkamatta tuntemuksiani saman tien. Eilisen pikavilkaisun perusteella muutama ihan kehityskelpoinen otos kun kuitenkin löytyy, eli kunhan matkaamme taas kotiin ja Poika pääsee oman kuvankäsittelyohjelmansa ääreen, niitä nähdään täälläkin. En nyt tässä kerro sen tarkemmin sidonnoista, niistä on helpompi selittää sitten kun saan kuvamateriaaliakin esille samalla.

Pakko myöntää, että niin hauskalta kuin ajatus minun ja Vaimon yhteen sitomisesta vaikuttikin, olin aika hermostunut käytännön toteutuksen onnistumisesta. Pienen alkuvenkoilun perusteella näytti vähän siltä, ettei meitä saa järkevästi samaan kuvaan - lukuisista innokkaista ehdotuksista huolimatta. Pojalla taisi olla jo pinna kireällä, kun kaksi sidonnasta sen kummemmin ymmärtämätöntä naisihmistä yritti kilpaa ehdottaa mahdollisesti toimivia asentoja. Täytyy myös sanoa, että tällaisesta kuviosta on yllättävän vaikeaa löytää kuvia! Inspiraatiota siis ei löytynyt Internetinkään puolelta. Onneksi Visio löytyi viimein ja pääsimme kuvauspaikan raivaamisen jälkeen itse asiaan.

Olin jo aikaisemmin pienessä mielessäni ihmetellyt, miten Vaimolta sujuu sitomisen vaatima paikallaan (ja rauhallisena) pysyminen. Kun olimme Vaimon kanssa melko lailla nipussa ja Poika viimeisteli köyden päitä piiloon, Vaimo alkoikin kysellä mitä siinä vaiheessa yleensä teen. "This is the part where I usually zone out." Minulla on tapana sitomisen aikana päästää mieleni harhailemaan, yleensä pohdiskelen köysiin tai alistumiseen liittyviä juttuja tai mieleni yksinkertaisesti tyhjenee täysin enkä ajattele erityisemmin mitään (tämä on nyt varmaan se rope space josta toisinaan kuulee puhuttavan).

Vaimolta vastaavanlainen kellunta ei sattuneesta syystä oikein onnistunut, joten jutusteluksihan tilanne sitten meni. Yritän suostutella Vaimon kirjoittamaan vieraileva tähti -tyyppisen blogitekstin ensimmäisestä köysikokemuksestaan, vaikka sitten niiden kuvien kaveriksi. Näin omasta näkökulmastani voin kertoa että tilanne oli minun ja Vaimon välillä vallitsevasta turhankin avoimesta läheisyydestä huolimatta outo. Yleensä köysiin liittyy eroottinen lataus, joka tästä tilanteesta oli tipotiessään. Enkä päässyt pääni sisällekään karkuun, osittain ehkä senkin takia että huolehdin oman epämukavuuteni lisäksi Vaimosta.

Kaikesta outoudestaan huolimatta kokemus oli ainakin minulle yllättävänkin positiivinen. Vaimo tosin totesi, että viihtyisi luultavasti paremmin siellä köyden toisessa päässä - pelottaa jo valmiiksi Göranin puolesta!

There's a fine line between art and porn

Miksi Rubensin maalaamat alastomat naiset ovat taidetta mutta Playboyn alastomat mallit pornoa?

Meillä on viime aikoina pohdiskeltu tauluasioita. Jo ensimmäisten naruleikkikuvien ottamisen jälkeen ajatus niiden ripustamisesta seinälle alkoi houkutella. Tarkoituksena on koota jonkinlainen triptyykki, jossa olisi yhteisenä teemana köydet tai bondage ylipäänsä.

Aluksi ajatus siitä, että makuuhuoneemme seinällä roikkuisi kuvia alastomasta vartalostani, tuntui vähintäänkin omituiselta. Ajattelin, että kuvien on pakko olla todella tiukkoja lähikuvia etten tuntisi oloani epämukavaksi niitä katsellessa. Kuten viime kuvia esitellessäni sanoin, olen pikkuhiljaa alkanut nähdä niissä jo muutakin kuin pullistelevat jenkkakahvani. Nyt ajatus vartaloni näkymisestä kuvissa ei tunnukaan enää yhtä kamalalta.

En missään nimessä halua ripustaa seinälle suttuista kotipornoa, joten jotkin ruumiinosat ovat edelleen pannassa. Esimerkiksi rintoja kuvissa ei tule erityisen selkeästi näkymään, ne kuvat voidaan arkistoida jonnekin muualle. Äidin tullessa käymään taulut varmasti piilotetaan sängyn alle, mutta haluan niiden olevan sellaisia ettei niitä muilta vierailta tarvitse erityisesti piilotella.

"Taiteellisten" nakukuvien pohdiskelun lomassa törmäsin tässä päivänä muutamana sivustoon Art or Porn. Sivustolta löytyy eri paikoista kerättyjä kuvia, joiden taiteellisuuteen ylläpitäjä ei varsinaisesti ota kantaa. On katsojien omalla vastuulla päättää, onko kyseessä taidekuva vai pornokuva. Kuvien katselu on mielenkiintoista, silloin viimeistään huomaa kuinka häilyvä raja pornon ja taiteen välillä on. Osa kuvista on mielestäni todella kauniita ja huolisin ne seinälleni minä päivänä tahansa, toiset taas näkisin pikemmin miestenlehden sivuilla.

Olen varma, että punastun päästä varpaisiin ensimmäisen kerran kun joku seinällemme päätyneitä kuvia kommentoi. Kummallista, että kuvien esittely täällä ventovieraille ihmisille tuntuu helpommalta kuin niiden näyttäminen ystäville. Siis niille samoille ystäville, joiden kanssa olen saunonut ilkosen alasti kymmeniä kertoja ja jotka tietävät perverssistä seksielämästäni varmasti enemmän kuin koskaan olisivat halunneet.

Abs[tin]ence makes the heart grow fonder

Edessäni on jälleen yksi kesä eri paikkakunnalla kuin ystävät, koti ja ennen kaikkea parisuhteen toinen puolikas. Muuttolinnun elämäni johtuu siitä, että töitä tuntuu aina löytyvän helpommin muualta ja ahneus voittaa mukavuudenhalun kerta toisensa jälkeen.

Yksi tällainen etäkesä Pojan kanssa on jo takana, tosin suhteen alkuhuumassa taisimme reissata vuorollamme niin ahkerasti että nukuimme joka yö vierekkäin kahden viikon ajan välimatkasta huolimatta. Toivon, että tänä kesänä malttaisin muutaman vapaapäivän viettää aloillanikin, matkustaminen kun verottaa voimia melkoisesti.

D/s-kuvion kannalta välimatka aiheuttaa mielenkiintoisia muutoksia. Säännöt, joiden noudattaminen näin lähisuhteessa käy huomaamatta, ovat paljon vaikeampia kun on yksin eikä kukaan saisi tietää vaikka niitä rikkoisi. Tunnetun horjuva itsekurini siis joutuu taas kovalle koetukselle ainakin kesän aluksi.

Toisaalta ikivanhat mietelmät siitä, kuinka välimatka tekee hyvää, ovat osittain ihan tottakin. Yhteistä aikaa osaa taas arvostaa kun sitä on rajoitetummin. Jos aivan rehellisiä ollaan päällimmäinen murheeni, jonka ehdin jo Pojallekin muotoilla, on tällä hetkellä se millä ihmeen ilveellä saamme kesän aikana uusia köysivirityksiä ja -kuvia aikaiseksi! (muutama on vielä jemmassa, panttaan niitä viimeiseen asti)

Onneksi Poika arveli varsin osuvasti vaimon olevan sen verran avomielinen kesäkämppis, ettei sekään tule olemaan ongelma. "Siinä se istuu vieressä kuitenkin - 'sido mutkin! sido mutkin!'"

Toista: minä minä minä, minä minä minä minä

Tajusin eilen joogatunnilla, että suhtaudun joogaan jokseenkin samalla tavalla kuin tähän alistumiskuvioonkin. Joka ikisellä tunnilla kuvittelen löytäväni paremman tavan tehdä jonkun asanan ja mietin miksen ole keksinyt sitä aikaisemmin. Seuraavaan tuntiin mennessä olen ehtinyt unohtaa koko asian. Tai lihakset eivät juuri sillä tunnilla yksinkertaisesti venykään samalla tavalla kuin viimeksi, näin ohimennen sanoen siihen tuntuu vaikuttavan kaikki planeettojen liikkeistä lähtien.

Kerrottakoon nyt kuitenkin viime aikaisesta alistumisvalaistumisesta, vaikken vielä uskalla esittää edes arvioita sen eliniästä. Eiköhän tämäkin omia aikojaan hälvene.

Aikaisemmin morkkaamani keskusteluketju on jotenkin jäänyt takaraivooni kummittelemaan. Aloin miettiä, mistä oikein tulee se käsitys että maailma ja muut ihmiset ovat meille kaikille jotain velkaa. Että me kaikki, me ihanaiset ainutlaatuiset lumihiutaleet, ansaitsemme vain ja ainoastaan parasta ja kauneinta.

Myöhemmin ajatusta kypsytellessäni tajusin, kuinka monta kertaa olen sen ansiosta aiheuttanut itselleni ja muille mielipahaa. Varsinkin parisuhteessa taitaa olla aika turha odottaa kirjaimellista vastavuoroisuutta, se johtaa vain tilanteeseen jossa joko ei tehdä kompromisseja koska se toinenkaan ei ole niitä tehnyt, tai sitten niitä tehdään pitkin hampain marttyyrinkruunua kiillotellen. Ystävyyssuhteissakin ainakin itse usein eksyn ajattelemaan ensimmäisenä sitä, mitä mikäkin minulle tarkoittaa. Tietenkin kaikenlaisissa ihmissuhteissa on rajansa eikä voi loputtomasti antaa ja taipua, mutta olen ollut molempien suhteen kovin pihi.

Olen tässä pikkuhiljaa harjoitellut varovasti tuosta ajatusmallista irtipäästämistä. Että jos tekisikin asioista läheisilleen vähän helpompaa jos siihen pystyy, odottamatta sen kummempaa vastalahjaa. Jos lähelleen on osannut kerätä oikeita ihmisiä, se tulee jos on tullakseen.

Samoin olen yrittänyt suhtautua tähän intervallivalaistumiseeni vähän lempeämmin. Tiedän kyllä että nämä kirkkauden hetket eivät todellakaan kestä kauan, että jo ensi viikolla olen taas oma nalkuttava itseni kotioloissa ja taivun kun rautakanki joogassa. Yritän kuitenkin muistaa, että on parempi välillä käydä pinnan yläpuolella haukkaamassa happea kuin rypeä tauotta pohjamudissa.

Sama *kröh*, pervo paketti

Välillä sitä ymmärtää jotenkin korostetun selkeästi, että kuuluu edelleen siihen samaan ihmisrotuun kuin aiemminkin vaikka kuinka olisi kieroutumansa löytänyt ja hyväksynyt. Enkä nyt tarkoita, että se olisi jotenkin huono asia, jotenkin vain pääsee yllättämään.

Valaistakoon asiaa käytännön esimerkein:

En ole vieläkään saanut kirjoitettua pannasta sitä syväluotaavaa analyysia jota suunnittelin, enkä oikein tiedä onko sellaiselle tarvettakaan. Pannan rooli asettui kuitenkin omassa mielessäni jotenkin aivan eri lokeroon, kun huomasin joskus olusella istuessamme kuinka kaveri pyöritteli kihlasormustaan puhuessaan parisuhteesta. Kihlasormus (juuri tälle nimenomaiselle ystävälle, ei kaikille) ja panta (juuri minulle, ei kaikille) merkitsivät loppujen lopuksi aika lailla samoja asioita. Molempien kohdalla kyse on jonkin siitä toisesta osapuolesta muistuttavan esineen mukana pitämisestä. Että siinäpä pullistelen pervouksissani kuinka ainutlaatuista tämä kaikki onkaan!

Seurustelevien ystävien kanssa jutellessa (lue: tilittäessä) törmää muutenkin usein asioihin, joiden olen kuvitellut jotenkin liittyvän erityisesti D/s-suhteisiin. Kuitenkin esimerkiksi toiseen luottamisen ja rehellisyyden vaikeus taitavat olla ihan perusongelmia suhteessa kuin suhteessa, tai sitten me ollaan kaikki samalla tavalla epäluuloisia tunnevammakkoja.

Sinkkuystävien kanssa taas törmää usein siihen, että olen yksinkertaisesti tottunut elämään parisuhteessa. Aloitin ensimmäisen pitkän suhteeni niin sikiönä, että seurusteleminen on minulle se "normaali" olotila, siksi ehkä Pojankin kanssa tipahdimme parisuhdekuvioon niin nopeasti. Yksin omista asioista päättämiseen ja vapaaseen eloon ynnä oloon tottuneemmat eivät varmasti olisi toimineet aivan samoin. Kyse ei siis välttämättä olekaan mistään kosmisesta yhteydestä tai minun alistumistaipumuksistani, vaan siitä että kompromissit noin lähtökohtaisesti ovat tutumpaa tavaraa.

On se kumma kuinka ihmissuhdeasiat jotenkin tuntuvat aina oman pään sisällä niin käsittämättömän ainutlaatuisilta. Toisaalta olen näiden D/s-kuvioiden pohtimisen aikana kokenut ikään kuin uutta murrosikää, silloinhan kai on tapana elätellä kuvitelmia siitä miten on tosi erilainen. Mitä vanhemmaksi ja kyynisemmäksi muutun, sitä enemmän olen kuitenkin sitä mieltä että kaikki ovat pohjimmiltaan täsmälleen samanlaisia.

Minähän se vasta nörtti olen, mutta mieleen hiipii jatkuvasti kohtaus Life of Brianista. Brian on siis Monty Python -versio Jeesuksesta, sillä erotuksella ettei Briania oikeastaan voisi kauheasti kiinnostaa ne Messias-hommat.

Brian: Look. You've got it all wrong. You don't need to follow me. You don't need to follow anybody! You've got to think for yourselves. You're all individuals!

Followers: Yes, we're all individuals!

Brian: You're all different!

Followers: Yes, we are all different!

Dennis: I'm not.

It's not domestic violence if you use a crop.

Edellisen blogitekstin otsikosta löytyy esimerkki siitä, miten ystävät ovat taipumuksiini reagoineet kun olen ne vihdoin tunnustanut. Yleisesti ottaen kaikki ovat olleet yllättävänkin avomielisiä ja lähinnä helpottuneita, kun omituiseen käytökseeni on vihdoin löytynyt selitys, mutta silti selittäminen välillä turhauttaa ja pahasti.

Kaikeksi onneksi varsinkin armas vaimoni, ystävä jo vuosien takaa, suhtautuu tähän pervoiluun lähinnä lapsenomaisella kiinnostuksella eikä enää ihmettele yhteistalouden keittiönpöydällä toisinaan ajelehtivia anaalitappeja tai muuta sälää. Vaimon kanssa olen puinut muun muassa sitä, ettei D/s ulkopuolisten korvissa välttämättä eroa perheväkivallasta erityisen paljon. "ei kun me oikeasti rakastetaan kyllä toisiamme", "se lyö mua vain kun ansaitsen sen", "ei se koskaan löisi liian kovaa" ... en oikeasti tiedä miten vakuuttaisin huolestuneen läheisen siitä, että olen tässä suhteessa täysin omasta halustani.

Tuntuu muutenkin siltä, että D/s-taipumuksille pitäisi löytää syy jostain syvältä lapsuudesta à la Freud - äiti ei rakastanut tarpeeksi ja isä ei ollut koskaan läsnä, siksi olen kieroutunut! Olen etsinyt syitä ihan jo itsenikin takia, ennen kuin tajusin ettei alistumiselle tarvitse välttämättä olla sen syvällisempiä syitä kuin muillekaan luonteenpiirteille.

Viimeistään tässä vaiheessa blogi on varmasti nimensä veroista omaan napaan tuijottelua ja dramatisointia ;)