Aikaisemmin taisin mainita, miten paljon helpompaa on ymmärtää ihmisiä, joiden elämässä D/s on viety pidemmälle kuin omassani? No, ei sekään näköjään helppoa ole. Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo aikaisemmin päivällä savu korvista nousten, kunnes tajusin pureskella asiaa tuulisen kotimatkan verran.
Lueskelin tänään keskusteluketjua Literotican keskustelupalstalla, ja muutuin sitä kiukkuisemmaksi, mitä pidemmälle pääsin. Keskusteluketjussa eräs nainen kertoo omista kokemuksistaan orjana. Toistuvia teemoja ovat esimerkiksi se, kuinka hän on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Tähän asti kuulostaa järkevältä, mutta.
Itselleni ainakin tuota ketjua lukiessa tuli sellainen olo, että tuossa nimenomaisessa suhteessa vastuuta kantaa vain toinen osapuoli. Johtunee tietysti ainakin osittain siitä, että luettavissa on vain sen toisen osapuolen versio. Mutta jo aikaisemmin olen törmännyt ajatukseen, että aivan kuten Täydelliset Herrat eivät koskaan ole heikkoja tai haavoittuvaisia, Täydelliset Subit eivät koskaan saa vaatia mitään.
Ensimmäinen reaktioni on yleensä kiukku - ei ole reilua! Ihan epistä että toi saa ja minä en! Asiaa pureskellessani kuitenkin tajuan, että se johtuu osittain huonosta omatunnosta. Tiedän, että teen Pojan elämästä usein vaikeampaa omien vaatimusteni ja kärsimättömyyteni takia. Takaraivossani taitaa vieläkin elää utopia siitä, miten tulen automaattisen autuaaksi heti, kun vain pääsen alistumaan. Tai paremminkin kun minua alistetaan.
Silti tällaisia kertomuksia lukiessa tulee väistämättä mieleen, kuinka vaikeaa on vetää raja "normaalin" D/s:n ja "väärällä tavalla" epätasapainoisen parisuhteen välillä. En nyt kuolemaksenikaan muista kirjan nimeä, mutta jokin aika takaperin uutisoitiin amerikkalaisnaisesta joka oli pelastanut avioliittonsa lopettamalla vastaansanomisen. Siis kaikissa tilanteissa, aina, täysin yksipuolisesti. Vaatimatta mitään vastineeksi luopui omasta tahdostaan. Hullua vai kadehdittavaa
mielenhallintaa?
Voiko D/s olla vain toisen osapuolen harteilla?
.. kai tässä pitäisi alkaa harjoitella aktiivista alistumista. Ehkä se joskus tulee sitten luonnostaan. Mälsää!
Lueskelin tänään keskusteluketjua Literotican keskustelupalstalla, ja muutuin sitä kiukkuisemmaksi, mitä pidemmälle pääsin. Keskusteluketjussa eräs nainen kertoo omista kokemuksistaan orjana. Toistuvia teemoja ovat esimerkiksi se, kuinka hän on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Tähän asti kuulostaa järkevältä, mutta.
Itselleni ainakin tuota ketjua lukiessa tuli sellainen olo, että tuossa nimenomaisessa suhteessa vastuuta kantaa vain toinen osapuoli. Johtunee tietysti ainakin osittain siitä, että luettavissa on vain sen toisen osapuolen versio. Mutta jo aikaisemmin olen törmännyt ajatukseen, että aivan kuten Täydelliset Herrat eivät koskaan ole heikkoja tai haavoittuvaisia, Täydelliset Subit eivät koskaan saa vaatia mitään.
Ensimmäinen reaktioni on yleensä kiukku - ei ole reilua! Ihan epistä että toi saa ja minä en! Asiaa pureskellessani kuitenkin tajuan, että se johtuu osittain huonosta omatunnosta. Tiedän, että teen Pojan elämästä usein vaikeampaa omien vaatimusteni ja kärsimättömyyteni takia. Takaraivossani taitaa vieläkin elää utopia siitä, miten tulen automaattisen autuaaksi heti, kun vain pääsen alistumaan. Tai paremminkin kun minua alistetaan.
Silti tällaisia kertomuksia lukiessa tulee väistämättä mieleen, kuinka vaikeaa on vetää raja "normaalin" D/s:n ja "väärällä tavalla" epätasapainoisen parisuhteen välillä. En nyt kuolemaksenikaan muista kirjan nimeä, mutta jokin aika takaperin uutisoitiin amerikkalaisnaisesta joka oli pelastanut avioliittonsa lopettamalla vastaansanomisen. Siis kaikissa tilanteissa, aina, täysin yksipuolisesti. Vaatimatta mitään vastineeksi luopui omasta tahdostaan. Hullua vai kadehdittavaa
mielenhallintaa?
Voiko D/s olla vain toisen osapuolen harteilla?
.. kai tässä pitäisi alkaa harjoitella aktiivista alistumista. Ehkä se joskus tulee sitten luonnostaan. Mälsää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti