perjantai 22. huhtikuuta 2016

Citius, Altius, Fortius

Suorittaminen, tuo uuden maailmanjärjestyksen määrittämä hyve numero yksi. Enää ei käydä lenkillä, nyt treenataan puolimaratonille kompressiotrikoot jalassa. Muutenkin näyttävät käänteet ovat tyylikkäitä. Hallituskin on osoittanut, että on ihan sallittua päättää ja/tai toteuttaa ensin ja miettiä sitten. Tärkeintä on, että tsemppihenki säilyy ja vauhtia riittää.

Kinkyillessä, kuten niin usein elämässä muutenkin, nälkä kasvaa syödessä. Tulee kokeiltua uusia juttuja, tehtyä ehkä vähän monimutkaisempia solmuja tai riiputettua köysipupuaan katosta, heilutettua ehkä piiskaa vähän laajemmassa kaaressa, kiristettyä korsettia muutama sentti lisää. Keksittyä uusia sääntöjä, käytyä uusissa bileissä.

Yleensä uudesta ja hienosta kertominen on helpompaa kuin sen myöntäminen, että välillä ei muuten lähde yhtään samalla tavalla. Pakara pehmenee ja köysi pölyyntyy. Todetaan se uusi sääntö vähän hölmöksi. Syödään mieluummin yhdessä pizzaa kuin nyöritellään korsettia. Vähän niin kuin Facebookissa jaetaan ne ihanimmat hiekkavarvaslomakuvat, pervojen kesken tulee jaettua hienoimmat mustelmat ja parhaat sessiokuvat. Ja niitä muiden juttuja ja kuvia seuraillessa tuntuu toisinaan siltä, että oma arki on vähän nuhjaantunutta.

Välillä homman varsinainen juoni meinaa unohtua täällä ihmisten tähtihetkien todistusaineiston keskellä. Erehtyy luulemaan, että täytyisi osata, jaksaa, venyä, kestää, pystyä, haluta, ehtiä, kyetä ja tahtoa enemmän koko ajan. Ikään kuin tämän homman voisi laskea piiskan kärjen kulkemina kilometreinä tai pakaralihakseen kohdistuneiden Newtonien määränä. Huolestuttaa, että suorittaako tätä osaa elämästään tarpeeksi antaumuksella, tarkoittaako pysähtyminen taantumista.

Miten sitä osaisi välineuhreilun [sic] sijasta pitää kirkkaammin mielessä ne hetket, kun hengitys unohtuu kesken ja pää hiljenee pitkästä aikaa. Ei silloin aina ruoska soi ja lasso pyöri, eikä niiden tarvitsekaan.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Fetisisti sihisi hississä.

Nyt kun sairausluokituskin poistui, mistä sitä tietää onko fetisisti vai ei? Onneksi Duodecim vielä pelastaa kertomalla, että esinekohtaisesta kohdehäiriöstä eli fetisismistä kärsivä henkilö "tarvitsee pakonomaisesti eroottisesti kiihottuakseen elottomia esineitä eli fetissejä". Ilmeisesti fetisistit ovat kaikki myös yhdyntäkeskeisiä miehiä, sillä "esine on usein myös välttämätön seksuaaliselle kiihottumiselle ja yhdynnän onnistumisen kannalta riittävän voimakkaan erektion saavuttamiselle."

Selvä juttu, lääketieteellisenä käsitteenä fetisismi on tautiluokituksesta huolimatta edelleen nätisti lokeroitu. Mutta entä eritefetisistit? Onko veri tai oksennus "eloton esine"? Mitäs touhua tämä nyt on, että on kaikenlaisia nukkefetisistejä joiden nuket sisältävät ihmisen, ei niin voi tehdä! (Toim. huom. en suosittele living dollin muuttamista dead dolliksi oikeaoppisen fetisismin saavuttamiseksi.)

Vähän samaan tapaan kuin minä olen vakuuttunut kaikkien osallistuvan valtatouhuihin joko tietoisesti tai tietämättään, usein väitetään, että meillä kaikilla on fetissejä. Onko alistavalla tai alistuvalla oikeastaan vain valtafetissi? Tai sidontaharrastajalla köysifetissi? Mihin kaikkeen tämän voi ulottaa, voiko kaikkeen olla fetissi? Kuinka paljon asian pitää kiinnostaa tai kiihottaa, että siitä tulee fetissi?

En oikein osaa muodostaa mielipidettä siitä, onko fetisismin normalisointi yleisyyden korostamisen avulla hyvä asia vai ei, jos käsite samalla laimenee tasolle "tykkään näistä jutuista". Toisaalta tuntuu elitistiseltä alkaa rajoittaa sitä, kuka on oikea fetisisti ja kuka oikeastaan ei. Mutta katoaako käsitteen informaatioarvo skenen sisällä, jos fetisisti ei enää olekaan vanhan liiton monomaanikko joka elää ja hengittää pakkomielteensä tyydyttämiseksi? Ollaanko me oikeasti fetisistejä kaikki, kun oikein silmiin katsotaan?

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Hellyys on kynsi iholla

Yleisesti hyväksytyn tiedon mukaan alistavia heteronaisia on maailmassa vähemmän kuin alistuvia heteromiehiä. Tilannetta paikataan lähes horjumattomalla uskolla siihen, että jokaisen alistuvan naisen sisällä asustaa ulospääsyä odotteleva Domme. (Miksi se muuten odottaisi kohteliaasti siellä vuoroaan, kysynpä vaan.)

Hetken pervoilun jälkeen maailma saattaa tosiaan avartua ja ensi alkuun selkeiltä tuntuneet raja-aidat muuttua huomattavan mataliksi. Eivät ehkä kaikille, mutta aika monille allekirjoittanut mukaan lukien. Vaikka Pojan piiskaaminen tuntuu yhtä kaukaiselta ajatukselta nyt kuin muinaisen valttikortin saatuani, kurmootan ihan mielelläni herraa puolihuolimattomasti ja välineettä silloin kun se minulle sallitaan.

Luulen, että horisontin avartumista edesauttaa sekin, kun viimein tajuaa ettei kaikkien alistavien tai sadististen naisten tarvitse olla kylmänviileitä PVC-jumalattaria. Kaupallisen BDSM-kuvaston kiiltävät jääkuningattaret eivät tarjoa ainakaan minulle minkäänlaista samaistumismahdollisuutta. Sen sijaan kun Bitchy Jones kuvailee suutelemisen tärkeyttä ilmaisulla "I like it when he screams into my mouth", alkaa lukiessa punastuttaa. Ja vähän kiinnostaa. Ehkä enemmän se huutaminen, mutta kuitenkin.

Vierastan ajatusta siitä, että ihmisen voisi jotenkin manipuloida haluamakseen alistajaksi tai alistujaksi. Ihan yhtä lailla vierastan myös ajatusta siitä, etteivät ihmisen mieltymykset BDSM:n saralla voisi vuosien saatossa kehittyä ja muuttua, varsinkin sopivassa seurassa. Itse olen asioita pureksiessani (pun intended) tullut siihen tulokseen, että minulle tärkeintä on läheisyys, keskinäinen kunnioitus ja yhteys Pojan kanssa. Sadomasokismin on tultava kirjaimellisesti iholle, silloin se tuntuu parhaalta. Alkaa olla vähän vähemmän selkeää, että tilanteessa voi ja saa olla vain kaksi tarkasti käsikirjoitettua roolia.

Ainakin toistaiseksi kuuluisa viimeinen sana on kuitenkin Pojalla, ja minulla tähtäimessä yleensä sellainen mukava sopiva pieni kipu. Mitähän tää nyt sitten olisi, service topping from the bottom? Hiipivä Domme, piilotettu sadisti? Vai ehkä sittenkin ihan vaan kahden ihmisen yhteiselämää?