Don't be evil. Or nekkid.

Pikkusisko ehtikin jo hikeentyä tästä samasta aiheesta. Blogger ilmoitti ystävällisesti tällä viikolla, että nakukuvia ei sitten muuten maaliskuun lopusta lähtien sovi tällä alustalla julkaista ellei blogi ole yksityinen eli salasanan takana. Eli vähän niin kuin ei blogi ollenkaan.

Nyttemmin kantaa on jo vähän höllennetty, mutta minua tämä Bloggerin "porn policy" kuten sitä tuolla virallisen tahon osalta nimitetään jäi silti hiertämään sen verran, että kerään mahdollisesti kuninkaalliset kiukkupyllyluuni ja poistun vihreämmille blogilaitumille.

Ois tässä nyt mukavampaakin asiaa ollut mielessä, niin kuin vaikka ensi viikonlopun Helsinki Shibari Festival. Jonka lipunmyynti oli hetken katkolla, koska palveluntarjoaja erehtyi luulemaan bilelippuja jonkinlaiseksi seksin myymiseksi. Mitä tämä on minä en edes.

Hot for teacher

Vaikka asun mielelläni kinkymaailman hattaraisemmalla laidalla, Daddy domit eivät oikein ole koskaan olleet minun juttuni. Mutta mentorit, opettajat ja muut lempeä-ääniset sekundagurut, voi pojat sentään.

Olen viime aikoina istunut useammassakin luentosalissa piirtelemässä arkaaisesti merkkejä peräkkäin ruutupaperille sillä aikaa kun vierustoverit selaavat Tinderiä ja Facebookia, ja muistanut taas kuinka mukavaa hyvää opettajaa on kuunnella. Alan asiantuntijalla on tietenkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, mutta kun siihen asiantuntemukseen vielä lisätään sopiva määrä luontaista karismaa ja opetustaitoja, olen aivan myyty. Ihmisen viehättävyys nousee silmissäni välittömästi muutaman pykälän verran, jos saan häneltä opastusta jossain.

Lienee sanomattakin selvää, että varsinaisina kouluaikoinani olin se ärsyttävä hikipinko joka tykkäsi koulusta ja täytti tehtäväkirjan etukäteen. Ja viittasi tunnilla. Löysin jonkun muuton yhteydessä laatikosta jopa yläasteella palauttamiani ylimääräisiä äidinkielen aineita. Siis monikossa.

Saatan olla yksi niistä harvoista naisista maailmassa, joiden koulutyttöfantasiassa kirjoitetaan muistiinpanoja lyijykynä savuten ja tehdään sitten läksyt.

Keppiä ja pehmoporkkanaa

Nyt se sitten on elokuvateattereissa, se elokuva joka perustuu siihen kirjaan jota saa lukematta kritisoida. Siihen, jonka nimeä en halua tässä kohtaa mainita koska olen niihin kaikkiin sävyihin jo tasaisen kyllästynyt, varmasti olette tekin. Kirjasarjan ongelmalliset piirteetkin on jo moneen kertaan ruodittu, mutta vaikuttaa siltä että oikeasti kaikkia ärsyttää se, ettei kirjailija ole erityisen hyvä kirjoittamaan mutta kirja myy silti.

Nuoruutensa kirjaklassikoiden ohella Harlekiini-maailmassa viettäneelle ihmisten kummastelu siitä, kuinka joku voi pitää näin huonosta kirjasta näyttäytyy vähän huvittavana. Voin tässä ihan julkisesti (anonyymin nimimerkin takaa) tunnustaa, että joskus mieli tekee gourmet'n sijaan hampurilaisateriaa, myös kirjallisessa muodossa. Matkustaessaan vieraaseen kaupunkiin voi nauttia paikallisia erikoisuuksia ja kokea elämyksiä, mutta ihan yhtä hyvin voi löytää turvaa kaikkialle levittäytyneen hampurilaisketjun määrämuotoisista ja -makuisista annoksista. Kirjoja lukiessaan voi valita teoksen, jonka kieli on niin kaunista että itse uskaltaa hädin tuskin enää puhua toistaitoisuuttaan häpeillessään. Tai sitten voi valita kirjan, jonka juonikuviot, käytetyt adjektiivit ja loppuratkaisun arvaa jo kansikuvasta.

Kirjastoreissulla silmiini osui pikalainahyllystä Anne Ricen alunperin salanimellä kirjoittama Prinsessa Ruusunen -trilogia, johon on tulossa vielä neljäskin osa tämän vuoden keväällä, 30 vuotta ensimmäisten kolmen jälkeen. Nopea selailu nosti punan poskille ja sai nutturan väpättämään - tällaistako on minun verorahoillani ostettu ja ei silloin kun minä olin nuori. Myönnettäköön että vähän silti harmitti, ettei tarjolla ollut sitä ensimmäistä osaa. Että jos ihan taustatyön nimissä ja tieteen vuoksi olisin lukaissut käsi housuissa.