Välillä sitä ymmärtää jotenkin korostetun selkeästi, että kuuluu edelleen siihen samaan ihmisrotuun kuin aiemminkin vaikka kuinka olisi kieroutumansa löytänyt ja hyväksynyt. Enkä nyt tarkoita, että se olisi jotenkin huono asia, jotenkin vain pääsee yllättämään.
Valaistakoon asiaa käytännön esimerkein:
En ole vieläkään saanut kirjoitettua pannasta sitä syväluotaavaa analyysia jota suunnittelin, enkä oikein tiedä onko sellaiselle tarvettakaan. Pannan rooli asettui kuitenkin omassa mielessäni jotenkin aivan eri lokeroon, kun huomasin joskus olusella istuessamme kuinka kaveri pyöritteli kihlasormustaan puhuessaan parisuhteesta. Kihlasormus (juuri tälle nimenomaiselle ystävälle, ei kaikille) ja panta (juuri minulle, ei kaikille) merkitsivät loppujen lopuksi aika lailla samoja asioita. Molempien kohdalla kyse on jonkin siitä toisesta osapuolesta muistuttavan esineen mukana pitämisestä. Että siinäpä pullistelen pervouksissani kuinka ainutlaatuista tämä kaikki onkaan!
Seurustelevien ystävien kanssa jutellessa (lue: tilittäessä) törmää muutenkin usein asioihin, joiden olen kuvitellut jotenkin liittyvän erityisesti D/s-suhteisiin. Kuitenkin esimerkiksi toiseen luottamisen ja rehellisyyden vaikeus taitavat olla ihan perusongelmia suhteessa kuin suhteessa, tai sitten me ollaan kaikki samalla tavalla epäluuloisia tunnevammakkoja.
Sinkkuystävien kanssa taas törmää usein siihen, että olen yksinkertaisesti tottunut elämään parisuhteessa. Aloitin ensimmäisen pitkän suhteeni niin sikiönä, että seurusteleminen on minulle se "normaali" olotila, siksi ehkä Pojankin kanssa tipahdimme parisuhdekuvioon niin nopeasti. Yksin omista asioista päättämiseen ja vapaaseen eloon ynnä oloon tottuneemmat eivät varmasti olisi toimineet aivan samoin. Kyse ei siis välttämättä olekaan mistään kosmisesta yhteydestä tai minun alistumistaipumuksistani, vaan siitä että kompromissit noin lähtökohtaisesti ovat tutumpaa tavaraa.
On se kumma kuinka ihmissuhdeasiat jotenkin tuntuvat aina oman pään sisällä niin käsittämättömän ainutlaatuisilta. Toisaalta olen näiden D/s-kuvioiden pohtimisen aikana kokenut ikään kuin uutta murrosikää, silloinhan kai on tapana elätellä kuvitelmia siitä miten on tosi erilainen. Mitä vanhemmaksi ja kyynisemmäksi muutun, sitä enemmän olen kuitenkin sitä mieltä että kaikki ovat pohjimmiltaan täsmälleen samanlaisia.
Minähän se vasta nörtti olen, mutta mieleen hiipii jatkuvasti kohtaus Life of Brianista. Brian on siis Monty Python -versio Jeesuksesta, sillä erotuksella ettei Briania oikeastaan voisi kauheasti kiinnostaa ne Messias-hommat.
Brian: Look. You've got it all wrong. You don't need to follow me. You don't need to follow anybody! You've got to think for yourselves. You're all individuals!
Followers: Yes, we're all individuals!
Brian: You're all different!
Followers: Yes, we are all different!
Dennis: I'm not.
Valaistakoon asiaa käytännön esimerkein:
En ole vieläkään saanut kirjoitettua pannasta sitä syväluotaavaa analyysia jota suunnittelin, enkä oikein tiedä onko sellaiselle tarvettakaan. Pannan rooli asettui kuitenkin omassa mielessäni jotenkin aivan eri lokeroon, kun huomasin joskus olusella istuessamme kuinka kaveri pyöritteli kihlasormustaan puhuessaan parisuhteesta. Kihlasormus (juuri tälle nimenomaiselle ystävälle, ei kaikille) ja panta (juuri minulle, ei kaikille) merkitsivät loppujen lopuksi aika lailla samoja asioita. Molempien kohdalla kyse on jonkin siitä toisesta osapuolesta muistuttavan esineen mukana pitämisestä. Että siinäpä pullistelen pervouksissani kuinka ainutlaatuista tämä kaikki onkaan!
Seurustelevien ystävien kanssa jutellessa (lue: tilittäessä) törmää muutenkin usein asioihin, joiden olen kuvitellut jotenkin liittyvän erityisesti D/s-suhteisiin. Kuitenkin esimerkiksi toiseen luottamisen ja rehellisyyden vaikeus taitavat olla ihan perusongelmia suhteessa kuin suhteessa, tai sitten me ollaan kaikki samalla tavalla epäluuloisia tunnevammakkoja.
Sinkkuystävien kanssa taas törmää usein siihen, että olen yksinkertaisesti tottunut elämään parisuhteessa. Aloitin ensimmäisen pitkän suhteeni niin sikiönä, että seurusteleminen on minulle se "normaali" olotila, siksi ehkä Pojankin kanssa tipahdimme parisuhdekuvioon niin nopeasti. Yksin omista asioista päättämiseen ja vapaaseen eloon ynnä oloon tottuneemmat eivät varmasti olisi toimineet aivan samoin. Kyse ei siis välttämättä olekaan mistään kosmisesta yhteydestä tai minun alistumistaipumuksistani, vaan siitä että kompromissit noin lähtökohtaisesti ovat tutumpaa tavaraa.
On se kumma kuinka ihmissuhdeasiat jotenkin tuntuvat aina oman pään sisällä niin käsittämättömän ainutlaatuisilta. Toisaalta olen näiden D/s-kuvioiden pohtimisen aikana kokenut ikään kuin uutta murrosikää, silloinhan kai on tapana elätellä kuvitelmia siitä miten on tosi erilainen. Mitä vanhemmaksi ja kyynisemmäksi muutun, sitä enemmän olen kuitenkin sitä mieltä että kaikki ovat pohjimmiltaan täsmälleen samanlaisia.
Minähän se vasta nörtti olen, mutta mieleen hiipii jatkuvasti kohtaus Life of Brianista. Brian on siis Monty Python -versio Jeesuksesta, sillä erotuksella ettei Briania oikeastaan voisi kauheasti kiinnostaa ne Messias-hommat.
Brian: Look. You've got it all wrong. You don't need to follow me. You don't need to follow anybody! You've got to think for yourselves. You're all individuals!
Followers: Yes, we're all individuals!
Brian: You're all different!
Followers: Yes, we are all different!
Dennis: I'm not.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti