Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska.

Smurffien synttärien kunniaksi järjestetyssä paneelikeskustelussa mainittiin lyhyesti, kuinka vertaisopettaminen on vasta rantautumassa Suomeen. Täkäläisittäin kun ei ole ollut tapana tehdä omasta osaamisestaan numeroa, eikä sen osaamisen jakaminen siksi tule mieleen. Tai vähintäänkin epäilyttää, tietääkö tarpeeksi ja osaako opettaa. Ja jos ei itse ymmärrä epäillä omia taitojaan ja niiden opettamista muille, muu skene kyllä ymmärtää. Luulen, että tämä on väkimäärän vähyyden lisäksi yksi syy sille, miksei täällä meillä harrasteta kinkyaiheisia työpajoja ja luentosarjoja ihan samalla volyymilla kuin vaikka Yhdysvalloissa.

En varmaankaan ole ainoa, jonka päässä Janten laki kaikuu kuin itsestään aina, kun jotain pitäisi saada aikaan. Tai oikeastaan varsinkin silloin, kun on jo saanut aikaan ja tekisi mieli vähän paukutella olemattomia henkseleitään. Parempi kun ei lähde kylille huutelemaan omaa erinomaisuuttaan ja tekemisiään. Tai sano, että osaa jotain jos ei osaa just täydellisesti, mieluummin todistetusti.

Onneksi nolo itsetehostus ja asioiden turaaminen ovat taitoja, joita voi oppia. Reippaan Tytön protesteista huolimatta olen kokeillut, miltä tuntuisi tehdä sellaista ihan hyvää jälkeä useammallakin suunnalla ja olla silti ihan ääneen sitä mieltä että osaa. Ei ole tippunut taivas niskaan, valmista on tullut eikä kukaan vielä ole osoittanut sormella ja huutanut että mitäs paskaa se tämä on. Olen tänä kesänä esimerkiksi askarrellut kumiruoskan, josta ei tullut täydellisen tasapainotettua eikä maailman parasta. Ihan hyvä ja nätti tuli, ja pipin silläkin saa aikaan.

Nyt kun tälle tielle olen lähtenyt, vahvistusta tuntuu tulevan joka suunnalta. Ajatushautomo Hattu muotoilee tämän turaamisasian näin: "On parempi olla nolo kuin tylsä." Ja eilen maailman huonoimmaksi laulajaksi tituleerattu Florence Foster Jenkins sanoi elokuvassa ihanan Meryl Streepin suulla näin: "People may say I can't sing. But no one can ever say I didn't sing."

Silti voi olla ihan paska. Mutta ei se mitään.

Moni meistä pitää yhtä päätä mutta monta mieltä.

Naapurintyttöä kyllästyttää, ja kuten teksteistäni on viime aikoina epäilemättä voinut päätellä, niin minuakin. Vähän tunkkaiselta tuntuu nyt tämä valtapoliittinen puoli pervoilusta, vaikka Pojan kanssa hommat sujuvat edelleen hienosti.

Siksipä ajattelin tehdä kesän kunniaksi Prinsessa Mombit ja asettaa valtakuvioita pohtivan queenitiksen hyllylle. Niiden sijasta aion kesän aikana mietiskellä esimerkiksi sitä, alkaako lateksi oikeasti näyttää mielestäni hyvältä vai onko Reflective Desiren malli Vespa yksinkertaisesti niin viehättävä, että kuvat ihastuttavat lateksista huolimatta.

Katsotaan, minkälaisia tuloksia ihmiskokeeni tuottaa. Ehkä olen syksyllä valmis palaamaan vakavahenkiseen introspektioon, tai sitten tilailen lateksiasuja Alibabasta. Onhan tässä sitä kansantanssiakin tullut jo aikoinaan kokeiltua.

Citius, Altius, Fortius

Suorittaminen, tuo uuden maailmanjärjestyksen määrittämä hyve numero yksi. Enää ei käydä lenkillä, nyt treenataan puolimaratonille kompressiotrikoot jalassa. Muutenkin näyttävät käänteet ovat tyylikkäitä. Hallituskin on osoittanut, että on ihan sallittua päättää ja/tai toteuttaa ensin ja miettiä sitten. Tärkeintä on, että tsemppihenki säilyy ja vauhtia riittää.

Kinkyillessä, kuten niin usein elämässä muutenkin, nälkä kasvaa syödessä. Tulee kokeiltua uusia juttuja, tehtyä ehkä vähän monimutkaisempia solmuja tai riiputettua köysipupuaan katosta, heilutettua ehkä piiskaa vähän laajemmassa kaaressa, kiristettyä korsettia muutama sentti lisää. Keksittyä uusia sääntöjä, käytyä uusissa bileissä.

Yleensä uudesta ja hienosta kertominen on helpompaa kuin sen myöntäminen, että välillä ei muuten lähde yhtään samalla tavalla. Pakara pehmenee ja köysi pölyyntyy. Todetaan se uusi sääntö vähän hölmöksi. Syödään mieluummin yhdessä pizzaa kuin nyöritellään korsettia. Vähän niin kuin Facebookissa jaetaan ne ihanimmat hiekkavarvaslomakuvat, pervojen kesken tulee jaettua hienoimmat mustelmat ja parhaat sessiokuvat. Ja niitä muiden juttuja ja kuvia seuraillessa tuntuu toisinaan siltä, että oma arki on vähän nuhjaantunutta.

Välillä homman varsinainen juoni meinaa unohtua täällä ihmisten tähtihetkien todistusaineiston keskellä. Erehtyy luulemaan, että täytyisi osata, jaksaa, venyä, kestää, pystyä, haluta, ehtiä, kyetä ja tahtoa enemmän koko ajan. Ikään kuin tämän homman voisi laskea piiskan kärjen kulkemina kilometreinä tai pakaralihakseen kohdistuneiden Newtonien määränä. Huolestuttaa, että suorittaako tätä osaa elämästään tarpeeksi antaumuksella, tarkoittaako pysähtyminen taantumista.

Miten sitä osaisi välineuhreilun [sic] sijasta pitää kirkkaammin mielessä ne hetket, kun hengitys unohtuu kesken ja pää hiljenee pitkästä aikaa. Ei silloin aina ruoska soi ja lasso pyöri, eikä niiden tarvitsekaan.

Fetisisti sihisi hississä.

Nyt kun sairausluokituskin poistui, mistä sitä tietää onko fetisisti vai ei? Onneksi Duodecim vielä pelastaa kertomalla, että esinekohtaisesta kohdehäiriöstä eli fetisismistä kärsivä henkilö "tarvitsee pakonomaisesti eroottisesti kiihottuakseen elottomia esineitä eli fetissejä". Ilmeisesti fetisistit ovat kaikki myös yhdyntäkeskeisiä miehiä, sillä "esine on usein myös välttämätön seksuaaliselle kiihottumiselle ja yhdynnän onnistumisen kannalta riittävän voimakkaan erektion saavuttamiselle."

Selvä juttu, lääketieteellisenä käsitteenä fetisismi on tautiluokituksesta huolimatta edelleen nätisti lokeroitu. Mutta entä eritefetisistit? Onko veri tai oksennus "eloton esine"? Mitäs touhua tämä nyt on, että on kaikenlaisia nukkefetisistejä joiden nuket sisältävät ihmisen, ei niin voi tehdä! (Toim. huom. en suosittele living dollin muuttamista dead dolliksi oikeaoppisen fetisismin saavuttamiseksi.)

Vähän samaan tapaan kuin minä olen vakuuttunut kaikkien osallistuvan valtatouhuihin joko tietoisesti tai tietämättään, usein väitetään, että meillä kaikilla on fetissejä. Onko alistavalla tai alistuvalla oikeastaan vain valtafetissi? Tai sidontaharrastajalla köysifetissi? Mihin kaikkeen tämän voi ulottaa, voiko kaikkeen olla fetissi? Kuinka paljon asian pitää kiinnostaa tai kiihottaa, että siitä tulee fetissi?

En oikein osaa muodostaa mielipidettä siitä, onko fetisismin normalisointi yleisyyden korostamisen avulla hyvä asia vai ei, jos käsite samalla laimenee tasolle "tykkään näistä jutuista". Toisaalta tuntuu elitistiseltä alkaa rajoittaa sitä, kuka on oikea fetisisti ja kuka oikeastaan ei. Mutta katoaako käsitteen informaatioarvo skenen sisällä, jos fetisisti ei enää olekaan vanhan liiton monomaanikko joka elää ja hengittää pakkomielteensä tyydyttämiseksi? Ollaanko me oikeasti fetisistejä kaikki, kun oikein silmiin katsotaan?

Turpasaunaterapiaa

Ikuisen asioiden vatvojan ja Reippaan Tytön elämässä BDSM on älyttömän hyvä hiljentymisen keino (ei, en viittaa tässä suukapulaan). Valtaisan stressin tai yleisen säntäilyn keskellä napakka ote niskasta saa pysähtymään, ja on vähän kuin pääsisi minilomalle kun voi totella vain yhtä käskyttäjää kerrallaan.

Joskus homma onnistuu kuin automaattiohjauksella, toisinaan arkiminä ryhtyy pontevaan vastarintaan. Yhtä kaikki, jälkikäteen fiilis on yleensä hyvä. Oikein kunnon selkäsauna voi olla katarttinen kokemus itkuineen päivineen ja samalla tulee kohdattua voimattomuuden tunteita silmästä silmään. Siis juuri niitä tunteita, joita Reipas Tyttö ei voi myöntää omistavansa ollenkaan.

Omaa kehoaankin voi oppia rakastamaan enemmän, kun sen näkee eri tavalla. Eikä haittaa ole siitäkään, jos näkee ympärillään monenlaisia ihmisiä nauttimassa samanhenkisestä harrastuksesta, kaupallinen pornokuvasto kun on aina vähän omanlaistaan.

Kaiken kruunuksi elämänhallinnallisia juttujakin voi ulkoistaa alistavalle osapuolelle. Sopivilla säännöillä alistuva voi siirtää vastuuta omasta laihtumisestaan tai muusta vähän epämiellyttävästä hankkeesta jonkun toisen harteille, ja hyvin toteutettuna projekti on molemmille hauska harrastus. Ei tässä mitään personal trainereita ja life coacheja tarvita!

Tässä kohtaa mieleen hiipii epäilys. Mistä tietää, koska tunne-elämän ongelmakohtia tai elämänhallinnan puutteita pitäisi käsitellä jossain ihan muualla kuin BDSM-suhteessa? Missä vaiheessa mennään yhteisestä hauskasta puolin tai toisin hyväksikäytön puolelle? Toisten ihmissuhteisiin ei useinkaan pääse kurkistamaan, joten on vaikea benchmarkata turvallisuuden rajoja sitä kautta. Pervojen keskuudessa jaetaan useammin tarinoita onnistuneista sessioista kuin siitä, missä kohtaa peli oli vihellettävä poikki.

Ei ole ihan erityishelppoa tietää, milloin homma on vielä Turvallista, Tervejärkistä ja tapahtuu Yhteistuumin (eli lontooksi Safe, Sane and Consensual). Tästä nyt ei tietenkään siinä mielessä kauheasti tekisi mieli huudella, että sairaan touhun leimaa tarjotaan myös skenen ulkopuolelta ihan riittävästi. Välillä kannattaisi ehkä kuitenkin tykönään miettiä, onko se BDSM paras työväline ihan kaikkeen. BDSM-vasara kädessä kaikki elämän osa-alueet näyttävät niin kovin helposti nauloilta. Omalla kohdallani olen joutunut vastentahtoisesti myöntämään, että ei se minulle ainakaan jokaiseen kysymykseen tarjoa vastausta. On se nyt kumma, kun jotain pitää ittekin tehrä.

Laatikkoukko, laatikkoukko, mitä sä puuhaat, torkutko?

Pysäyttäkää painokoneet, joku on keksinyt monisuhteisuuden. Vähän hölmössä uutisessa hienoa on seksuaaliterapeutti Aune Karhumäen selitys sille, mihin termejä yleensä tarvitaan:

"Ihmisille, jotka kokevat tarpeelliseksi jollain tavalla määritellä uudelleen omaa seksuaalisuuttaan, voi tietyn lokeron tai tietyn nimikkeen alle sanoutuminen olla hyvin tärkeä osa omaa seksuaalista selvittämistyötä."

Täällä pervolandiassa lokerot ja nimikkeet ovat useimmille tuttuja juttuja. Niille meistä, jotka emme löytäneet kinkyidentiteettiä jo kohdussa, myös seksuaalisen identiteetin rakentaminen uusiksi tulee ajankohtaiseksi, kun sopiva lokero puolivahingossa jossain vaiheessa elämää löytyy. Lokeron löytämisessä auttavat nettitestit ja ehkä jossain määrin myös checklistit, joita täyttelemällä voi myös seurata uusien vinoumien ilmestymistä.

Omakohtainen kokemukseni lokeroimisesta on, että ensi alkuun oma karsina tuntuu suorastaan maagiselta paikalta. Jos tälle jutulle on joku nimi, se tarkoittaa etten ole ainoa joka tykkää näistä asioista, eli olen jos nyt en ihan normaali niin ainakaan en ypöyksin. Ja hei, löytyy tuollainen vastinkappaleenkin määritelmä, joten niitäkin on maailmassa jossain olemassa. Mahtavaa, onpas täällä mukavaa, en lähde koskaan pois! Määritelmien lukeminen on kuin horoskooppeja tavaisi, kaikki tuntuvat sopivan just mun elämään.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii epäilyksiä. Saako tässä karsinassa tykätä näistä jutuista vai onko se kiellettyä? Saako täällä olla tykkäämättä tosta yhdestä asiasta vai tuleeko silloin häätö? Pitäiskö mun sittenkin vaihtaa karsinaa kokonaan jos haluaisin välillä käydä syömässä noiden toisten kaukalosta? Miten nuo muut on mun kanssa samassa karsinassa vaikka mehän ollaan ihan erilaisia?

Kaiken hyvän lisäksi karsinan portinraosta näkyy kaikenmaailman karkkikauppakinkyjä, jotka kirmailevat ympäriinsä poimien rusinat kaikkien pullista (mikä sinänsä sopii mulle mainiosti koska mikään ei ole hirveämpää kuin lämmin rusina, yäk). Eihän tämä nyt niin voi mennä, että kaikki tekee mitä haluaa ja karsinointi menee ihan hukkaan! Lokeroon ja aakkosjärjestykseen sieltä nyt kaikki!

Karsinasta pitäisi siis osata joskus myös poistua, viimeistään siinä vaiheessa kun sen tuomat hyödyt alkavat olla pienempiä kuin rajoitteiden haitat. Ja vaikka puoliakateemisena pervona kuinka haluaisi olla oman elämänsä Carl von Linné, pitäisi ennen kaikkea malttaa olla jaottelematta muita eri lokeroihin lajityypillisten ominaisuuksien perusteella.

Keppiä ja pehmoporkkanaa

Nyt se sitten on elokuvateattereissa, se elokuva joka perustuu siihen kirjaan jota saa lukematta kritisoida. Siihen, jonka nimeä en halua tässä kohtaa mainita koska olen niihin kaikkiin sävyihin jo tasaisen kyllästynyt, varmasti olette tekin. Kirjasarjan ongelmalliset piirteetkin on jo moneen kertaan ruodittu, mutta vaikuttaa siltä että oikeasti kaikkia ärsyttää se, ettei kirjailija ole erityisen hyvä kirjoittamaan mutta kirja myy silti.

Nuoruutensa kirjaklassikoiden ohella Harlekiini-maailmassa viettäneelle ihmisten kummastelu siitä, kuinka joku voi pitää näin huonosta kirjasta näyttäytyy vähän huvittavana. Voin tässä ihan julkisesti (anonyymin nimimerkin takaa) tunnustaa, että joskus mieli tekee gourmet'n sijaan hampurilaisateriaa, myös kirjallisessa muodossa. Matkustaessaan vieraaseen kaupunkiin voi nauttia paikallisia erikoisuuksia ja kokea elämyksiä, mutta ihan yhtä hyvin voi löytää turvaa kaikkialle levittäytyneen hampurilaisketjun määrämuotoisista ja -makuisista annoksista. Kirjoja lukiessaan voi valita teoksen, jonka kieli on niin kaunista että itse uskaltaa hädin tuskin enää puhua toistaitoisuuttaan häpeillessään. Tai sitten voi valita kirjan, jonka juonikuviot, käytetyt adjektiivit ja loppuratkaisun arvaa jo kansikuvasta.

Kirjastoreissulla silmiini osui pikalainahyllystä Anne Ricen alunperin salanimellä kirjoittama Prinsessa Ruusunen -trilogia, johon on tulossa vielä neljäskin osa tämän vuoden keväällä, 30 vuotta ensimmäisten kolmen jälkeen. Nopea selailu nosti punan poskille ja sai nutturan väpättämään - tällaistako on minun verorahoillani ostettu ja ei silloin kun minä olin nuori. Myönnettäköön että vähän silti harmitti, ettei tarjolla ollut sitä ensimmäistä osaa. Että jos ihan taustatyön nimissä ja tieteen vuoksi olisin lukaissut käsi housuissa.

Bilehile

Olette epäilemättä syvästi järkyttyneitä kun kerron, ettei se eka kerta jäänyt viimeiseksi. Bileisiin jää koukkuun, vaikken oikein osaa selittää miksi. Tuttuja meillä on tällä rintamalla siinä määrin vähänlaisesti, että luuhaamme useimmiten kaksin emmekä vieläkään ole riehaantuneet sessioimaan julkisesti. Silti bileistä lähtiessä huomaa olevansa sellaisen omituisen hyrinän vallassa, jota harvoin muuten tavoittaa.

Ensin suuntasimme uudemman kerran henkilökunnaksi Keski-Suomen helmeen. Sonnustauduin uuteen korsettiini, josta toivottavasti saatte niin sanallista kuin kuvallistakin materiaalia ihasteltavaksenne myöhemmin. Tällä kertaa olo oli vähän rennompi, kun illan kulusta oli jonkinlainen ennakkokäsitys olemassa. Ympärilleen katselukaan ei tuntunut enää niin kamalalta. Viiden tunnin korsetissa keekoilun jälkeen oli valitettavasti pakko luovuttaa, seuraava kerta vaatii ehkä vähän lämmittelyä ja harjoittelua.

Vaivihkaa puolivakavissaan tehty suunnitelma Rsykkeen bileissä piipahtamisesta kasvoi kokonaiseksi ruoka- ja olutviikonlopuksi, siinä määrin että lauantai-iltana Mixeihin kävellessäni uhosin jo bileiden jäävän auttamatta viikonlopun ohjelmassa kakkossijalle. Olin väärässä.

Bile-etikettiin kuuluu ettei tapahtumista erityisemmin huudella maailmalla, mutta voinen paljastaa sen verran että siellä oli tosi mukavaa. Näissä bileissä tuli jotenkin vielä enemmän sellainen olo, että ollaan baarissa viettämässä aikaa kavereiden kanssa ja sitten joku nyt vaan satutaan sitomaan nippuun. Tai joku roikkuu katosta, tai joku saa piiskaa. Jotenkin sellaista puolihuolimatonta pervoilua jonka luoma illuusio spontaaniudesta miellytti kovasti.

Tampereella siviilit päällä bileissä luuhatessa tuli myös siinä määrin alipukeutunut olo, että joudun ehkä kaivamaan korsetin vaatekaapista vastaisuudessakin. Selaan jo aika kuumeisesti kesän ja syksyn bilekalenteria. Miten tässä näin kävi?

Be gentle, it's my first time.

Porttiteoriassa taitaa sittenkin olla jotain perää. Aluksi metsään huutaminen tuntui turvallisimmalta joten aloitin tämän blogin, sitten luuhasin jo ulkomaisilla foorumeilla ja myöhemmin niillä kotimaisillakin, uskaltamatta tosin kommentoida sen ihmeemmin. Hiljainenkin foorumielämä johti tiemme baarimiittiin, ja lopulta se paljon pelätty dresscode alkoi tuntua yhä enenevässä määrin pelkältä tekosyyltä vältellä bileissä käymistä.

Päädyimme puolivahingossa henkilökunnaksi jo ensimmäisissä bileissämme, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna loistava ratkaisu. Julkinen sessiointi kun ei vieläkään viehätä ja huomasin olevani siinä määrin häveliäs etten halunnut jäädä seuraamaan muidenkaan sessioita turhan läheltä. Talkootouhut toivat iltaan sopivasti muutakin kuin viinin lipittelyä ja yleistä haahuilua, ja pääsin samalla toteuttamaan omaa tarpeellisuudesta nauttivaa puoltani. Olin itse asiassa työn touhussa myös Pojan narikkavuoron ajan, vaikkei alunperin pitänytkään.

Henkilökuntaan kuuluminen lievensi myös molempien dresscode-huolia, olimme Pojan kanssa ehdottomasti illan maltillisemmasta päästä pukeutumisen suhteen. Periaatteella "aina valmiina" pakkasin kyllä mukaan myös vähemmän mukavaa päälle pantavaa siltä varalta että villiintynyttä sihteerikköä ei laskettaisi tarpeeksi valtavirrasta poikkeavaksi asustukseksi, mutta sain onneksi pitää kauluspaitani päällä.

Aluksi vähän hitaasti käynnistyvä ilta meni lopulta kuin siivillä ja tunnelma bileissä oli paljon kotikutoisempi ja rennompi kuin itse olin etukäteen odottanut. Huomasin tosin oman narikkavuoroni jälkeen Poikaa etsiessäni etten luultavasti olisi pärjännyt bileissä ypöyksin tuntiakaan, hiipivä pakokauhu kun iski niskavilloihin jo ensimmäisen viiden yksinäisen minuutin aikana.

On aina mukavaa saada virikkeitä ja nähdä ihan omin silmin että on meitä höpönassuja Suomessa muitakin. Illan virittäytymisen jälkeen leikkimään tosin ryhdyttiin vasta kun oltiin ehditty kotioven sisäpuolelle ja riisuuduttu niistä pervoiluun soveliaaksi katsotuista vaatteista.

Kuinka äkäpussi herätetään.

Nyt on kuulkaa maailmassa sen kokoluokan virhe, että sen takia kannattaa katkaista radiohiljaisuus.

Joskus taannoin kerroinkin jo, etten pidä alistumista lahjana alistavalle osapuolelle, vaikka ymmärränkin miksi on tärkeää että alistuminen nähdään tärkeänä ja arvokkaana eikä vain "naisten luontaisena roolina" tai muuta hevonkukkua.

Sittemmin olen törmännyt esimerkiksi Savage Love -podcasteja kuunnellessani toiseen minua häiritsevään käsitykseen alistumisesta. Jaksossa 152 (johon en kuollaksenikaan osaa linkittää niin, ettei linkistä rävähdä podcast soimaan samantien) Dan Savagen seuraan liittyy Twisted Monk -sivuston Monk puhumaan siitä, kuinka feministinkin on ihan OK pitää bondagesta koska pitää olla tosi vahva että uskaltaa alistua.

No ei muuten tarvi.

Siinä määrin alistuminen vaatii rohkeutta ja vahvuutta, että monien kohdalla se vaatii jonkinasteista itsetutkiskelua, nyky-yhteiskunnassa kun ei ole erityisen soveliasta myöntää nauttivansa vallan luovuttamisesta eikä sen tavoittelusta. Mutta aivan yhtä lailla kuin normeista poikkeavaa seksiä voi harrastaa ilman sen ihmeempää punnitsemista, tai jopa oireena menneistä traumoista, voi sen normien mukaisenkin seksin valita ihan yhtä vahva ja itsensä tunteva ihminen. Asiasta on kirjoittanut esimerkiksi Holly.

Oman ymmärrykseni pohjalta normista poikkeavien taipumus kuvata itsensä jotenkin erityisen rohkeina tai siisteinä tyyppeinä epäilemättä kumpuaa siitä, että valtavirtamediasta ja -kulttuurista ei nyt varsinaisesti sada ymmärrystä kenellekään, joka uskaltaa olla millään elämänsä alueella millään tavalla erilainen. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ennakkoluuloja eri ihmisten välillä halutaan koskaan vähentää, on aika hyödytöntä nostaa mitään ihmisryhmää toisten yläpuolelle. Eivätkä toisten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin perustuvat äkkiväärät oletukset ainakaan auta avoimen ja rehellisen keskustelun aloittamista.

/rant over.

Syntymäpervo

Valitin muinoin, kuinka Kivun kauneus -kirjan jokainen itsestään kertonut oli ollut kinky jo kromosomivaiheessa. Saman ilmiön voi bongata helposti miltä tahansa BDSM:ää käsittelevältä keskustelupalstalta, kuten vaikkapa Leikkikehästä.

Itse en ole aivan vakuuttunut siitä, että alistumiseni on jonkunlainen valuvika tai synnynnäinen ominaisuus. Asiaan tosin vaikuttanee sekin, että oma alistumislajini ilmenee lähinnä käytöksenä, jota nyt ylipäätään pidetään soveliaana pienelle tytölle. En pidä erityisen kovasta kivusta tai ole esimerkiksi kumifetisisti, joten muistoja tällaisista salatuista haaveista minulla ei ole. Muistan toki, että pidin aivan erityisen paljon siitä kohdasta Tuulen viemää -leffaa, jossa Rhett viimein suuttuu ja kantaa äkäpussivaimonsa yläkertaan, mutta kohtaus lie tarkoitettukin sopivan uhkaavan romanttiseksi.

Pervocracyn Holly ei myöskään aivan allekirjoita ajatusta BDSM-taipumuksista synnynnäisinä ominaisuuksina. Sinänsähän tällä nature vs. nurture -vänkäämisellä ei ole mitään väliä, mutta ympäristön vaikutuksen myöntäminen on helppo kääntää ajatukseksi siitä, että BDSM olisi aina seuraus tai oire jostain menneestä traumasta.

Toisaalta ajatus synnynnäisestä pervoudesta on varsinkin asiaan jostain syystä negatiivisesti suhtautuville vaniljoille tietyllä tavalla helppo: jos jokin on synnynnäistä, se ei voi tarttua. Jos hyväksyy ympäristön vaikuttavan ihmisen kehitykseen, luonteeseen ja mieltymyksiin osin hyvinkin voimakkaasti, on meistä jokaisen hyväksyttävä se tosiasia että vaikutus ei aina vie ainakaan valtavirran silmissä myönteiseen suuntaan.

Olen Hollyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tärkeämpää kuin miksi meistä kukanenkin on onnellisin tietynlaista elämää viettäessään on se, että meillä jokaisella on oikeus siihen. Riippumatta siitä, olemmeko syntyneet sellaisiksi, kasvaneet sellaisiksi vai ihan vaan vinksahtaneet vanhemmalla iällä.

6) Vähemmistöryhmien sisällä esiintyy ennakkoluuloja aivan yhtä paljon kuin valtaväestössäkin.

Epäilemättä osa kuvitelmaani BDSM:n parantavasta voimasta oli se, että pervot ovat jotenkin erilaisia kuin tavikset. Jotenkin avomielisempiä kaiken suhteen, valmiita hyväksymään erilaisten ihmisten erilaiset valinnat aivan kuin toivoisimme muiden hyväksyvän meidän valintamme. Aivan yhtä ahdasmielisiä mekin kuitenkin olemme kuin kaikki muutkin - ehkä eri tavoin ja eri suuntaan, mutta silti.

Varsinkin nettiyhteisöissä toleranssi erilaisuudelle on aika matala. Esimerkiksi Gor on suuntauksena sen verran morkattu, että sen harrastajat muodostavat mieluummin tiiviitä, erillisiä yhteisöjä kuin osallistuvat keskusteluun yleisemmillä foorumeilla. On sääli, että kiihkoton keskustelu asioista ei onnistu eri alalajien kesken, luulen että niillä olisi paljon annettavaa myös erilaista BDSM:ää harrastaville. Ryhmien sisäisten keskustelujen lukeminen on asiaan vihkiytymättömälle usein kohtuuttoman raskasta, ja asiaan tutustuminen jää siten vähän puolitiehen kuten allekirjoittaneen kohdalla on Gorin kanssa käynyt.

Samaan harhaan olen syyllistynyt elämässäni muuallakin. Naiivisti oletin, että vähemmistöryhmät suhtautuisivat toisiin vähemmistöihin positiivisemmin kuin enemmistö (jos sellaista edes on), mutta aivan yhtä lailla feministit, humanistit, rintavat ja persevät sekä perverssit ovat osoittautuneet valitettavan inhimillisiksi.

Harmittavinta on ollut huomata, kuinka epähuomiossa itse käyttää loukkaavaa kieltä. Puhuu esimerkiksi "oikeista naisista" vastakohtana kauneusihanteet täyttäville naisille, tajuamatta lainkaan kuinka se oikeastaan kieltää jälkimmäisten ihmisarvon. Ihan yhtä "oikeita" ne mallitkin ovat, riippumatta elopainostaan. Tai puhuu "taviksista" ja "vaniljoista" ymmärtämättä että siinä niputtaa kaikki perinteisempää seksiä harrastavat jotenkin vähän tylsiksi. Aivan kuin se, että normaaliksi ymmärtämäni seksi on minusta tylsää, kun nautin enemmän jostain muusta, tekisi minusta jotenkin automaattisesti viileämmän tyypin.

1) Kohteliaisuus ja huonon käytöksen sietäminen eivät ole toistensa synonyymeja.

Tosielämässä opin vaihtoaikana tekemään kiinnostukseni vähyyden tai epämukavuuteni runsauden tarvittaessa hyvinkin selväksi. Suomalaiseen keskustelu- ja ravintolakulttuuriin tottuneelle tuntui todella oudolta, kun viileä kohteliaisuus tai hätätapauksessa käytetty "en näe tai kuule sinua lainkaan" -leikki eivät toimineetkaan uudessa maassa.

Suomessa olen aina saanut olla aika rauhassa jopa kaupungin yössä, joskus siinä määrin että se harmitti. Keskemmällä Eurooppaa sain nuorena ja verrattaen simpsakkana naisihmisenä toisinaan ottaa koko töykeys- ja kirosana-arsenaalini käyttöön, ennen kuin viesti meni perille. Aidosti uhkaavia tilanteita en onneksi koskaan kohdannut, en tiedä lainkaan mitä olisin sellaisessa tehnyt.

BDSM-maailmaa internetin kautta ihmetellessä töykeystaidot ovat joutuneet koetukselle, ja alan oikeastaan vasta nyt ymmärtää ettei jokaiseen viestiin ole pakko vastata. Esimerkiksi collarme on täynnä "määrä korvaa laadun"-periaatteella saalistavia. Koska oma profiilini on mielestäni varsin selväsanainen sen suhteen, mitä etsin, olen antanut itselleni luvan vastata vain niihin viesteihin, joista käy ilmi kirjoittajan ylipäänsä lukeneen profiilini.

Toisenlaisia vaikeita tilanteita kohtaa chateissa. Jokseenkin miellyttävän harmittomasti alkanut keskustelu saattaa paljastua alkusoitoksi kovin erilaiselle kanssakäymiselle. Tämän välttämiseksi olen opetellut erilaisia tapoja poikaystäväpommin (vai pitäisikö sanoa Dom-bomb?) tiputtamiseksi keskusteluun jo alkumetreillä. Olen myös oppinut, ettei epämiellyttäviä keskusteluja tuntemattomien kanssa tarvitse jatkaa "kohteliaisuudesta". Inhottavasta tilanteesta voi poistua kohteliaasti, sitä ei ole pakko sietää.

Petipolitiikkaa

Viime kirjoitukseni kommenttilaatikossa Ihan(a)Sika nosti esille aiheen, joka varsinkin suuren lammen tuolla puolen puhuttaa paljonkin: BDSM antaa alistujalle aika oivat mahdollisuudet saattaa toinen osapuoli suuriin vaikeuksiin, ihan laillisesti. Pervojen oikeusturva on heikoissa kantimissa, eikä asiaa varmastikaan auta se, ettei sen parantamista taida juuri kukaan uskaltaa omilla kasvoillaan vaatia.

Gloria Brame piti avajaispuheen keväällä järjestetyssä Leather Leadership -konferenssissa(!). Suosittelen puheen lukemista sen lontoonkielisyydestä ja pituudesta huolimatta, mutta minua puhuttivat eniten BDSM-harrastajien julkisuuskuvaa ja asemaa lain edessä koskevat pätkät:

"No one ever bothers to expose the intimate lives of vanilla people. Yet when it comes to people like us, the press -- and the law -- feel entitled to invade our privacy and expose us to public ridicule. When media and courts put the spotlight on what we do, instead of who we are, they show a bias against BDSM by implying that crime and BDSM are linked."

Niin puheenpitäjä kuin Maybe Maimed but Never Harmed ja How My Other Half Lives -blogien kirjoittajatkin ovat ainakin osittain sitä mieltä, että median asenteet ja tämänhetkinen yleinen mielipide ovat pervojen omaa syytä. (Suosittelen myös blogitekstien lukemista, vaikka nekin ovat pitkiä ja lontoonkielisiä. Edellämainitun kommenttilaatikkokin oli ajatuksia herättävää asiaa täynnä.)

Ajatus vaati vähän pureskelua, mutta olen oikeastaan samaa mieltä. Yhteiskunnan yleinen mielipide minun henkilökohtaisesta elämästäni ei tosin erityisemmin kiinnosta, mutta sen vaikutus lakeihin sitäkin enemmän. Pervoaktivismia on Suomen rajojen sisällä (ainakin omien havaintojeni puitteissa) vähänlaisesti, ehkä koska Suomessa on aika pitkät "mitä ne naapurin harrastukset meille kuuluu" -perinteet. Omaan mututuntumaani nojaten rohkenen väittää, että pidätyksen mahdollisuus on Suomessa pienempi.

Verkon kautta eteeni osuneet mielipiteet aiheesta tuntuvat kuitenkin täälläkin keskittyvän voimakkaasti etsimään oikeutusta sille, mitä me teemme (olisiko lyhenteen WIIWD suomennos siis SMMT?). Tärkeämpää taitaisi kuitenkin olla keskittyä siihen, mitä me olemme - ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Ihmisiä, joilla on oikeus omaan seksuaalisuuteensa ja sen yksityisasiana pitämiseen.

Uusi idolini Gloria Brame sanoi tämänkin minua paremmin:
"We should learn a lesson from gay and lesbian non-kink activists who have done a superb job controlling their image and steering dialogue away from "what we do in bed" to "what rights should we expect as Americans." If the gay community had made butt-fucking and pussy-licking the center of their activism, I don't think they'd be where they are now.

---

We don't need straights to give us permission to have the kind of sex that satisfies us: we just need them to agree that we deserve the right to have it."

Burleskin paluu

Muistan joskus vuosia sitten nähneeni Rakel Liekin "esiintymässä" festarialueen sivulavalla. Neidin esiintyminen koostui pikaisesta riisuutumisesta hyisessä kesäillassa ja lyhyestä tulennielentäosuudesta. En osaa sanoa, miltä esitys miehisestä näkökulmasta näytti, mutta minun teki mieli kääriä ilmiselvästi kylmissään oleva naisparka vilttiin.

Uusburleski on tehnyt vaatteiden riisumisesta perinteistä strippausta salonkikelpoisempaa. Suuressa maailmassa ilmiö on jo leikki-iässä - New York -lehti raportoi uusburleskin suosiosta jo vuonna 2004.

Suomeen uusburleski (YLE:n ystävällisesti tarjoaman sanaston mukaan pitäisi puhua neo-burleskista, mutta kielipoliisi ei tähän suostu! Hieman myöhemmin tarjolla myös luova käännös tassel-sanalle.) rantautui hieman myöhemmin, uutisotsikoihin se on päässyt erityisesti muutaman viime vuoden aikana. Salonkikelpoisuudesta kertonee jotain se, että edellämainittu YLE on tehnyt Olotila-osioonsa burleskista pienen jutun, ja burleski on päässyt Ajankohtaiseen Kakkoseen asti!

Uusburleskille tyypillinen tapa käsitellä seksuaalisuutta hieman kieli poskessa kuulostaa harvinaisen mukavalta. Jokaisessa aiheesta lukemassani artikkelissa on myös korostettu sitä, että kaikenkokoiset ja -muotoiset ihmiset voivat olla burleskiesiintyjiä (tosin silti esim. Ellien jutussa haastateltava täyttää myös perinteiset kauneusihanteet paremmin kuin hyvin).

Suomessa uusburleskia pääsee ihastelemaan esimerkiksi Helsingissä Helsinki Burlesquen tapahtumien puitteissa. Wäiskillä järjestetään 10.10. New Comer's Night, yhteistyökumppanina on ison kirkon pervot eli SMFR. Jos ei ehdi tai uskalla paikalle, kuvia menneista tapahtumista voi käydä kurkkimassa Helsinki Burlesquen flickr-kuvasarjoista.

Uusburleskin estetiikka ja asenne seksiä kohtaan sopivat omiini kuin nenä päähän. Nyt pitäisi vain järjestää sopivasti vapaa-aikaa, jotta pääsisi katsomaan esityksiä ihan livenä. Tai ostaa omat nänniviirit ja laittaa miniburleski pystyyn!

Asu on vapaa, täällä aiheet ja käsittely tapaa

Näin helteiden jälkimainingeissa tuntuu taas erityisen sopivalta puhua nakuilusta. Koska aikaisemminhan en olekaan asuista puhunut tahi kommenttilaatikossa dresscodesta jauhanut.

Edelleen keskeneräinen kureliiviprojektini on kuitenkin taas tuonut asuasiat mieleeni pyörimään. Puhumattakaan siitä, että näin kesäkuumalla tekisi mieli mennä töihinkin alasti. Jossain törmäsin Bizarren bileaikatauluunkin, ja huomasin että seuraavat juhlat olisivat tiedossa lokakuussa. Yleensä kinkybileet kiehtovat ajatuksena noin viisi minuuttia, tälläkin kertaa into lopahti aika lyhyeen. Uteliaisuus ei aivan vielä ole voittanut ennakkoluuloja, ja päällimmäisenä niistä oli kuten perinteistä dresscode.

Ihmiseksi, joka rakastaa naamiaisia, saan omituisen paljon sydämentykytyksiä näistä dresscode-asioista. Mutta kun meillä kinkyily ihan rehellisesti tapahtuu usein villasukat jalassa, vaikkei villa mikään erityisfetissi kummallekaan olekaan! Tai vaihtoehtoisesti asusteena toimii omaan nahkaani ilmestyvät juovat. Eikä tarkoituksena ole vihjailla, että me ollaan niin lifestyle-pervoja ettei me tarvita mitään rekvisiittaa niin kuin jotkut teeskentelijät - kumpikaan meistä ei vain lämpene asuille tahi asusteille.

Ymmärrän jollain tasolla, kuinka tietynlaiseen asuun pukeutuminen ja sessioon (tai bileisiin) valmistautuminen virittää tunnelmaan aivan eri tavalla kuin himahousujen laskeminen polviin, mutta silti tuntisin oloni perinteisessä fetish-sälässä varmasti harvinaisen epämukavaksi. Ymmärrän samalla myös sen, että dresscode toimii hyvin tapana karsia "turistit" bileväen joukosta ainakin vähemmäksi, ei varmasti ole kenenkään etujen mukaista että puolet bileiden kävijöistä ovat siellä vain katsomassa niitä pervoja.

Suuresta ymmärryksestäni ja yleensä varsin vapaat kädet antavista dresscodeista huolimatta kynnys on edelleen siinä määrin korkealla, että meillä taidetaan jatkossakin pervoilla ihan vaan kotona. Kiusallaankin villasukat jalassa ennen lauantaisaunaa, siitäs saatte!

Se joka ei osaa, opettaa.

Wanhan liiton BDSM-ympyröissä rapakon takana ei lie erityisen harvinaista lähettää alistuva osapuoli koulutettavaksi jonnekin. Jokaisella O:n tarinan lukeneella on varmasti todella realistinen kuva siitä, miten ko. koulutus oikein tapahtuu.

Ajatus koulutusleiristä jossain sivistyksen ulottumattomissa kuulostaa samalla sekä mahtavalta että naurettavalta. Olisi mielenkiintoista perehtyä kinkyilyyn oikein ajan kanssa ja toivottavasti hyvässä seurassa. En kuitenkaan usko että on olemassa juurikaan "alistujan perustaitoja", joita voisi opettaa niin että ne kenelle tahansa yläpäälle kelpaisivat. Itse näen D/s:n ennen kaikkea kahden (tai useamman) kauppana, jossa säännöt luodaan sen mukaan mikä miellyttää.

Aivan oma lukunsa ovat mentoreiksi tarjoutuvat Domit tai alistujat, joihin olen törmännyt. Vertaistuki olisi epäilemättä kohdallaan, mutta jotenkin oman suhteen ruotiminen erityisen tarkasti jonkun käytännössä ventovieraan ihmisen kanssa tuntuu omituiselta. Enkä todellakaan kaipaa ketään kehuskelemaan kuinka pitäisi minut kurissa jos vain muuttaisin sen ison rapakon tuolle puolelle. Täysin vilpittömiä mentoriksi tarjoutuneita ei vielä ole osunut kohdalleni ensimmäistäkään.

Välillä huomaan kaipaavani yleismaailmallisia sääntöjä ja jonkinlaista kinky-yhteisöä kaikesta huolimatta. En kuitenkaan jaksa uskoa, että viihtyisin suomalaisessa BDSM-skenessä erityisen hyvin, Pojasta puhumattakaan. On vaikeaa olla näin ainutlaatuinen ja yksilöllinen!

"Submission is a gift" my deathly pale ass.

Olen tainnut useammin törmätä netissä ihmisiin, jotka eivät missään tilanteessa allekirjoita väitettä alistumisesta lahjana kuin niihin myyttisiin olentoihin, jota sitä lahjana pitävät. Samalla kuitenkin toistellaan, kuinka oikea valta on alistujalla - aihetta sivuttiin esimerkiksi RujoMielen kommenttilaatikossa, jota en halunnut sen enempää vallata.

Toki alistuminen on lahja siinä missä rakkauskin, molemmissa tilanteissa annetaan jonkinlaista valtaa toiselle osapuolelle. Toisaalta omasta mielestäni voisin sitten samantien sanoa, että olen antanut Pojalle persjalkaisuuteni lahjaksi. Alistumistaipumus kun on minussa aivan yhtä myötäsyntyinen, se että voin ja uskallan tässä parisuhteessa olla oma itseni taitaa olla lahja minulle enemmän kuin Pojalle.

Asian voi ehkä ajatella niinkin, että alistuminen on lahja vähän toisessa mielessä. Siis että alistuminen on taito. Sen hyväksyminen on jo paljon helpompaa, niitä opittuja käyttäytymismalleja pitää osata opetella pois että oppii elämään valtatasapainoltaan erilaista elämää. Esimerkiksi tämän blogin ensimmäisistä teksteistä voi lukea, minkälaista itsetutkiskelua ja tuskailua se saattaa aiheuttaa.

Se on sitten vielä asia erikseen, kenellä suhteessa tai sessiossa valta aidosti on (tai onko sillä ylipäänsä väliä, jos ko. sessio toimii). Omalla kohdallani vielä olemassa oleva mahdollisuus tilanteesta ulos kävelemiselle tekee whips-n-chains -hetkistä jotenkin voimakkaampia, koska koen alistumisen useimmiten vielä valintana. Toisinaan ajatus vaihtoehdoista ei kuitenkaan enää edes käy mielessä, eikä siinäkään mitään vikaa ole. Enkä koe olevani edellämainituissa tilanteissa yhtään sen tiukemmin vallankahvassa kiinni.

Hyvä puoli näissä pohdinnoissa on, että kyseessä on sellaiset ikuisuusaiheet ettei niitä voi loppuun käsitellä vaikka haluaisi. Loppujen lopuksi kun se kuuluisa sääntökirja on vieläkin kadoksissa ja jokaisen BDSM on tekijöidensä näköistä.

Kinkykakarat

Lokakuussa kirjoitin kovin närkästyneenä siitä, miten "vanhan liiton" kinkyjen mielestä Internet on helpottanut omien D/s-taipumustensa löytämistä liikaakin.

Keskustelin aiheesta vähän erilaisesta näkökulmasta tänä viikonloppuna, ja jäin pureksimaan asiaa uudemman kerran. Keskustelukumppanini kertoi siitä, kuinka omassa nuoruudessaan joutui punnitsemaan erityisen tarkkaan kenelle voi puhua taipumuksistaan, sillä se olisi saattanut tulla vastaan vaikka seuraavassa työhaastattelussa.

Internetin kajossa kasvaneelle ajatus anonymiteetin mahdottomuudesta on kaukainen ja pelottava. Jos minunkin olisi pitänyt aloittaa asioiden tutkiminen ja kokeileminen alusta lähtien omalla nimelläni ja kasvoillani, en varmasti olisi vielä tässä. Enkä tiedä olisinko koskaan uskaltanut selvittää Pojalle heti ensitapaamisesta lähtien omia vinoutumiani, jos en olisi niistä puhunut jo aiemmin muualla. Vaikeaa se oli nytkin.

Täytyy myös myöntää, että suhtaudun hieman skeptisesti erityisen nuoriin ihmisiin jotka ilmoittavat ylpeästi olevansa Herroja tai orjia. Tuntuu siltä, että viime aikoina olen törmännyt yhä useampiin ja useampiin hädin tuskin täysi-ikäisiin D/s:stä kiinnostuneisiin. Vaistomaisesti peilaan heidän sanojaan muistoihin itsestäni 18-vuotiaana, ja rohkenen väittää että oman ystäväpiirini laajuisen otannan perusteella ihmiset eivät siinä iässä tiedä itsestään juuri mitään.

Tätä voisi ilkeyksissään verrata kaikkiin niihin 16-vuotiaina ehdottomasti biseksuaaleihin tyttöihin, jotka sittemmin tuntuvat heteroistuvan kovasti kokeilun- ja näyttämisenhalun vähetessä. Toisaalta on hienoa, että tietoa löytyy nykyään niin paljon helpommin, että asioita ei tarvitse lähteä itse keksimään yksi kerrallaan alusta lähtien. Itsekin käytän mielelläni häikäilemättä hyväksi muiden elämänkokemuksen tuomia oppeja siinä toivossa, ettei jokaista asiaa tarvitsisi oppia kantapään kautta.

Havahduin miettimään sitä, tuleeko tämä kaikki todella liian helposti tarjoiltuna meille märkäkorville. Varsinkin kun fyysisiin asioihin on paljon helpompaa löytää ohjeita ja neuvoja, vaikka voisi olla parempi ajatus aloittaa henkisemmistä asioista. Antamatta itsestään juuri mitään saa tarkat ohjeet tyttöystävän sitomiseksi sänkyyn, tai parhaassa tapauksessa ripustamiseksi kattoon. Kukaan ei vaan kerro, mitä sille sen jälkeen pitäisi tehdä.

Monivalintapervoilua

Vähänkään BDSM-foorumeita tai Collar Me-tyyppisiä pervojen deittisivustoja seuratessaan törmää aika äkkiä käsitteeseen "BDSM checklist". Google löytää hakusanalle reilut 30 000 osumaa, listoja on monenlaisia mutta perusperiaate on sama.

Ajatus monivalintalomakkeesta, jossa listataan melkoinen määrä enemmän tai vähemmän kinkyseksiin liittyviä asioita ja mielipiteitä niistä yksi-risti-kaksi -tyyliin tuntuu jotenkin kummalliselta. Täytin kiltisti Collar Me:n listaa, koska tottakai yhteisillä kiinnostuksen kohteilla on suhteen kannalta väliä. Mutta jos Poika olisi suhteen aluksi lyönyt eteeni viisitoistasivuisen kyselylomakkeen, olisin luultavasti juossut karkuun samantien.

Omasta mielestäni lomake antaa asioista kovin yksiulotteisen kuvan, enkä haluaisi antaa erityisen paljon vastuuta omasta henkisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnistani sellaisen henkilön käsiin, joka keskustelun sijaan lukee mieluummin paperista mistä minä pidän. Puhumattakaan siitä, että todistettavasti ainakin minun kohdallani ehdoton EI voi muuttua muotoon "lisää, kiitos". Asioista keskustellessa asiansa osaava Dom löytää helposti alueita, joille sub ei ehkä itse aktiivisesti halua astua mutta jotka kiinnostavat silti. Lomaketta täyttäessä ne jäävät näkemättä.

Tämäkin normitetun BDSM-kulttuurin ihmettely johtuu epäilemättä siitä, että minulle D/s:n toteuttaminen parisuhteen (tai jonkinlaisen intiimin ihmissuhteen) ulkopuolella on kovin vieras ajatus. En osaa erottaa kinkyseksiä tai muitakaan D/s:n osa-alueita omasta tunne-elämästäni niin täysin, että voisin kuvitella haluavani päästä ventovieraan piiskattavaksi. Minulle se olisi yhtä tyhjä kokemus kuin vaniljaisemmat yhden illan jutut - molemmilla on paikkansa, mutta mieluummin olen läsnä muutenkin kuin fyysisesti.

ETA : Poika on jo kovin tottunut (ja mitä ilmeisimmin myös mieltynyt) mukanokkeliin loppulauseisiini ja valitti, että tästä tekstistä sellainen puuttuu. Mainittakoon siis vielä, että noista lomakkeista tulee mieleen Veikkauksen yksi-risti-kakkosen lisäksi ala-aste:

"Alatko oleen mun kaa?
[ ] kyllä
[ ] ei
[ ] ehkä"