Ostin tänään ohimennen Kivun kauneus -nimisen kirjan. Kirjassa on Qumman ottamia käsittämättömän kauniita kuvia ja itsensä enemmän tai vähemmän kinkyiksi tuntevien ihmisten lyhyitä kertomuksia siitä, miten he identiteettinsä ja kivun elämässään kokevat.
Sinänsä loistava kirja ja rohkea veto Likeltä julkaisuna, mutta jo muutaman tarinan lukemisen jälkeen alkoi häiritä piirre, joka tuntuu löytyvän jokaisesta alakulttuurista. Useampi kirjoittaja muistaa mainita, kuinka ensimmäiset muistot kinky-tyyppisistä tunteista ovat jossain sikiövaiheen tietämillä ja heti sen perään, kuinka hankalaa kaikki oli aikoinaan.
Tokihan esimerkiksi internet on kovasti helpottanut elämää myös BDSM-asioissa ja ihmisten ajatusmaailma ylipäänsä on avartunut, mutta jotenkin tuollaisista kirjoituksista jää paha maku suuhun. Tulee mieleen se, miten jokaisen vähänkään suosiota saaneen bändin faneista löytyy niitä Oikeita Faneja, jotka kyllä kuuntelivat tätä musiikkia jo silloin kun sitä oli saatavilla vain nuhruisina treenikämpällä nauhoitettuina C-kasetteina. Ja jotka tottakai tästä syystä kokevat olevansa jotenkin aidompia kuin ne kaikki muut.
Esimerkiksi paljon hehkutettu internet on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Informaatiota on saatavilla niin valtavat määrät, että siihen on helppo hukkua - löytyy maksuttomia ja maksullisia sivuja, BDSM-pornoa ja pitkiä esseitä, seuranhakupalstoja ja keskustelualueita ja .. itse ainakin olen tuntenut oloni varsin eksyneeksi, vaikka muuten olen tietokoneen kanssa sinut. Samalla tuntuu, että pitäisi jaksaa kahlata KAIKKI läpi, ettei tuntisi oloaan laiskaksi. Pitäähän sitä tietoa käyttää hyväksi, kun sitä kerran saatavilla on.
En tiedä, kumpuaako tämäkin ärtymys omasta kiltin tytön täydellisyydentavoittelustani. Kieltämättä helposti tulee riittämätön olo, kun ei ole ollut tietoinen omista taipumuksistaan jo kromosomitasolla. Eikä ole joutunut erityisesti taistelemaan omasta asemastaan, ainakaan vielä.
Sinänsä loistava kirja ja rohkea veto Likeltä julkaisuna, mutta jo muutaman tarinan lukemisen jälkeen alkoi häiritä piirre, joka tuntuu löytyvän jokaisesta alakulttuurista. Useampi kirjoittaja muistaa mainita, kuinka ensimmäiset muistot kinky-tyyppisistä tunteista ovat jossain sikiövaiheen tietämillä ja heti sen perään, kuinka hankalaa kaikki oli aikoinaan.
Tokihan esimerkiksi internet on kovasti helpottanut elämää myös BDSM-asioissa ja ihmisten ajatusmaailma ylipäänsä on avartunut, mutta jotenkin tuollaisista kirjoituksista jää paha maku suuhun. Tulee mieleen se, miten jokaisen vähänkään suosiota saaneen bändin faneista löytyy niitä Oikeita Faneja, jotka kyllä kuuntelivat tätä musiikkia jo silloin kun sitä oli saatavilla vain nuhruisina treenikämpällä nauhoitettuina C-kasetteina. Ja jotka tottakai tästä syystä kokevat olevansa jotenkin aidompia kuin ne kaikki muut.
Esimerkiksi paljon hehkutettu internet on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Informaatiota on saatavilla niin valtavat määrät, että siihen on helppo hukkua - löytyy maksuttomia ja maksullisia sivuja, BDSM-pornoa ja pitkiä esseitä, seuranhakupalstoja ja keskustelualueita ja .. itse ainakin olen tuntenut oloni varsin eksyneeksi, vaikka muuten olen tietokoneen kanssa sinut. Samalla tuntuu, että pitäisi jaksaa kahlata KAIKKI läpi, ettei tuntisi oloaan laiskaksi. Pitäähän sitä tietoa käyttää hyväksi, kun sitä kerran saatavilla on.
En tiedä, kumpuaako tämäkin ärtymys omasta kiltin tytön täydellisyydentavoittelustani. Kieltämättä helposti tulee riittämätön olo, kun ei ole ollut tietoinen omista taipumuksistaan jo kromosomitasolla. Eikä ole joutunut erityisesti taistelemaan omasta asemastaan, ainakaan vielä.
Mutta joojoo, kun te olitte nuoria oli sotia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti