Olen viime aikoina ollut ilmiömäisen pahalla tuulella, yleensä aivan syyttä. Kesän ajan oli helppoa leikkiä Pojan kanssa kotia aina kun olimme samalla paikkakunnalla, mutta tosielämä on sittemmin ottanut meidät kiinni.
Aikaisemmin olen ollut sitä mieltä, että kotona saa ja pitää kiukutella. Elämässä pitää olla ainakin yksi paikka, jossa voi olla aivan rehellisesti täysi paskiainen silloin, kun mikään muu ei auta. Uuden uljaan alistumisurani ansiosta olen kuitenkin joutunut hieman tarkistamaan käsityksiäni. Subeillakin toki saa olla huonoja päiviä, mutta silti pitäisi osata käyttäytyä jokseenkin roolinsa raameissa. Silmien pyörittely, huokailu ja ylenmääräinen marttyyrinkruunun kiillottaminen ei kyseiseen rooliin erityisemmin kuulu.
Huonoina päivinä on kuitenkin vaikeaa muistaa, että olen itse valinnut roolini enkä ansaitse siitä sen enempää kiitosta kuin haukkujakaan. Huomaan itsessäni selvästi äitini kaltaisia piirteitä - "on se kumma kun kukaan ei huomaa että oon tiskannut vaikka väsytti! missä viipyy suosionosoitukset ja fanfaarit!".
Heräsin temppuiluni järjettömyyteen vasta, kun juttelin kavereiden kanssa asioista XYZ, jotka Poika tekee aivan väärin ja jotka on tosi epistä. Yksi armaista ja tarkkanäköisistä ystävistäni kysyi hetken nillitystä kuunneltuaan, miksen puhu asiasta Pojalle. Kesällä kehuin, miten tämän kuvion ansiosta on pakko olla rehellinen sellaisissakin asioissa, joita yleensä kierrellään ainakin suhteen alkuvaiheessa. Kyseisen kommentin jälkeen tajusin, että olin tipahtanut täsmälleen samaan juoksuhautaan jossa olen rämpinyt aikaisemminkin - teen omasta mielestäni Suuria Uhrauksia toisen edes pyytämättä, ja loukkaannun kun niitä ei tajuta arvostaa.
Valaistumisen hetken jälkeen olen yrittänyt kovasti parantaa tapojani ja muistaa hengittää välillä ennen ylenmääräistä teatraalisuutta. Se kuuluisa pieni paha noita kuitenkin vierailee meillä edelleen säännöllisesti - känkkis, jos luet tätä, tule jatkossa vain kerran viikossa?
Aikaisemmin olen ollut sitä mieltä, että kotona saa ja pitää kiukutella. Elämässä pitää olla ainakin yksi paikka, jossa voi olla aivan rehellisesti täysi paskiainen silloin, kun mikään muu ei auta. Uuden uljaan alistumisurani ansiosta olen kuitenkin joutunut hieman tarkistamaan käsityksiäni. Subeillakin toki saa olla huonoja päiviä, mutta silti pitäisi osata käyttäytyä jokseenkin roolinsa raameissa. Silmien pyörittely, huokailu ja ylenmääräinen marttyyrinkruunun kiillottaminen ei kyseiseen rooliin erityisemmin kuulu.
Huonoina päivinä on kuitenkin vaikeaa muistaa, että olen itse valinnut roolini enkä ansaitse siitä sen enempää kiitosta kuin haukkujakaan. Huomaan itsessäni selvästi äitini kaltaisia piirteitä - "on se kumma kun kukaan ei huomaa että oon tiskannut vaikka väsytti! missä viipyy suosionosoitukset ja fanfaarit!".
Heräsin temppuiluni järjettömyyteen vasta, kun juttelin kavereiden kanssa asioista XYZ, jotka Poika tekee aivan väärin ja jotka on tosi epistä. Yksi armaista ja tarkkanäköisistä ystävistäni kysyi hetken nillitystä kuunneltuaan, miksen puhu asiasta Pojalle. Kesällä kehuin, miten tämän kuvion ansiosta on pakko olla rehellinen sellaisissakin asioissa, joita yleensä kierrellään ainakin suhteen alkuvaiheessa. Kyseisen kommentin jälkeen tajusin, että olin tipahtanut täsmälleen samaan juoksuhautaan jossa olen rämpinyt aikaisemminkin - teen omasta mielestäni Suuria Uhrauksia toisen edes pyytämättä, ja loukkaannun kun niitä ei tajuta arvostaa.
Valaistumisen hetken jälkeen olen yrittänyt kovasti parantaa tapojani ja muistaa hengittää välillä ennen ylenmääräistä teatraalisuutta. Se kuuluisa pieni paha noita kuitenkin vierailee meillä edelleen säännöllisesti - känkkis, jos luet tätä, tule jatkossa vain kerran viikossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti