Attack of the 50ft Woman

Mökiltä löytyi keppihevosen lisäksi myös pienen pieni pyykkipoika. Edellisistä kuvista kävi jo epäilemättä ilmi minkälaisissa tunnelmissa mökkeily sujui, ei siis mikään ihme että koin pakottavaa tarvetta nipistää pyykkipojan kiinni nänniini ja ilmoittaa "check me out, I'm a giant!"

Jättiläisistä päästiin sujuvasti Gulliverin retkiin, ja kun laatikosta löytyi vielä pyykkinaruksi ostettua Kotinarua ja hyllyn päältä pieni majakka, olivat varusteet jälleen yhteen kuolemattomaan taideteokseen valmiina.

Tältä siis näyttäisi jos Gulliver olisikin sedän sijasta täti ja olisi jostain syystä menettänyt haaksirikossa kaikki vaatteensa.



Kuvien ottaminen oli pilvisellä säällä valitettavasti melkoinen nähtävyys myös paikalliselle hyttyspopulaatiolle. Seuraavana aamuna Poika laski nahkastani 42 hyttysenpuremaa. Kovasti pelkäämiäni intiimialuepuremia ei sentään onneksi löytynyt yhtään.

Ja kaikki tämä vain pienen, oranssin pyykkipojan tähden!

Erilainen kesälukemisto

Innostuin kesän alussa taas uudestaan ajatuksesta lueskella BDSM-aiheisia kirjoja. Jostain syystä usein suositellut Screw the Roses, Send Me the Thorns ja The Loving Dominant eivät kuitenkaan vieläkään viehättäneet, kyseessä saattaa hyvin olla kuuluisa pohjalainen ilmiö nimeltä "minä itte".

Päädyin lopulta tilaamaan kaksi Peter Mastersin kirjoittamaa kirjaa silläkin uhalla että herra Masters saattaisi paljastua täydeksi höyrypääksi. Samaa pelkäävien kannattaa olla fiksumpia kuin minä ja lukea herran nettisivuilta muutama ote, sen lisäksi että herran kirjoitustyyli tulee tutuksi on esimerkiksi Understanding Submission mielenkiintoista luettavaa sekä muiden että oman alistumisensa miettimisen pohjustuksena.

Ensimmäisenä tartuin The Control Bookiin, koska sen aihepiiri vaikutti tarkemmin rajatulta. Kirjassa Masters analysoi vallan ottamisen ja antamisen rakenteita, rituaaleja ja tarkoitusperiä. Kirja on kirjoitettu pääasiassa vallan ottamisesta kiinnostuneille, mutta koin sen äärellä muutamia valaistumisen hetkiä myös roolijaon toisessa päässä. Kirjan ehkä parasta antia olivat mielestäni jokaisen kappaleen jälkeen esitetyt kysymykset, joiden avulla käsiteltyä aihetta pystyi peilaamaan omien kokemustensa kautta.

Oli aavistuksen hölmöä jatkaa Control Bookin jälkeen suoraan seuraavaan tilaamaani teokseen This Curious Human Phenomenon, sillä vaikka aihepiireissä on selvä ero tuntui toisen kirjan lukeminen usein edellisen toistolta. TCHP keskittyy vallan lisäksi myös muihin BDSM-suhteessa esiintyviin ilmiöihin, itse pidin erityisesti kappaleesta Conscious and unconscious jossa eriteltiin tietoisuuden eri tasojen reaktioita tapahtumiin. Kirjan BDSM-ryhmädynamiikkaa käsittelevä osa meni minulta melko lailla ohi, koska kuvatun kaltaiset ryhmät ovat jääneet vieraiksi, mutta siitäkin on varmasti hyötyä jos on enemmän joukkuepelaaja.

Molemmissa kirjoissa käydään läpi esimerkiksi jungilaisia arkkityyppejä, joiden avulla Masters käsittelee toisinaan BDSM:ää vähän turhankin yksinkertaistavasti. Välillä meinasin Control Bookia lukiessani myös hermostua Mastersin oletukseen siitä, että kuka tahansa vallan ottamisesta kiinnostunut haluaisi ehdottomasti mahdollisimman paljon valtaa.

Näistä natkutuksista huolimatta voin suositella molempia kirjoja BDSM:n psykologisesta puolesta kiinnostuneille. The Control Book toimii ehkä paremmin myös ihan käytännön toteutuksen suunnittelun apuna, kun taas TCHP sisältää enemmän analyseerausta. Itse olin myös jälkimmäistä lukiessani ehkä ne Mastersin ajatusmallien tuomat ahaa-elämykseni jo elänyt, joten se ei siksikään tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Miinusta annan molemmille kirjoille siitä, että kansikuvat tekevät niistä vähän heikkoa junalukemista!

Piiskan ja köyden ja kaulapannan nimeen.

On kai aika laiskaa kirjoittaa asiasta, kun omat reaktiot sitä kohtaan ovat tasoa "emmätajuu, mut joku tässä nyt mättää". Toivottavasti tästä nyt kuitenkin on ajatuksen aiheeksi teillekin.

Brittiläinen kätilö sai potkut, koska piti hopeista kaulapantaa töissä. Naisen työnantajan mukaan irtisanomisen syynä oli "health and safety", eli turvallisuusmääräykset jotka käsittääkseni otetaan Briteissä aika vakavasti. Kätilö itse oli sitä mieltä, että muiden (uskonnollisten) symbolien kohdalla turvallisuusmääräyksistä joustetaan usein, ja vei asian oikeuteen. Irtisanomisen perustana kun Brittilässä ei saa olla esimerkiksi ketunmetsästyksen vastustaminen tai ilmastonmuutokseen uskominen, koska niiden katsotaan olevan filosofisia, elämänkatsomuksellisia uskomuksia joihin ihmisellä on oikeus.

Ainakin ensimmäisessä oikeusasteessa valitus kaatui ilmeisesti siihen, ettei tuomari halunnut hyväksyä elämäntyyliä, jota usein nimitetään yhteisymmärrykseen perustuvaksi orjuudeksi. (Consensual slavery on lontooksi asteen näppärämpi ilmaus kuin suomeksi.)

Uutinen herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Vaikka itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, pidän silti vähän hölmönä että kaulapannan pitäminen töissä olisi jotenkin samalla viivalla esimerkiksi ristin kaulassa pitämisen kanssa. Toisaalta kyseessä onkin lakipykälä, jossa suojellaan paljon "kevyempiäkin" uskomuksia eikä pelkästään syvää uskonnollista vakaumusta, joten siihen vetoaminen on paikallaan.

Itse miellän kaulapannan vastaavan pikemminkin vihkisormusta kuin rippiristiä tai kipaa. Ehkä juuri siinä kaulapannan rinnastaminen uskonnollisiin symboleihin ontuu, sillä sen signaaliarvo on kuitenkin mielestäni ennen kaikkea ilmoittaa kahden henkilön välisestä suhteesta. Jos kyseessä olisi ollut vaikka Triskelion-kaulakoru, minun olisi helpompi ymmärtää se symboliksi tietystä elämänkatsomuksesta ja siten tuon jo mainitun lakipykälän suojelemaksi.

Omia mielipiteitäni asiasta sotkee myös se, että kannatan ilmaisunvapautta mutta samalla olen sitä mieltä että elämänkatsomukselliset jutut ylipäätään ovat yksityisasioita joiden jatkuvasta mainostamisesta voitaisiin jo pikkuhiljaa luopua. Aika harvassa ovat ne työpaikan kahvipöytäkeskustelut, joissa on jotenkin tarpeellistaa tietää toisten elämänkatsomuksesta tai yleisestä arvopohjasta, ellei sitten halua kertoa epäkorrekteja vitsejä ns. turvallisessa seurassa. Tosin onhan tuo nähty, miten hyvin se kuuluisa laïcité Ranskassa huivien kieltämisineen onnistuu.

Ihminen kai pohjimmiltaan on kuitenkin siinä määrin laumaeläin, että erilaisiin ryhmiin kuuluminen ja sen muille ilmaiseminen on olennainen osa inhimillisyyttä. Omassa ihmisyydessäni on siinä kohtaa kyllä aukko, koska pysyttelen mieluummin kaikenlaisten yhteisöjen ulkoreunalla enkä koe kuuluvani erityisen voimakkaasti minkäänlaiseen ryhmään. Kai täältä kentän laidalta on sitten helppo huudella?

This might be offensive.

Yleensä olen vähän sitä mieltä, että "ei nyt siis millään pahalla" -henkiset alustukset ovat vain tekosyy päästä laukomaan kaikkea todella loukkaavaa, mutta nyt on pakko ihan alkuun kirjoittaa pieni disclaimer. Näiden kuvien ei ole tarkoitus olla millään muotoa loukkaavia tai vähätteleviä.

Jos pony play olisi sydäntäni lähellä, olisin varmaan vähän vapautuneempi kuvien suhteen. Itse en kuitenkaan ole koskaan kokeillut sen tyyppisiä roolileikkejä ja suoraan sanottuna koen ajatuksen itsestäni eläimenä vähän hassuna, siksi ehkä pelkäänkin että tällainen höpsötys voisi olla asian harrastajien mielestä vähän loukkaavaa.

Mutta mitä voisi hieman mökkihöperöitynyt pervopariskunta tehdä löytäessään kesämökiltä hiekkalelujen seasta keppihevosen? Eikö ole aivan luontevaa ensimmäisenä hihkaista "pony play"?

Tuumasta toimeen, mukana olleista Knotty Boysien kirjoista kaivettiin esiin ohjeet bridleen ja pony harnessiin. Ihan yhtä hienosti eivät Knotty Boysien koristeelliset solmut asetu juuttiköydessä kuin herrojen käyttämässä synteettisessä köydessä, mutta tässä tapauksessa double coin knot toimi ihan mukavasti harnessin osana.

Kai tässä alkaa olla jo sen verran selittelyn makua että on aika lyödä pakarat tiskiin. Tässä siis allekirjoittanut ratsastamassa auringonlaskuun!



Molemmat kuvan päätähdistä olivat aika maanisissa tunnelmissa, seuraavassa otoksessa oikeuksiinsa pääsevät niin double coin knot kuin myös ilmeisesti hieman perulaista marssipulveria nauttinut moniponi-Polle Elliot.



Että tällaisia kesäharrastuksia meillä.

IAmA Kinkster, AM(A)A

Suhteemme alkuvaiheiden pöllyttämisen yhteydessä tajusin, kuinka tarkasti rajatulta alueelta yleensä blogitekstejä kirjoitan. Rinnallani elää lähes täysin minusta irrallinen henkilö dramaqueenitis, joka seikkailee vain tässä blogissa ja vain tiettyjen aihealueiden parissa. Enkä osaa ollenkaan sanoa, kuinka yksiulotteisen kuvan tuosta oman elämänsä draamakuningattaresta tämän blogin kautta saa.

Siksi ajattelinkin siirtää vastuun kuvan täydentämisestä tilapäisesti blogin lukijoille. Kysy, niin sinulle vastataan! Yhteystietojani en sattuneesta syystä paljasta, mutta muuten lupaan vastata parhaani mukaan ja rehellisesti. (Täten varaan oikeuden syyttää todella hämäristä anonyymeistä kysymyksistä Poikaa.)

Aikaa kysymysten pohdinnalle saatte näin ensi hätään pari viikkoa, palaan sitten asiaan ja vastaan kysymyksiin erillisessä postauksessa.

Pretentious, moi?

Olen varmasti täälläkin huudellut kovaan ääneen siitä, kuinka minulla ei ole lainkaan fetissejä. Perinteiset nahka, kumi, PVC, kengät ja niin edelleen eivät viehätä juurikaan. Nahan tuoksu on kyllä samalla tavalla miellyttävä kuin esimerkiksi sateen tuoksu, mutta rehellisesti sanottuna kunnon sadesää on mielestäni nahkahousuja huomattavasti eroottisempi ilmiö.

Olen tässä kuitenkin yhdessä Pojan kanssa viime aikoina joutunut myöntämään, että jos perfektionismi tai ehkä jopa tietynlainen elitismi voidaan laskea fetissiksi, olemme molemmat korkeimman asteen fetisistejä. Huonoja tai jollain tavalla mielikuvaan verrattuna vääränlaisia välineitä ei yksinkertaisesti voi sietää, koska ne pilaavat tunnelman saman tien. Juuri oikeanlaiset sen sijaan ovat jo itsessään puoli voittoa.

Niistä klassisista mieltymyksistä poiketen oma sydämeni kuitenkin sykkii ennen kaikkea luonnonmateriaaleille. Pyykkipoikien on oltava puisia ja köyden mielellään juuttia tai hamppua, vaikka pidin hamppuköysien hehkuttamista aluksi vähän teennäisenä. Täälläkin kuvissa vilahdellut Claes Ohlsonin ankkuriköysi on kuitenkin muutamien kokeilujen jälkeen jäänyt kaappiin, sen kiiltävän valkoinen pinta kun ei miellytä kummankaan esteettistä silmää.

Vaatteissakin puuvilla ja villa ovat aika ehdottomia, vaikkakin erinäisissä alushepenissä muut materiaalit vievät voiton. Niidenkin kohdalla voi nipottaa, olo kun vaan tuntuu paremmalta Ragon metallipidikkeisessä sukkanauhaliivissä kuin pelkäksi koristeeksi tarkoitetussa markettiversiossa, jonka muovipidikkeet luovuttavat parhaimmillaan jo kiinnitysvaiheessa.

Kulissien pitää siis olla kunnossa, eikä meidän talouteemme osteta edes tarjoilukauhoja puhtaasti pragmaattisin perustein. On muuten näin sivumennen sanottuna varmasti vähintään yhtä kallis harrastus kuin mittatilauksena hankitut latexvaatteet.

Erään suhteen alku, osa II

Kun nyt ensin olen hehkuttanut kuinka onnekas sattuma suhteemme vähemmän perinteinen aloituskuvio oli, on kai vain kohtuullista kertoa millaista murhetta se myöhemmin aiheutti.

Nettisäätöni myötä olin tottunut tiukanlaiseen kuriin ja melkoiseen mikrojohtamiseen. Poikakin omaksui alkuun samantyyppisen lähestymistavan asioihin ikään kuin oletusarvona siitä, kuinka D/s-suhde nyt ylipäätään minun kanssani toimii. Suhteen alussa asuimme tilapäisesti eri paikkakunnilla, joten intensiivisen yhteisen ajan jälkeen molemmat saivat rauhassa kerätä voimia seuraavaan kertaan. Alkuinnostus kesti aikansa, ja olin vakuuttunut että tästä eteenpäin kaikki tulisi olemaan pelkkää superintensiivistä D/s:ää ajasta ikuisuuteen.

Arkielämän tullessa tämänkin harrastuksen tielle paljastui kuitenkin, ettei Poika nauttinut omasta 24/7 jatkuvasta mikrojohtajan roolistaan, eikä yksityiskohtien viilaaminen tosielämässä toiminutkaan ihan yhtä hienosti kuin se nettisäädön osana oli onnistunut. Poika tunsi huonoa omaatuntoa kurin löystymisestä ja minä jouduin pettymyksekseni toteamaan, ettei D/s tarkoitakaan sitä että saisin lopettaa itsenäisen ajattelun kokonaan ja voisin määritellä itseni täysin jonkun muun kautta.

Kipuilua kesti jonkin aikaa, todisteita siitä löytyy tästäkin blogista ihan riittävästi yleisen nillityksen muodossa. Meidän oli alun turbovaiheen jälkeen ikään kuin unohdettava se ulkopuolelta annettu valmis rakenne ja aloitettava ihan nollasta luomaan välistämme D/s-dynamiikkaa uudestaan, tällä kertaa enemmän itsemme näköiseksi. Siinä rytinässä alussa opittu rehellisyyskin oli unohtua, mutta sittemmin olemme skarpanneet kiitettävästi.

Sitä kaivattua vakionopeudensäädintä ei vieläkään ole löytynyt, mutta pitkän venkoilun jälkeen palaset alkavat viimein olla paikoillaan siinä määrin että uskallan puhua näistä nimenomaisista ongelmista jo imperfektissä. Uusiahan tulee vastaan ihan varmasti ennemmin tai myöhemmin.

Tämän ei ollut tarkoitus olla varoittava esimerkki, vaan pikemminkin rehellinen kertomus siitä ettei D/s-suhde välttämättä heti toimi aivan kuin elokuvissa molempien parhaasta tahdosta huolimatta. Näistähän ei yleensä ole tapana puhua, vaan nykyisissä suhteissa kaikki on täydellistä kaiken aikaa ja ongelmia on vain niissä menneissä suhteissa joista onneksi päästiinkin eroon.

Pienenä lisähuomiona on vielä kerrottava, että D/s-rintamalla esiintyneiden murheiden kestämistä helpotti ja helpottaa tulevaisuudessakin se, että minulla on tässä suhteessa kaiken aikaa ollut hyvä olla ongelmista riippumatta. Ihan kaikki mielihalut eivät välttämättä kohtaa, mutten olisi ikinä uskonut olevani joskus ihmisen kanssa jolle voin kertoa niistä siitä huolimatta enkä tunne hetkeäkään olevani jotenkin viallinen siksi että sellaisia mielihaluja ylipäätään on olemassa.

No nyt tuli jo kivikasvoiselle draamakuningattarelle itselleenkin tippa linssiin.