Hyvin se menee

Yksi Pojan ja minun (lukuisista) yhteisistä paheista on laadukas tv-sarja Suomen surkein kuski. En tiedä mikä siinä viehättää, itse kun en ole ratin takana istunut vuosikausiin, mutta tarkkaan on seurattu tämäkin tuotantokausi. Yksi apukuskeista oli selvästi saavuttanut jonkun korkeamman zenbuddhalaisuuden tason, sillä reaktio joka ikiseen töppäykseen, kaasutteluun ja yleiseen häröilyyn oli rauhallinen ja hymyilevä "hyvin se menee".

Muinoin julistamani kiirelakko on päässyt lipsahtamaan vähän samanhenkiseen äärimmäisyyteen. Toistelen rauhallisesti "hyvin se menee" siinäkin vaiheessa, kun elämäni aikataulutus on ollut tiukassa sivuluisussa jo kuukausikaupalla. En siis luettele kiireitäni, koska en jostain syystä suostu uskomaan että vuorokauden tunnit loppuvat kesken. Kevään mantra on ollut "hyvin se menee, kohta helpottaa". Poika ei tähän enää usko, minä jostain syystä olen niin daiju että uskon.

Niin että vastauksena menneisyyden queenitikselle, ei se aika maagisesti riitä kaikkeen vaikka kuinka pitäisi mielessä, että kotonakin on tehtävää. Saattaa parhaista tarkoituksistaan huolimatta huomata, että se yksi taho jolle sanoo kyllä kerta toisensa jälkeen ei olekaan oma sydämen valittu, vaan joku paljon turhanpäiväisempi tyyppi. Esimerkiksi sellainen, jota sinun hyvinvointisi ei oikeastaan kiinnosta piirun vertaa.

Tässä kohtaa minun pitäisi nyt sitten aikaisempien kuvioiden mukaan kertoa, kuinka olen aikonut tämänkin epäkohdan luonteessani parantaa. Vaan kun en tiedä, mistään en haluaisi luopua ja kohtahan tää helpottaa.

Nettitikulla silmään

Kuten jokainen runotyttö, minäkin kirjoitin pitkään päiväkirjaa paperimuodossa. Paperikirjojen etu on se, että kuten ääriliikkeet kaikkialla tietävät, kirjan saa aina poltettua. Kun käsissä on kyseisen teoksen ainoa maallinen painos, voi menneisyyttä retusoida yllättävänkin nopeasti. Humps vaan katoavat liekkeihin entiset ihastukset, ihmissuhdedraamat ja yleinen maailmantuska. Jäljelle jäävät vain hiiltyneet pahvikannet jos niitäkään.

Täällä ihmeellisessä interverkossa sen sijaan ei voi hölmöilyjensä jälkiä peittää yhtä helposti, sen tietävät ainakin Imagen toimittaja ja minä. Toimittajan tavoin minäkin olen sitä ikäluokkaa, joka vielä kokee yksityisasioiden netissä säilymisen vähän vaivaannuttavana eikä aikoinaan tajunnut, kuinka läpitunkeva osa jokaisen elämää netistä vielä tuleekaan.

Blogiin palattuani olen lueskellut vanhempia tekstejäni sieltä täältä, ja miettinyt miksi ihmeessä halusin takaisin. Tunnelma on vähän sama kuin lomalta kotiin palatessa, kotikaupungin talot näyttävät matalammilta, omat ympyrät tuntuvat ahtaammilta ja valomainokset himmeämmiltä. Menneisyyden queenitiksen suuret oivallukset ovat nyt ilmiselvästi ohimeneviä kotkotuksia, ja elämän käänteet tarpeettoman kömpelöllä melodraamalla kuorrutettuja.

Henkisen kasvun nimissä olen kuitenkin päättänyt katsoa mennyttä itseäni silmiin pitkään ja hartaasti, ja kertoa missä mennään nyt. Blogiarkistossa on reilut 200 tekstiä, eli tästä voisi varmaan polkaista kasaan noin 200-osaisen tekstisarjan, mutta lupaan armahtaa teidät ja itseni hiukan vähemmällä.