Moni meistä pitää yhtä päätä mutta monta mieltä.

Naapurintyttöä kyllästyttää, ja kuten teksteistäni on viime aikoina epäilemättä voinut päätellä, niin minuakin. Vähän tunkkaiselta tuntuu nyt tämä valtapoliittinen puoli pervoilusta, vaikka Pojan kanssa hommat sujuvat edelleen hienosti.

Siksipä ajattelin tehdä kesän kunniaksi Prinsessa Mombit ja asettaa valtakuvioita pohtivan queenitiksen hyllylle. Niiden sijasta aion kesän aikana mietiskellä esimerkiksi sitä, alkaako lateksi oikeasti näyttää mielestäni hyvältä vai onko Reflective Desiren malli Vespa yksinkertaisesti niin viehättävä, että kuvat ihastuttavat lateksista huolimatta.

Katsotaan, minkälaisia tuloksia ihmiskokeeni tuottaa. Ehkä olen syksyllä valmis palaamaan vakavahenkiseen introspektioon, tai sitten tilailen lateksiasuja Alibabasta. Onhan tässä sitä kansantanssiakin tullut jo aikoinaan kokeiltua.

Citius, Altius, Fortius

Suorittaminen, tuo uuden maailmanjärjestyksen määrittämä hyve numero yksi. Enää ei käydä lenkillä, nyt treenataan puolimaratonille kompressiotrikoot jalassa. Muutenkin näyttävät käänteet ovat tyylikkäitä. Hallituskin on osoittanut, että on ihan sallittua päättää ja/tai toteuttaa ensin ja miettiä sitten. Tärkeintä on, että tsemppihenki säilyy ja vauhtia riittää.

Kinkyillessä, kuten niin usein elämässä muutenkin, nälkä kasvaa syödessä. Tulee kokeiltua uusia juttuja, tehtyä ehkä vähän monimutkaisempia solmuja tai riiputettua köysipupuaan katosta, heilutettua ehkä piiskaa vähän laajemmassa kaaressa, kiristettyä korsettia muutama sentti lisää. Keksittyä uusia sääntöjä, käytyä uusissa bileissä.

Yleensä uudesta ja hienosta kertominen on helpompaa kuin sen myöntäminen, että välillä ei muuten lähde yhtään samalla tavalla. Pakara pehmenee ja köysi pölyyntyy. Todetaan se uusi sääntö vähän hölmöksi. Syödään mieluummin yhdessä pizzaa kuin nyöritellään korsettia. Vähän niin kuin Facebookissa jaetaan ne ihanimmat hiekkavarvaslomakuvat, pervojen kesken tulee jaettua hienoimmat mustelmat ja parhaat sessiokuvat. Ja niitä muiden juttuja ja kuvia seuraillessa tuntuu toisinaan siltä, että oma arki on vähän nuhjaantunutta.

Välillä homman varsinainen juoni meinaa unohtua täällä ihmisten tähtihetkien todistusaineiston keskellä. Erehtyy luulemaan, että täytyisi osata, jaksaa, venyä, kestää, pystyä, haluta, ehtiä, kyetä ja tahtoa enemmän koko ajan. Ikään kuin tämän homman voisi laskea piiskan kärjen kulkemina kilometreinä tai pakaralihakseen kohdistuneiden Newtonien määränä. Huolestuttaa, että suorittaako tätä osaa elämästään tarpeeksi antaumuksella, tarkoittaako pysähtyminen taantumista.

Miten sitä osaisi välineuhreilun [sic] sijasta pitää kirkkaammin mielessä ne hetket, kun hengitys unohtuu kesken ja pää hiljenee pitkästä aikaa. Ei silloin aina ruoska soi ja lasso pyöri, eikä niiden tarvitsekaan.

Laatikkoukko, laatikkoukko, mitä sä puuhaat, torkutko?

Pysäyttäkää painokoneet, joku on keksinyt monisuhteisuuden. Vähän hölmössä uutisessa hienoa on seksuaaliterapeutti Aune Karhumäen selitys sille, mihin termejä yleensä tarvitaan:

"Ihmisille, jotka kokevat tarpeelliseksi jollain tavalla määritellä uudelleen omaa seksuaalisuuttaan, voi tietyn lokeron tai tietyn nimikkeen alle sanoutuminen olla hyvin tärkeä osa omaa seksuaalista selvittämistyötä."

Täällä pervolandiassa lokerot ja nimikkeet ovat useimmille tuttuja juttuja. Niille meistä, jotka emme löytäneet kinkyidentiteettiä jo kohdussa, myös seksuaalisen identiteetin rakentaminen uusiksi tulee ajankohtaiseksi, kun sopiva lokero puolivahingossa jossain vaiheessa elämää löytyy. Lokeron löytämisessä auttavat nettitestit ja ehkä jossain määrin myös checklistit, joita täyttelemällä voi myös seurata uusien vinoumien ilmestymistä.

Omakohtainen kokemukseni lokeroimisesta on, että ensi alkuun oma karsina tuntuu suorastaan maagiselta paikalta. Jos tälle jutulle on joku nimi, se tarkoittaa etten ole ainoa joka tykkää näistä asioista, eli olen jos nyt en ihan normaali niin ainakaan en ypöyksin. Ja hei, löytyy tuollainen vastinkappaleenkin määritelmä, joten niitäkin on maailmassa jossain olemassa. Mahtavaa, onpas täällä mukavaa, en lähde koskaan pois! Määritelmien lukeminen on kuin horoskooppeja tavaisi, kaikki tuntuvat sopivan just mun elämään.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii epäilyksiä. Saako tässä karsinassa tykätä näistä jutuista vai onko se kiellettyä? Saako täällä olla tykkäämättä tosta yhdestä asiasta vai tuleeko silloin häätö? Pitäiskö mun sittenkin vaihtaa karsinaa kokonaan jos haluaisin välillä käydä syömässä noiden toisten kaukalosta? Miten nuo muut on mun kanssa samassa karsinassa vaikka mehän ollaan ihan erilaisia?

Kaiken hyvän lisäksi karsinan portinraosta näkyy kaikenmaailman karkkikauppakinkyjä, jotka kirmailevat ympäriinsä poimien rusinat kaikkien pullista (mikä sinänsä sopii mulle mainiosti koska mikään ei ole hirveämpää kuin lämmin rusina, yäk). Eihän tämä nyt niin voi mennä, että kaikki tekee mitä haluaa ja karsinointi menee ihan hukkaan! Lokeroon ja aakkosjärjestykseen sieltä nyt kaikki!

Karsinasta pitäisi siis osata joskus myös poistua, viimeistään siinä vaiheessa kun sen tuomat hyödyt alkavat olla pienempiä kuin rajoitteiden haitat. Ja vaikka puoliakateemisena pervona kuinka haluaisi olla oman elämänsä Carl von Linné, pitäisi ennen kaikkea malttaa olla jaottelematta muita eri lokeroihin lajityypillisten ominaisuuksien perusteella.

Don't be evil. Or nekkid.

Pikkusisko ehtikin jo hikeentyä tästä samasta aiheesta. Blogger ilmoitti ystävällisesti tällä viikolla, että nakukuvia ei sitten muuten maaliskuun lopusta lähtien sovi tällä alustalla julkaista ellei blogi ole yksityinen eli salasanan takana. Eli vähän niin kuin ei blogi ollenkaan.

Nyttemmin kantaa on jo vähän höllennetty, mutta minua tämä Bloggerin "porn policy" kuten sitä tuolla virallisen tahon osalta nimitetään jäi silti hiertämään sen verran, että kerään mahdollisesti kuninkaalliset kiukkupyllyluuni ja poistun vihreämmille blogilaitumille.

Ois tässä nyt mukavampaakin asiaa ollut mielessä, niin kuin vaikka ensi viikonlopun Helsinki Shibari Festival. Jonka lipunmyynti oli hetken katkolla, koska palveluntarjoaja erehtyi luulemaan bilelippuja jonkinlaiseksi seksin myymiseksi. Mitä tämä on minä en edes.

Keppiä ja pehmoporkkanaa

Nyt se sitten on elokuvateattereissa, se elokuva joka perustuu siihen kirjaan jota saa lukematta kritisoida. Siihen, jonka nimeä en halua tässä kohtaa mainita koska olen niihin kaikkiin sävyihin jo tasaisen kyllästynyt, varmasti olette tekin. Kirjasarjan ongelmalliset piirteetkin on jo moneen kertaan ruodittu, mutta vaikuttaa siltä että oikeasti kaikkia ärsyttää se, ettei kirjailija ole erityisen hyvä kirjoittamaan mutta kirja myy silti.

Nuoruutensa kirjaklassikoiden ohella Harlekiini-maailmassa viettäneelle ihmisten kummastelu siitä, kuinka joku voi pitää näin huonosta kirjasta näyttäytyy vähän huvittavana. Voin tässä ihan julkisesti (anonyymin nimimerkin takaa) tunnustaa, että joskus mieli tekee gourmet'n sijaan hampurilaisateriaa, myös kirjallisessa muodossa. Matkustaessaan vieraaseen kaupunkiin voi nauttia paikallisia erikoisuuksia ja kokea elämyksiä, mutta ihan yhtä hyvin voi löytää turvaa kaikkialle levittäytyneen hampurilaisketjun määrämuotoisista ja -makuisista annoksista. Kirjoja lukiessaan voi valita teoksen, jonka kieli on niin kaunista että itse uskaltaa hädin tuskin enää puhua toistaitoisuuttaan häpeillessään. Tai sitten voi valita kirjan, jonka juonikuviot, käytetyt adjektiivit ja loppuratkaisun arvaa jo kansikuvasta.

Kirjastoreissulla silmiini osui pikalainahyllystä Anne Ricen alunperin salanimellä kirjoittama Prinsessa Ruusunen -trilogia, johon on tulossa vielä neljäskin osa tämän vuoden keväällä, 30 vuotta ensimmäisten kolmen jälkeen. Nopea selailu nosti punan poskille ja sai nutturan väpättämään - tällaistako on minun verorahoillani ostettu ja ei silloin kun minä olin nuori. Myönnettäköön että vähän silti harmitti, ettei tarjolla ollut sitä ensimmäistä osaa. Että jos ihan taustatyön nimissä ja tieteen vuoksi olisin lukaissut käsi housuissa.

Kynnysmattolaiturilla

Lee Harrington kehaisi taannoin blogissaan pitävänsä eniten alistujista, jotka eivät oikeastaan ole luonnostaan alistuvia. Aika usein alistujatkin pitävät tärkeänä muistuttaa, etteivät alistu ihan kenelle tahansa eivätkä ole mitään kynnysmattoja. Aktiivista alistamista vaativat tai alistajansa suhteen ronkelit alapäät ovat haastavampia, mielenkiintoisempia ja tarjoavat mukavaa metsästysfiilistä.

Ensimmäinen ajatukseni tämänsuuntaisista lausunnoista on yleensä että voi herrejösses jos ei tässä aktiivisuutta ja pohjatonta kunnianhimoa korostavassa maailmassa saa edes alistujana olla alistuva, vaan pitäisi olla jotenkin salaa silti dominoiva luonne. Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä Harrington tekstissään ajaa takaa. Maailmasta kiinnostuneet, intohimoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia silloinkin (ja joskus juuri siksi) kun heidän intohimonsa kohde on itselle täysin yhdentekevä.

Kynnysmattojuttujen ohella olen törmännyt vähän samansuuntaiseen, minulle mieluisampaan ajatukseen alistumisesta: jos keskittyy antamaan itsestään kaiken, on onnistuessaan tyhjä. Jos kokee pistäneensä itse kaiken peliin ja luopuneensa itsemääräämisoikeudestaan täysin, odottaa toiselta vähintään yhtä suurta panostusta. Tässä mä nyt oon kokonaan, anna mulle kaikki. Elämässä kuitenkin on ja pitää olla muutakin kuin ihmissuhde, oli se minkälainen tahansa. Vaikka alistujana olisi helpottavaa päästää ratista irti kokonaan, ei se fantasioiden ulkopuolella aina ole toimivin ratkaisu.

Jos 110-prosenttisen antautumisen sijaan keskittyy siihen, että yrittää löytää elämäänsä niin paljon muutakin mielenkiintoista ettei siitä syntynyttä hyvää oloa voi olla jakamatta toisen kanssa, voi antaa aivan yhtä paljon kokematta että ansaitsee siitä jonkinlaisen valtavan korvauksen. Sanottakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että nyt elämääni kaikenlaista actionia haalineena ja hermoromahduksen partaalla keikkuvana voisin kyllä varmaan Pojan mielestä yrittää löytää elämääni vähän vähemmän.

Viritetty viilipytty

Saa kai sitä omalla tontillaan käydä välillä huutelemassa pimeyteen ja sitten taas kadota kuukausiksi?

Hetkeen ei ole jaksanut oikein mikään virtuaalinen tällä alalla kiinnostaa, eikä kotosallakaan ole mitään tuntien köysi- ja kuvaussessioita pistetty pystyyn. Tämä kesä on pikemminkin ollut täynnä pieniä tärkeitä hetkiä ja pusuttelua - ja hyvä niin!

Halusin kuitenkin tulla vinkkaamaan Clayton Cubittin Hysterical Literature -sarjasta, jolle toivottavasti tulee vielä jatkoa. Idea on yksinkertaisuudessaan nerokas: pyydetään kuvattavaa lukemaan valitsemaansa tekstiä sillä aikaa kun pöydän alla näkymättömissä touhuaa Hitachia käyttävä avustaja. Siitäkään ei varsinaisesti ole haittaa että molemmat kuvattavat ovat kauniita.

Videot olivat oudon kiehtovia, ehkä koska ensimmäinen fantasia jota koskaan pidemmälle kenenkään kanssa puin liittyi samankaltaiseen tilanteeseen jossa kiihottumista yrittää viimeiseen asti peitellä. Sittemmin tuo fantasia onkin oikeastaan kadonnut tykkänään, samoin kuin se henkilö, jonka kanssa erilaisia skenaarioita illat pitkät pyörittelin.

Kuinka tyypillistä, ihastuin taas heikkouteen.

En kykene tällä hetkellä kovinkaan koherenttiin viestintään. Olen aina ollut ylpeä stressinsietokyvystäni, mutta nyt alan olla siinä pisteessä etteivät tavarat pysy käsissä eivätkä ajatukset päässä. Stressin syyt ovat hienoja ja kauniita, mutta lopputulos on mitä on. Syö naista!

Tämän halusin kuitenkin jakaa, joten pidemmittä puheitta: The Scar Project. Parasta mitä tisseille on tapahtunut, heti Normal Breast Galleryn jälkeen. Rintasyöpä on oikeasti jotain vähän muuta kuin vaaleanpunaista satiininauhaa.

(Olisi ollut vielä parempi juttu jos olisin jakanut tämänkin lokakuussa. Mihin lokakuu muuten meni? Muistaako joku muu siitä jotain?)

Easy, breezy, beautiful - CoverGirl!

Poika tutustui jo jokin aika sitten sivustoon nimeltä FetishCreatives, jonne eri tekniikoilla fetish-taidetta luovat ammattilaiset ja amatöörit voivat ladata kuviaan portfolioon muiden ihasteltaviksi. Itse en ole sivustoa juurikaan selaillut, koska oma visuaalinen innostukseni kulkee ennustamattomissa aalloissa enkä ole viime aikoina syystä tai toisesta silmäkarkkia itselleni kaivannut, mutta Poika on kyllä klikkaillut pitkin portfolioita minunkin puolestani.

Alkumetreillä oleva sivusto tarvitsee luonnollisesti rahaa pyöriäkseen, joten FetishCreatives päätti julkaista kirjan. Nokkelina bisneshenkilöinä olivat keksineet myös kirjansa kanteen parhaan mahdollisen myyntivaltin, nimittäin meikäläisen pään! Olen siis nyt kansikuvatyttö.

Oma kappale kirjaa oli totta kai saatava ja muutaman selauskerran perusteella voin sanoa että olemme Pojan kanssa aika hyvässä seurassa. Luonnollisesti olemme ryhtyneet saman tien suunnittelemaan uraa ammattimaisena fetissikuvaajana ja -mallina. Ehkä ensimmäinen askel olisi pyytää provikkaa, tai ainakin pientä korvausta tällaisesta mainoshehkutuksesta.

Piiskan ja köyden ja kaulapannan nimeen.

On kai aika laiskaa kirjoittaa asiasta, kun omat reaktiot sitä kohtaan ovat tasoa "emmätajuu, mut joku tässä nyt mättää". Toivottavasti tästä nyt kuitenkin on ajatuksen aiheeksi teillekin.

Brittiläinen kätilö sai potkut, koska piti hopeista kaulapantaa töissä. Naisen työnantajan mukaan irtisanomisen syynä oli "health and safety", eli turvallisuusmääräykset jotka käsittääkseni otetaan Briteissä aika vakavasti. Kätilö itse oli sitä mieltä, että muiden (uskonnollisten) symbolien kohdalla turvallisuusmääräyksistä joustetaan usein, ja vei asian oikeuteen. Irtisanomisen perustana kun Brittilässä ei saa olla esimerkiksi ketunmetsästyksen vastustaminen tai ilmastonmuutokseen uskominen, koska niiden katsotaan olevan filosofisia, elämänkatsomuksellisia uskomuksia joihin ihmisellä on oikeus.

Ainakin ensimmäisessä oikeusasteessa valitus kaatui ilmeisesti siihen, ettei tuomari halunnut hyväksyä elämäntyyliä, jota usein nimitetään yhteisymmärrykseen perustuvaksi orjuudeksi. (Consensual slavery on lontooksi asteen näppärämpi ilmaus kuin suomeksi.)

Uutinen herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Vaikka itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, pidän silti vähän hölmönä että kaulapannan pitäminen töissä olisi jotenkin samalla viivalla esimerkiksi ristin kaulassa pitämisen kanssa. Toisaalta kyseessä onkin lakipykälä, jossa suojellaan paljon "kevyempiäkin" uskomuksia eikä pelkästään syvää uskonnollista vakaumusta, joten siihen vetoaminen on paikallaan.

Itse miellän kaulapannan vastaavan pikemminkin vihkisormusta kuin rippiristiä tai kipaa. Ehkä juuri siinä kaulapannan rinnastaminen uskonnollisiin symboleihin ontuu, sillä sen signaaliarvo on kuitenkin mielestäni ennen kaikkea ilmoittaa kahden henkilön välisestä suhteesta. Jos kyseessä olisi ollut vaikka Triskelion-kaulakoru, minun olisi helpompi ymmärtää se symboliksi tietystä elämänkatsomuksesta ja siten tuon jo mainitun lakipykälän suojelemaksi.

Omia mielipiteitäni asiasta sotkee myös se, että kannatan ilmaisunvapautta mutta samalla olen sitä mieltä että elämänkatsomukselliset jutut ylipäätään ovat yksityisasioita joiden jatkuvasta mainostamisesta voitaisiin jo pikkuhiljaa luopua. Aika harvassa ovat ne työpaikan kahvipöytäkeskustelut, joissa on jotenkin tarpeellistaa tietää toisten elämänkatsomuksesta tai yleisestä arvopohjasta, ellei sitten halua kertoa epäkorrekteja vitsejä ns. turvallisessa seurassa. Tosin onhan tuo nähty, miten hyvin se kuuluisa laïcité Ranskassa huivien kieltämisineen onnistuu.

Ihminen kai pohjimmiltaan on kuitenkin siinä määrin laumaeläin, että erilaisiin ryhmiin kuuluminen ja sen muille ilmaiseminen on olennainen osa inhimillisyyttä. Omassa ihmisyydessäni on siinä kohtaa kyllä aukko, koska pysyttelen mieluummin kaikenlaisten yhteisöjen ulkoreunalla enkä koe kuuluvani erityisen voimakkaasti minkäänlaiseen ryhmään. Kai täältä kentän laidalta on sitten helppo huudella?

Monivalintapervoilua, osa II

Omia sanojaan on hyvä syödä. Tai ei ehkä syödä mutta pehmennellä.

Meidän suhteessamme BDSM checklistiin ei siis kajottu ensitapaamisella vaan kolmen vuoden läpsyttelyn jälkeen. Tässä käytössä lista paljastuikin yllättävän käytännölliseksi välineeksi keskustella asioista yhdessä uudemman kerran, sillä kuten jo sanottua, ihmisten mielipiteet ja mieltymykset saattavat hyvinkin muuttua.

Checklistin yhdessä läpi lukeminen ja aktiviteettien yksristikaks-arvottaminen ääneen toimi mukavasti keskustelun avaajana. Vaikka kuinka elää avoimesti BDSM-sävytteisessä suhteessa, voi silti tuntua vähän hankalalta löytää se oikea hetki ilmoittaa "oon muuten tässä viime aikoina miettinyt noita kultaisia suihkuja, että mitenkä ois?" Siinä saattaa aamukahvi mennä molemmilta väärään kurkkuun.

Maailmassa on myös paljon kaikenlaista BDSM-aktiviteettia, jota en voisi kuvitella harrastavani ensitapaamisella tai edes suhteen alkuvaiheessa, mutta johon voisin hyvinkin taipua nyt Pojan kanssa. Hyvä esimerkki tästä on nöyryyttäminen, jonka kestäminen on minulle niin arka paikka että se onnistuu vasta kun voin olla varma että yläpää ei oikeasti pidä minua arvottomana.

Ehkä checklistin lukemisen innoittamina testasimme muuten niitä kultasuihkuja, ja täytyy sanoa että nyt voin tuntea oloni elähtäneeksi pervoksi kun oma reaktioni oli tasoa "jaaha". Ei pöljempää, mutta ei siinä mitään kovin intensiivisiä tuntemuksia herännyt. Vaan tulipahan kokeiltua ja sellainenkin raja-aita ylitettyä.

Läpi meni.

Nimittäin sen hallituksen lakimuutosesityksen sisältö, jota on BDSM-piireissä pelätty.

Tällä ensimmäisellä käsittelykierroksella kyse oli lakiehdotuksen sisällöstä, jota on lakivaliokunnassakin puitu, itse laki sai alkusysäyksensä jo 2008. Uudella lailla pyritään puuttumaan erityisesti kotona, työpaikalla ja koulussa kohdattavaan lievään väkivaltaan ja saamaan nämä tapaukset yleisen syytevallan piiriin. Eduskunnassa käyty keskustelu aiheesta keskittyi lakiehdotuksen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin puuttua lähisuhdeväkivaltaan, kuten odottaa saattaa. Huolta aiheutti lähinnä poliisin resurssipula, kun jokainen lieväkin pahoinpitely tulisi käsitellä rikosilmoituksen ja syyteharkinnan kautta asianomaisten mielipiteistä huolimatta.

Tähän lakiesitykseen on jotenkin todella vaikeaa suhtautua millään tavalla. Yhtäältä olen sitä mieltä, että on ehdottomasti askel oikeaan suuntaan puuttua lähisuhdeväkivaltaan ja työpaikalla koettuun väkivaltaan lähtökohtaisesti joka ikinen kerta, kun sitä esiintyy. Toisaalta pelkään, että vaaditaan vähintään yksi ennakkotapaus ennen kuin saadaan jonkinlainen selvyys siitä, miten suostumus BDSM:ssä eroaa pelon aiheuttamasta haluttomuudesta nostaa syyte tai tehdä rikosilmoitus.

Suostumuksesta on oikeusministeri linjannut eduskunnalle vuonna 1999 lievän pahoinpitelyn osalta suostumuksen poistavan lievän pahoinpitelyn rangaistavuuden. Linjaus perustui hallituksen vuoden 1993 esitykseen, jossa pahoinpitelystä sanotaan mm. näin:

Pahoinpitelyn ulkopuolelle jäisivät tilanteet, joissa pahoinpitelyn kohde on sallinut teon. Loukatun suostumus poistaa pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävän teon rangaistavuuden. Useissa tilanteissahan aiheutetaan jollekulle kipua, ilman että kysymys voisi olla pahoinpitelystä. Esimerkkinä voidaan mainita hoitotoimet. Vaikka lain sanonnat viittaisivat siihen, että tällaisetkin voisivat olla pahoinpitelyä, teon rangaistavuuden poistaa yleensä loukatun suostumus tai jokin muu oikeuttamisperuste.

Periaatteessa siis vuoden 1993 esityksen perusteella BDSM rajautuu kategorisesti pahoinpitelypykälien ulkopuolelle, mutta uusi lakiehdotus tarkoittaa sitä, että on yleisen syyttäjän vastuulla päättää, onko tällaista oikeuttamisperustetta "pahoinpitelylle" juuri siinä tapauksssa todettavissa. Ikuisesti vainoharhaisena aion kuitenkin laittaa tämänkin pykälän tiukasti korvan taakse, jotta voin tarvittaessa siihen itse nojautua.

PS. Muistatteko kuinka kerroin, ettei Ruotsissa osata? No osataanpa, syytteet hylättiin koska ko. nuori nainen oli suostunut pahoinpitelyynsä. Tuomioon vaikutti myös mm. turvasanan olemassaolo.

Kuinka äkäpussi herätetään.

Nyt on kuulkaa maailmassa sen kokoluokan virhe, että sen takia kannattaa katkaista radiohiljaisuus.

Joskus taannoin kerroinkin jo, etten pidä alistumista lahjana alistavalle osapuolelle, vaikka ymmärränkin miksi on tärkeää että alistuminen nähdään tärkeänä ja arvokkaana eikä vain "naisten luontaisena roolina" tai muuta hevonkukkua.

Sittemmin olen törmännyt esimerkiksi Savage Love -podcasteja kuunnellessani toiseen minua häiritsevään käsitykseen alistumisesta. Jaksossa 152 (johon en kuollaksenikaan osaa linkittää niin, ettei linkistä rävähdä podcast soimaan samantien) Dan Savagen seuraan liittyy Twisted Monk -sivuston Monk puhumaan siitä, kuinka feministinkin on ihan OK pitää bondagesta koska pitää olla tosi vahva että uskaltaa alistua.

No ei muuten tarvi.

Siinä määrin alistuminen vaatii rohkeutta ja vahvuutta, että monien kohdalla se vaatii jonkinasteista itsetutkiskelua, nyky-yhteiskunnassa kun ei ole erityisen soveliasta myöntää nauttivansa vallan luovuttamisesta eikä sen tavoittelusta. Mutta aivan yhtä lailla kuin normeista poikkeavaa seksiä voi harrastaa ilman sen ihmeempää punnitsemista, tai jopa oireena menneistä traumoista, voi sen normien mukaisenkin seksin valita ihan yhtä vahva ja itsensä tunteva ihminen. Asiasta on kirjoittanut esimerkiksi Holly.

Oman ymmärrykseni pohjalta normista poikkeavien taipumus kuvata itsensä jotenkin erityisen rohkeina tai siisteinä tyyppeinä epäilemättä kumpuaa siitä, että valtavirtamediasta ja -kulttuurista ei nyt varsinaisesti sada ymmärrystä kenellekään, joka uskaltaa olla millään elämänsä alueella millään tavalla erilainen. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ennakkoluuloja eri ihmisten välillä halutaan koskaan vähentää, on aika hyödytöntä nostaa mitään ihmisryhmää toisten yläpuolelle. Eivätkä toisten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin perustuvat äkkiväärät oletukset ainakaan auta avoimen ja rehellisen keskustelun aloittamista.

/rant over.

Syntymäpervo

Valitin muinoin, kuinka Kivun kauneus -kirjan jokainen itsestään kertonut oli ollut kinky jo kromosomivaiheessa. Saman ilmiön voi bongata helposti miltä tahansa BDSM:ää käsittelevältä keskustelupalstalta, kuten vaikkapa Leikkikehästä.

Itse en ole aivan vakuuttunut siitä, että alistumiseni on jonkunlainen valuvika tai synnynnäinen ominaisuus. Asiaan tosin vaikuttanee sekin, että oma alistumislajini ilmenee lähinnä käytöksenä, jota nyt ylipäätään pidetään soveliaana pienelle tytölle. En pidä erityisen kovasta kivusta tai ole esimerkiksi kumifetisisti, joten muistoja tällaisista salatuista haaveista minulla ei ole. Muistan toki, että pidin aivan erityisen paljon siitä kohdasta Tuulen viemää -leffaa, jossa Rhett viimein suuttuu ja kantaa äkäpussivaimonsa yläkertaan, mutta kohtaus lie tarkoitettukin sopivan uhkaavan romanttiseksi.

Pervocracyn Holly ei myöskään aivan allekirjoita ajatusta BDSM-taipumuksista synnynnäisinä ominaisuuksina. Sinänsähän tällä nature vs. nurture -vänkäämisellä ei ole mitään väliä, mutta ympäristön vaikutuksen myöntäminen on helppo kääntää ajatukseksi siitä, että BDSM olisi aina seuraus tai oire jostain menneestä traumasta.

Toisaalta ajatus synnynnäisestä pervoudesta on varsinkin asiaan jostain syystä negatiivisesti suhtautuville vaniljoille tietyllä tavalla helppo: jos jokin on synnynnäistä, se ei voi tarttua. Jos hyväksyy ympäristön vaikuttavan ihmisen kehitykseen, luonteeseen ja mieltymyksiin osin hyvinkin voimakkaasti, on meistä jokaisen hyväksyttävä se tosiasia että vaikutus ei aina vie ainakaan valtavirran silmissä myönteiseen suuntaan.

Olen Hollyn kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tärkeämpää kuin miksi meistä kukanenkin on onnellisin tietynlaista elämää viettäessään on se, että meillä jokaisella on oikeus siihen. Riippumatta siitä, olemmeko syntyneet sellaisiksi, kasvaneet sellaisiksi vai ihan vaan vinksahtaneet vanhemmalla iällä.

Haaveissa vainko olette hänen

Olin pitkään vakuuttunut siitä, että fantasioin jotenkin väärin. En ole aivan varma mistä olin saanut päähäni, että kaikkien muiden fantasiat tapahtuvat aina minä-muodossa, näistä asioista kun ei kuitenkaan yleensä tule kovin yksityiskohtaisesti keskusteltua edes lähimpien ystävien kanssa. Enkä kyllä rehellisesti sanottuna aivan lähimpien ystävieni seksifantasioista erityisen tarkkoja yksityiskohtia haluaisi kuullakaan!

Joka tapauksessa olin yllättynyt (ja vähän kateellinen) lukiessani Pervocracy-blogin pitäjän Hollyn fantasioista. Kommenttiosastolla useampi lukijakin tunnusti niin ikään fantasioivansa ehdottomasti aina kolmannessa persoonassa.

Oma teoriani on, että fantasiamaailmani on alkanut kehittymään niin varhaisessa vaiheessa etten vielä oikein ymmärtänyt että itse edes voisin olla jonkinlainen toimija ko. tilanteissa. Seksi oli jotain, jota tapahtui vain aikuisille ihmisille, ja jonka ajatteleminen sai aikaan mukavan kutinan vatsanpohjassa.

Kateellinen Hollylle olen ehdottomasti fantasiamaailman rikkaudesta ja ihailtavasta jatkuvuudesta! Itse en saa koskaan aikaan mitään sen pidempää fantasiaa, juonesta puhumattakaan. Toisinaan tosin sama aihepiiri kiehtoo pitkänkin aikaa, ja saatan pyörittää samaa lyhyttä hetkeä päässäni pienin muutoksin viikkotolkulla. Kunnes Hurahdus menee ohi ja fiksoidun johonkin uuteen tilanteeseen - kuinka yllättävää käytöstä minulta.

Nyttemmin kun seksi on muuttunut muiden harrastamasta abstraktiosta vähän saavutettavammaksi ilmiöksi, saatan myös ikään kuin epähuomiossa ja silmänräpäyksen verran kuvitella tai muistella jotain tuntemusta omalla ihollani. Nämä hetket ovat kuitenkin hyvin harvassa.

Ylipäänsä seksin ajatteleminen on jotenkin tylsää. Jos sitä ei ole harrastamassa piakkoin, asialla mehustelu on mielestäni melko lailla ajanhukkaa. Sitä paitsi fantasioidessaan oikein asioikseen joutuu tekemään aivan hirveästi töitä, kielipoliisille kun eivät puolivillaiset kielikuvat tai horjuvat aasinsillat tapahtumasta toiseen kelpaa laisinkaan. On paljon hauskempaa säännöllisen blogikahlailun lomassa päätyä lukemaan Discerning Domia ja huomata olevansa sen jälkeen oudon levoton.

Ennakkotapauksia rajan takaa, eli ei sitä aina länsinaapurissakaan osata.

Housuitta kertoi joku aika takaperin joidenkin F65.-alkuisten sairausluokitusten poistumisesta Ruotsin, Norjan ja Tanskan sairausluokituksista. Kansainvälisessä tautiluokitusjärjestelmässä nämä mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt ovat vielä voimissaan, ja sitä kautta kirjattuna myös meillä virallisiksi diagnoosivaihtoehdoiksi. Itse olen salaa vähän harkinnut tautiluokitukseni muuttamista joko polttomerkin tai tatueeraamisen kautta pysyväksi leimaksi nahassani, mutta omasta puolestani se voisi silti virallisista kirjoista ja kansista poistua.

Tässä päivänä muutamana Ruotsista kuului myös vähän huonompia uutisia BDSM-asioiden tiimoilta. Ruotsalaisessa oikeusistuimessa käsitellään nimittäin tapausta, jossa 16-vuotiaan nuoren naisen ja 32-vuotiaan miehen välinen BDSM-sessio on syyttäjän (ja 16-vuotiaan mustelmat nähneen äidin) mielestä ollut yhteisen leikin sijaan pahoinpitely. Niille meistä, joiden peruskouluaikainen ruotsintaito vielä tähän taipuu, suosittelen ehdottomasti ruotsinkielistä uutista, meidän muiden onneksi tinkimätön laatujulkaisu Aamulehti kertoi tapauksesta tuttuun kiihkottomaan sävyynsä.

Pelkään pahoin, että tuomioon vaikuttaa voimakkaasti toisen osapuolen ikä - olen itsekin vanhakantaisesti sitä mieltä, että 16-vuotias ei välttämättä vielä ole aivan siinä asemassa, että voi antaa luvan tällaiseen käsittelyyn. Tästä kuitenkin tulee aivan väistämättä ennakkotapaus kaikesta BDSM-kanssakäymisestä ja syyttäjä itse myöntää tätä myös suoraan tavoittelevansa. Saas nähdä, miten tapaus vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen (jos mitenkään) ja herääkö naapurimaassa keskustelua tautiluokituksen poistamisen seurauksista.

Onneksi molemminpuolisen pöljäilyn ja perseilyn tuloksena ei ole oikeussyytteen ohella mitään vakavampaa kuin komeat mustelmat, tapauksessa kun olisi voinut käydä huomattavasti huonomminkin. Täysin epäasiallisesti tahdon tässä sanoa että tekisi mieleni käydä hieman keskustelemassa 32-vuotiaan miehen kanssa siitä, tuleeko 16-vuotiaan "orjahakemusta" ottaa vakavasti, vai olisiko aikuisen ihmisen tehtävä pitää housut jalassa ja järkeä päässä. Enkä oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, jos Pohjoismaissa vieläkin voi kasvaa 16-vuotiaaksi asti tajuamatta, että netissä tutustuminen ei tarkoita sitä että on turvallista antaa lukita itsensä häkkiin mitä ilmeisimmin ensimmäisellä tapaamiskerralla. Tältäköhän täysjärkisistä kristityistä tuntuu aina kun Päivi Räsänen on telkkarissa?

Yhdellä kädellä surffailua.

Kuten jo joskus tunnustin, on oma suhtautumiseni itsetyydytykseen puhtaan pragmaattinen. Kun olo tuntuu levottomalta, asia hoidetaan pois tieltä ja sitten keskitytään taas niihin tärkeämpiin juttuihin. Yksin ollessani harvoin jaksan edes kaivaa laatikosta leluja esille, koska se vaatisi selvästi liikaa ennakkosuunnittelua ja ajan viettämistä siveettömissä touhuissa aivan yksin.

Itsetyydytys on jotenkin niin monella tasolla syntistä touhua, että haluan hoitaa sen pois alta mahdollisimman nopeasti. Siksi olen hyvin nirso runkkumateriaalini valinnassa, tehokkuus on kaiken A ja O. Toisaalta ilman erityisiä virikkeitäkään ei ole mukavaa, joten urautuminen samoihin "takuuvarmoihin" hittitarinoihin on ainainen uhka.

Erilaisia seksiblogeja kahlailen läpi vaihtelevalla innolla ja menestyksellä, ja sitä kautta törmään (aivan liian harvoin) blogeihin, jotka saavat poskeni punehtumaan ja toisen käden hakeutumaan jonnekin aivan muualle kuin kymmensormijärjestelmän mukaisesti perusriville.

Viimeisin tällainen löytö on kahden kirjoittajan yhteisblogi nimeltään the Erotic Writer, ja erityisesti tarina Gagged. Tarinan luettuani kahlasin tosin läpi myös Monoclen kaikki muutkin tarinat. Suosittelen lämpimästi, tietokoneen viereen tosin kannattanee varata jotain kylmää juotavaa ja tarvittaessa viuhka. Tai jotain muita tarpeellisiksi katsomianne välineitä.

The Super Secret Submissive Society

Ennen kuin pääsen varsinaiseen aiheeseen, minun on pakko kommentoida kuvaa lyhyesti: tässä hyvä syy pestä hiukset myös sunnuntaiaamuisin, vaikka se ei yhtään huvittaisi. Silloin ei näyttäisi siltä kuin olisi työntänyt päänsä juuri ennen kuvaushetkeä margariinipurkin kautta ruohonleikkuriin. Tämän vinkin teille tarjosi nti Luonnonlaine '84. Sidonta itsessään näyttää mielestäni aivan käsittämättömän hyvältä, ja puolivahingossa päälle jäänyt himapaitakin sopii kuvaan huomattavasti paremmin kuin edellämainittu kampauskatastrofi.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ruotia omaa kampaustani sen tarkemmin, vaan puhua jostain aivan muusta. Juuri kun pääsin nillittämästä, kuinka en koe netin BDSM-yhteisöä lainkaan omakseni, voin kertoa liittyneeni Salaseuraan. Sen ihmeemmin en paikkaa tässä mainosta, otsikossa esiintyvä SSSS on koodinimi jolla pääosin netissä toimiva yhteisö omassa taloudessamme tunnetaan.

Kaikilta osin en tunne oloani kotoisaksi tämänkään joukon keskellä, mutta SSSS suhtautuu alistumiseen mielestäni virkistävän erilaisella tavalla. Alistuminen on alistujan itsensä valinta, josta ei välttämättä tarvitse edes kertoa toiselle osapuolelle. Jälkimmäistä osaa perustellaan sillä, että "tavallisessa" parisuhteessa tai avioliitossa elävälle ja tasa-arvoon tottuneelle puolisolle alistumishaaveet voivat olla paitsi yllättävä paljastus, myös tuntua vaatimukselta siitä että toisen on nyt siis muututtava Alistajaksi. Painostamisen sijasta voi lähteä liikkeelle oman käytöksensä tai ajattelutapansa muuttumisesta, ja mikä tärkeintä, odottamatta että tämän tuloksena toisen käytös muuttuu millään tavalla. Näinkin mitä ilmeisimmin on joissakin tapauksissa käynyt, mutta perusajatuksena on että alistuminen on itse oma palkintonsa eikä itselle luontaisemmalla tavalla käyttäytymistä tulisi nähdä välineenä jonkin muun asian saavuttamiseksi.

Osittain tämä ajattelutapa on hyvin, hyvin lähellä Laura Doylen Surrendered Wife -soopaa, ja mehän kaikki tiedämme mitä mieltä olen siitä. Samaten omaehtoista ja -toimista alistumista voi pitää myös korkeimman asteen manipulaationa, tai vain epäreiluna.

Juuri tässä elämäntilanteessa saan kuitenkin asennoitumistavan potentiaalisesta vaarallisuudesta huolimatta siitä yllättävän paljon irti. Poika ei koskaan ole ollut erityisen taipuvainen yksityiskohtiin keskittyvään alistamiseen, vaan on paremminkin suurien linjojen mies. Suurimman osan ajasta olen loputtoman kiitollinen tästä, mutta hetkittäin kaipaan pieniä yksityiskohtia. Juuri niitä, jotka etukäteen tuntuvat vähän hölmöiltä, mutta jotka tuovat mukanaan jotain odottamatonta. Jokainen dr Philiä katsonut tietää varmasti, että "Sometimes love the action comes before love the feeling." Aivan yhtä lailla omalla kohdallani toisinaan alistuvat teot edeltävät reilustikin alistuvaa mielentilaa.

SSSS:n ajoittain höyrypäisiä "perussääntöjä" selailemalla olen löytänyt muutaman, jotka tuovat päiviini mielenkiintoisen lisän. Pelkoni siitä, että lintsaan jos kyseessä ei ole jonkun muun asettama ja valvoma sääntö, on osittain käynyt toteen, mutta olen pysynyt yllättävän hyvin ruodussa. Samalla olen joutunut miettimään sitäkin, miksi jotkut säännöt tuntuvat niin typeriltä (minä en ainakaan IKINÄ) ja toiset taas samantien omilta.

Tunnustettakoon kuitenkin, että on vähän ikävää etten enää voi vain salaa valitella sitä ettei Poika nauti yksityiskohdissa jumittamisesta, vaan joudun tekemään asialle jotain ollakseni onnellisempi. Yäk.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tunnustin joskus muinoin olevani taipuvainen Harrastamaan asioita. Kun keksin jotain uutta ja innostavaa, pengon asian läpikotaisin, luen kaiken minkä siitä käsiini saan ja ylipäänsä olen vakaasti sitä mieltä, että if it's worth doing, it's worth overdoing. Ehkä juuri siksi jokainen keittiössämme syntyvä taikina on vähintään kaksinkertainen annos.

Hurahtamiseeni kuuluu hyvin vahvasti myös harha siitä, että asia jaksaa kiinnostaa täsmälleen samalla intensiteetillä elämäni loppuun saakka, koska kaikista aikaisemmista Hurahduksista poiketen tämä kyseinen tulee aidosti mullistamaan elämäni.

Samanlaisella innolla lähestyin myös BDSM:ää kun olin vapaa niin tekemään. Kokeilin nettialistumista, kirjoitin eroottisia jatkokertomuksia sähköpostitse ja uppouduin uuteen subin elämääni korviani myöten kuukausien ajaksi. Tutkin, luin, kirjoitin, vatvoin ja vaivasin omia tunteitani, analysoin vinoutumani syntyperää ja -syitä ja löysin Syviä Merkityksiä jokaisesta hetkestä tai tehtävästä. Onneksi Luoja suojelee vähäjärkisiä ja selvisin tästä Hurahduksestani jokseenkin vähäisillä kolhuilla, paljon huonomminkin olisi voinut käydä.

Alkuinnostuksen vähän laannuttua tapasin Pojan, ja uppouduin BDSM:n parisuhteeseen sovittamiseen innolla: vanha Hurahdus alkoikin tuntua jo vähän menneen talven lumilta! Ehkä juuri alkuinnostukseni syvyyden vuoksi ensimmäiset vähemmän hattaraiset hetket olivat niin valtava shokki.

Suuri pettymys oli myös se, että aluksi uudelta kodilta tuntunut nettiyhteisö alkoi tuntua tylsältä yllättävänkin nopeasti. Intensiivisin nettikausi kun yleensä muillakin osuu juuri BDSM-taipaleen alkumetreille, ja silloin lähes kaikilla on varsin samankaltaisia kysymyksiä joita käsitellään siis foorumeilla viikottain. Näinkin voimakkaasti rehellisyyttä korostavaksi porukaksi BDSM-väki ruotii ainakin noin julkisilla paikoilla suhteitaan pintapuolisesti, kipeämpiä asioita harvoin halutaan jakaa. Blogeissa puolestaan kipeämpiäkin asioita saatetaan sivuta ainakin ajoittain, mutta sielläkin aiheet kiertävät kehää - aivan kuten omassakin blogissani. (Tässä vaiheessa voin tunnustaa, etten itsekään aina ole varma, olenko jo kirjoittanut jostain vai en.)

Hurahtajana on vaikeaa sopeutua elämään, jossa aikaisempi Hurahduksen kohde on vain yksi elementti muiden joukossa. Ei ole erityisen helppoa sekään, että joutuu tunnustamaan itselleen parisuhdedynamiikkaa tai seksuaalisuutta koskevien mieltymysten olevan (omalla kohdallani) loppujen lopuksi liian vähän kantaakseen yhteisöllisyyden tunnetta.

Kun laitoin blogin telakalle, kuvittelin että myös tämä osuus omasta BDSM-virtuaaliminästäni paljastuisi ohimeneväksi vaiheeksi samalla tavalla kuin foorumien seuraaminen ja ajoittainen chattaily, mutta tajusin aidosti kaipaavani blogin kirjoittamista. Huomasin yllättävän usein ajattelevani "tästä pitää kirjoittaa blogiin". Oma introspektiohurahdukseni ei siis mitä ilmeisimmin ainakaan vielä ole ehtinyt mennä ohitse.

Löysässä hirressä

Mikäs draamakuningattaren draamankaipuun tappaisi.

Kahden kuukauden blogitauon aikana on olo ollut jokseenkin ylläolevaa kuvaa vastaava, kiireiden keskellä on toisinaan työn takana saada hengitettyä. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että ehkä kesä tänäkin vuonna koittaa ja osin vaikeiden päätösten myötä myös kiireet ovat tältä erää helpottaneet.

Kuvia köysisessiosta (jotka ovat viime aikoina olleet jo mainittujen kiireiden ansiosta valitettavan harvinaista herkkua) löytyy muutama muukin, mutta niitä pihtailen vielä hetken. Kuvat ovat sen verran hienoja, etten halua tarjota kerralla makeaa mahan täydeltä.

Kuvaövereitä kaipaaville tiedoksi, että Pojalla on tätä nykyä oma Flickr-tili, josta löytyy kaikki blogissakin esitellyt kuvat. Niiden lisäksi kuvat mitä luultavammin löytävät tiensä Flickriin ennen kuin ehdin tällä päivitystahdilla niitä täällä esittelemään, vaikka jokainen kuva kyllä ennen pitkää päätyy blogiinkin. Miinuksena mainittakoon, että kuvien K18-luonteen ansiosta niiden katseleminen vaatii Flickriin rekisteröitymisen jotta katselijoiden täysikäisyydestä voidaan varmistua.

Flickr on osoittautunut BDSM- ja kink-vivahteisten kuvien osalta hieman pettymykseksi, muuhun sisältöön suhteutettuna laadukkaita kuvia löytyy harmittavan vähän. Tai sitten kuvat ovat piilossa yksityisissä albumeissa, joita ei pääse katsomaan ilman erityistä kutsua. On toki ihan ymmärrettävää, että ihmiset eivät halua kovin laajalti levittää kuvia, joista heidät on mahdollista tunnistaa, eivätkä kaikki jaksa kikkailla samalla tavalla kuin me.

Huomasin Vaimon täällä käydessä ja tekemäänsä villapaitaa päälläni valokuvatessa, että itse olen tottunut tuohon identiteetin peittelyyn ehkä vähän liikaakin: ensimmäinen reaktio jonkun osoittaessa kameraa suuntaani on kääntää päätä poispäin, jotta kasvoja jäisi näkyviin mahdollisimman vähän. Vaihtoehto numero 2 on sitten nostaa leukaa, jotta suoraan edestäpäin otetusta kuvasta on helpompi rajata kasvot kokonaan pois.

Onneksi niskasta tunnistaminen vaatii jo sen asteista läheisyyttä, ettei tällaisten otosten julkaisemista tarvitse erityisesti pelätä.