Ammoisina alkuaikoina, kun BDSM:n löytäminen tuntui ratkaisevan kaikki elämäni ongelmat ja selittävän kaikki aikaisemmat parisuhdenihkeilyt, aloin salaa elätellä kuvitelmaa siitä ettei uudenlaisia ongelmia koskaan ilmaantuisi. Kuvittelin, että nyt kun Ymmärrän Itseäni ja olen löytänyt jotain näin mahtavaa, kaikki sujuu kuin elokuvien Happy End ikään ja elämme onnellisina elämämme loppuun saakka.
Ehkä juuri siksi oli niin valtava järkytys, kun ensimmäistä kertaa BDSM ei tuntunutkaan aivan täysin omalta jutulta ja oikeastaan Poikakin vähän vitutti. Käsittääkseni tätä kutsutaan elämäksi. Ehdin toki tyypilliseen tapaani repiä vaatteeni ja sirotella tuhkaa ylleni, julistaa koko BDSM:n aivan vääräksi elämäntavaksi minulle ja suunnitella, miten Pojan kanssa hankittu yhteisomaisuus olisi järkevintä jakaa.
Kummallista, että voi kerta toisensa jälkeen kuulla ihmisten kertovan kuinka heidän BDSM-suhteessaan on tapahtunut kaikenlaista aaltoliikettä .. elätellen koko ajan optimistista harhaluuloa siitä, kuinka samainen aaltoliike ei koskaan satu omalle kohdalle. Nyttemmin olen havainnut, että jos aallonpohjalla pystyy olemaan jokseenkin zen tilanteen suhteen, nousukin tuntuu nopeammalta kuin silloin jos vääntelee käsiään ja valittaa suureen ääneen.
4b) Kun huonoja hetkiä tulee, lapsellinen kapinointi ei ole rakentavin reaktio.
Tämä kuuluu sarjaan "tiedän, mutten tajua". Manipuloimalla, kiukuttelemalla ja itsekseen marttyyrinkruunua kiillottamallahan saa tilanteita korjattua aivan yhtä hyvin kuin keskustelemallakin, eikö niin? Ja jokaisen Domin varustevyöstähän löytyy röntgenlasit, joilla subin pään sisään näkee, eikö niin?
Ehkä juuri siksi oli niin valtava järkytys, kun ensimmäistä kertaa BDSM ei tuntunutkaan aivan täysin omalta jutulta ja oikeastaan Poikakin vähän vitutti. Käsittääkseni tätä kutsutaan elämäksi. Ehdin toki tyypilliseen tapaani repiä vaatteeni ja sirotella tuhkaa ylleni, julistaa koko BDSM:n aivan vääräksi elämäntavaksi minulle ja suunnitella, miten Pojan kanssa hankittu yhteisomaisuus olisi järkevintä jakaa.
Kummallista, että voi kerta toisensa jälkeen kuulla ihmisten kertovan kuinka heidän BDSM-suhteessaan on tapahtunut kaikenlaista aaltoliikettä .. elätellen koko ajan optimistista harhaluuloa siitä, kuinka samainen aaltoliike ei koskaan satu omalle kohdalle. Nyttemmin olen havainnut, että jos aallonpohjalla pystyy olemaan jokseenkin zen tilanteen suhteen, nousukin tuntuu nopeammalta kuin silloin jos vääntelee käsiään ja valittaa suureen ääneen.
4b) Kun huonoja hetkiä tulee, lapsellinen kapinointi ei ole rakentavin reaktio.
Tämä kuuluu sarjaan "tiedän, mutten tajua". Manipuloimalla, kiukuttelemalla ja itsekseen marttyyrinkruunua kiillottamallahan saa tilanteita korjattua aivan yhtä hyvin kuin keskustelemallakin, eikö niin? Ja jokaisen Domin varustevyöstähän löytyy röntgenlasit, joilla subin pään sisään näkee, eikö niin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti