Housekeeping!

Huomasin viikonloppuna kotona käydessäni, että minulla on ikävä siivoamista. Sitä ei ehkä pommikenttää muistuttavasta asunnostamme yleensä huomaisi, mutta tietyllä tavalla nautin paikkojen järjestelemisestä. Erityisesti siisti keittiö ilahduttaa minua nykyään luvattoman paljon - kuten magneetti jääkaappimme ovessa toteaa "Mirror, mirror on the wall, I am my mother after all".

Kotityöt on meidän taloudessamme jaoteltu niin, että Poika hoitaa ruoanlaiton koska pitää siitä, ja ajoittaisen lattioiden luutuamisen koska inhoaa sitä vähemmän kuin minä. Pyykkirumba on Pojan harteilla lähinnä sen takia että oma vaatekaappini on siinä määrin laajempi etten luultavasti tajuaisi sitä ajallaan hoitaa kuitenkaan, toisinaan pesen koneellisen pyyhkeitä tai lakanoita kun sille päälle satun.

Omille hennoille harteilleni jää siis keittiön raivaus ja astiasouvi, sekä (myönnettäköön, laiskahko) imurointi. Yleensä kaivelen Pojalle myös ruokareseptiehdotuksia valmiiksi ja käyn kaupassa. Tavaroiden järjestely tapahtuu jokseenkin sulassa sovussa yhteisvoimin, jos pääsisin yksin Pojan papereita järjestämään siitä ei taitaisi tulla juuri mitään.

Kotityöjaottelu on siis taloudessamme jokseenkin samankaltainen kuin kuvittelen sen olevan monissa muissakin nuorehkoissa kahden hengen ruokakunnissa, Poika mitä luultavimmin osallistuu jopa enemmän kuin jotkut ikätoverinsa. D/s ei siis meillä tarkoita sitä, että hoitaisin aivan kaiken, vaikka minulla enemmän aikaa kotihommiin onkin.

Kummallista tässä siivouksenkaipuussani on vielä sekin, että inhoan yhdessä siivoamista. Siivoaminen ja touhuaminen yksin, kun voi välillä keittää kahvit ja touhuilla muuta, on vielä siedettävää. Kun kerrostalokaksiossa häärii kaksi henkeä järjestelemässä tavaroita ja siivoamassa, yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Ja sitten se toinen on juuri siinä kohtaa, jonka ajattelin imuroida. Tai kantaa tavaransa sängylle odottamaan loppusijoituspaikkaa juuri silloin kun ajattelin vaihtaa lakanat.

Vaikka siis kaipaan Poikaa ja kotia kovasti, kaipaan jo valmiiksi myös yksinolon hetkiä, jolloin voi varovasti kokeilla vaikka sitä imuroimista tai pölyjen pyyhkimistä. Koska olen kuopankaivuun ammattilainen, tiedän jo mitä tästä tekstistä seuraa:
1) Poika lupaa jalomielisesti, että saan tästä lähtien siivota ihan yksin kun siitä niin kovin nautin, ja
2) oma siivousmotivaationi vaipuu ennenäkemättömiin pohjalukemiin tämän uhoamisen jäljiltä.

Raastaa, repii.

Yksi sinkkukauteni oudoimmista seksikokemuksista oli yhdessä vietetty aamuyö jonka aikana kavaljeerini raapi minua. Aluksi ajattelin että raapaisu oli pelkkä vahinko, mutta mitä ilmeisimmin kalmankalpean nahkani kynsiminen oli kovasti herran mieleen. Kokemus jäi mieleeni lähinnä hämmentävänä, en osannut suhtautua siihen oikein miellyttävänä tai epämiellyttävänä.

Yksi harvoja ulkonäköäni koskevia määräyksiä on, että minun täytyy parhaani mukaan pitää sormenkynteni pitkinä (yhtä taktisesti lyhyeksi jätettyä lukuunottamatta, mutta ei siitä sen enempää). Tästä on varmaan aika helppo päätellä, mitä mieltä Poika kynsimisestä on. Varsinkin alkuvaiheessa yhteissuihkumme olivatkin melkoisia taisteluhaavojen tutkiskelusessioita, sittemmin olen sentään vähän rauhoittunut.

Oudohkosta ensikokemuksestani huolimatta olen varovaisen kiinnostunut myös kynsien uhriksi joutumisesta. Koska Poika tuskin alkaa tätä varten kynsiään epämiehekkään pitkiksi kasvattamaan, täytynee ostoslistalle ehdottaa esimerkiksi vampyyrihanskoja, vaikka niiden nimi onkin vähän koominen. Toinen vaihtoehto olisi pitkään jo kaipailtukin Wartenbergin pyörä, jospa näistä edes toinen joskus löytäisi kotiin pervolaatikkoomme.

Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että rajani kulkee ihon pinnan oikeassa rikkomisessa. Muutaman lävistyksen hankkiminen oli minulle ihan tarpeeksi neulaleikkejä, eikä needle play siis ainakaan toistaiseksi erityisemmin kiinnosta. Menneestä viisastuneena en kuitenkaan mene tässä vannomaan, etten koskaan halua viedä raapimisjuttuja pidemmälle veitsi- tai neulaleikkien puolelle.

Muumioleikkien kautta vähän tutummaksi tullut silmien ja korvien sulkeminen yhdistettynä johonkin terävään sen sijaan ... huhhuh. Kohtaonperjantaikohtaonperjantaikohtaonperjantai.

Does not play well with others.

Olen viettänyt viime aikoina lähes nunnamaisen siveää elämää, ainoa kontaktini kinkyilyyn on ollut Pojan puheluiden lisäksi internetin ihmeellinen maailma. Sattuneesta syystä silloin tutustuu eritoten rapakontakaisiin BDSM-harrastajiin.

Normaalioloissa roikun harvoin pervochateissa, mutta viime aikoina se on ollut iltojeni ilo. Samalla olen huomannut, kuinka monet pariskunnat tuntuvat pitävän suhteensa avoimena mahdollisille lisäjäsenille. Ehkä olen huomannut nämä keskustelut jostain alitajuisesta syystä, tai sitten niitä todella on ollut harvinaisen paljon. Perinteisin kuvio mitä ilmeisimmin on lisätä ns. beta-sub sen ensisijaisen alistujan rinnalle.

Aikaisemmin asiaa ajatellessani ei useamman kumppanin kanssa leikkiminen tuntunut mahdottomalta idealta. Varsinaiseen monikkosuhteeseen tuskin kykenisin, mutta fyysinen kanssakäyminen on asia erikseen. Poika ei kuitenkaan jaa lelujaan, joten ajatus on unohtunut sittemmin lähes kokonaan.

Nyt aloin pohdiskelemaan muiden palvelemista, tai mahdollista "kakkossubia". Eikä ajatus tunnu enää yhtään niin helpolta kuin aikaisemmin. Ehkä yhdistän fyysisenkin puolen vahvemmin juuri meidän väliseemme suhteeseen, enkä siksi osaa suhtautua siihen yhtä ylimalkaisesti kuin aikaisemmin. Hassua kuinka "vaniljaiset" perussäännöt minun ja Pojan suhteessa loppujen lopuksi on - yksiavioisuus ei taida olla erityisen vallankumouksellinen tahi perverssi idea.

Kas näin käy, kun viettää liian siveää elämää, on aikaa pohdiskella äärimmäisen hypoteettisia tilanteita ja kuvioita. Toivottavasti asiantila korjaantuu viikonloppuna.

Queenitis SMASH

Toisinaan kohdalle osuu asioita, jotka saavat suunnattoman vihaiseksi. Jos tämä teksti vaikuttaa kovin tulikivenkatkuiselta, voitte kuvitella miltä se kuulosti ennen vuorokauden jäähyttelyä.

Ehkä kaamein stereotyyppi alistujasta on henkilö, joka kyselemättä luopuu kaikista omista oikeuksistaan ja mielipiteistään. Eräänlainen palvelurobotti, jolla ei saa olla lainkaan omia tarpeita vaan joka on olemassa vain isäntäänsä tai emäntäänsä palvellakseen.

Muistan jo aikaisemmin lukeneeni amerikkalaisesta naisesta, joka pelasti avioliittonsa alistumalla täysin ja kirjoitti siitä kirjan. Nyt törmäsin naiseen uudestaan ja niskakarvani ovat edelleen pystyssä. Laura Doylen kirja on nimeltään the Surrendered Wife ja se on poikinut kokonaisen kansanliikkeen, jossa vaimot pelastavat rakoilevan avioliittonsa alkamalla kynnysmatoiksi. Kirja on myös suomennettu, runollisella nimellä "Heikko vahva vaimo".

Time-lehden haastattelussa Doyle kertoo olleensa aiemmin melkoinen höyryjyrä kotioloissa. Ja osittain kirjassa vaikuttaa olevan ihan järkeviäkin neuvoja, mutta:

"If he asks for your opinion on which shirt to wear or how to deal with the boss, you should smile serenely and say, 'Whatever you think', because by 'telling him what you think you risk contradicting him...he wants to know you bless what he thinks more.'"

Jos kokeilisin tätä kotona, Poika heittäisi minut mitä luultavimmin ulos kunnes osaisin käyttäytyä.

Mietin hetken, miksi tämä kirja sai minut niin vihaiseksi, että tuskin saan sen puettua sanoiksi. Sitten tajusin, että eniten tässä häiritsee se, että vastuu on täysin vaimolla. Puhumattakaan asioiden järjettömästä kärjistämisestä. Eikö höyryjyrän ja kynnysmaton välillä tosiaankaan ole keskitietä?

Kaameaa ajatella, että kertoessani omasta suhteestani ihmiset voivat kuvitella asioiden meilläkin toimivan näin.

i <3 Barbara Nitke

Poika löysi eilen Barbara Nitken kotisivut. Sieltä ovat peräisin myös tekstin kuvitukseksi lainatut kuvat, jotka ovat mielestäni uskomattoman kauniita ja omalla tavallaan - voiko näin fetissikuvista nyt edes sanoa - herkkiä.

Sen lisäksi, että Nitke on taistellut työnsä kautta sananvapauden puolesta, täti ottaa aivan mielettömän hienoja kuvia. Kotisivuilta löytyy Portfolio-osuudesta kaikenlaista henkilökuvista muotikuviin, mutta minua kiinnosti erityisesti Fine Art -osasto.

Sieltä löytyi useampi sarja kuvia, joissa esiintyvät aikuisviihdealan ammattilaiset ja BDSM-harrastajat, viimeisimmän sarjan aihe olivat polyseksuaalit. Tärkeintä BDSM-aiheisissa sarjoissa oli ainakin minulle se, kuinka pelkän ruoskimisen ja sitomisen sijasta pääosassa oli henkilöiden välinen vahva suhde. Nitken kirja onkin nimeltään Kiss of Fire - A romantic view on sadomasochism. Aamen, sisko!

Toivon, että kirja vielä joskus päätyy meidänkin kirjahyllyymme, kerron siitä enemmän sitten. Nauttikaa sillä aikaa kauniista kuvista.

Saatat olla perverssi, jos ...

... nimi Rubbermaid roskakorin kyljessä aiheuttaa suurta hilpeyttä.

... kikattelet bambukukkakepin hintalapussa komeilevalle "kukkake"-nimitykselle. (Etkä luule bukkaken tarkoittavan japanilaista kukkien asettelua. Eikä ostamasi kukkakeppi tule koskaan näkemään ensimmäistäkään kasvia.)

... luet uutisen malesialaisnaisen kepiniskurangaistuksesta, ja närkästyttyäsi uutisesta yleensä ilahdut huomatessasi, että kepin materiaali on mainittu.

... kokomerkintä "S/M" naurattaa joka kerta.

... kuten myös lontoonkielisten keskustelupalstojen "submit"-nappi.

Niillä mennään mitä on saatu, minkä sitä ihminen likaiselle ja ylivilkkaalle mielikuvitukselleen voi.

ETA: Varma merkki poikkeavista taipumuksista on myös, jos tämän 4chanista löydetyn kuvan häiritsevin elementti on mielestäsi auringonkukka. (Huolestuttava merkki on jo se, että avaat linkkejä jotka johtavat 4chaniin ...)

Työmoraalinvartija

Näin harvinaisen laiskan blogin päivittämisen jälkeen on osuvaa puhua työmoraalista. Vietin viikonlopun liehuen huvipuistossa ja naapurikaupungin panimoravintolassa, joten paluu arkeen lie paikallaan.

Olen pitkin kesää ihmetellyt (myönnettäköön, aika suureenkin) ääneen Pojalle työtovereideni työmoraalia, tai sen puutetta. Olen saanut siinä määrin periluterilaisen kasvatuksen, että omaan maailmankuvaani kuuluu työn tekeminen silloinkin kuin se ei erityisemmin huvita. Muuten kun ei löydy leipää pöydästä, sitä vartenhan siellä töissä ollaan.

Työmoraalikäsitykset yhdistettyinä yleiseen kiltti tyttö -syndroomaan ovat varmasti vaikuttaneet myös alistujan uraani. Pyrin aina tekemään parhaani ja ruoskin itseäni säälimättä, kun en yrityksestä huolimatta jossain onnistu. Vaikka minun ja Pojan suhde on D/s:n osalta varsin epämuodollinen, koen alistumisen tietyllä tavalla työnä. Lähinnä siinä mielessä, että sitäkin pitää harrastaa silloinkin kun ei erityisemmin huvittaisi - ja vaikka pää kainalossa jos niikseen tulee.

Olisi varmaan osaltaan terveempää osata suhtautua työntekoon niin kodin ulkopuolella kuin sisälläkin hieman kevyemmin, mutten osaa asenteitani muuttaakaan. Suhtaudun työhöni ehkä liian tunteellisesti kuin armas työnarkomaani-isäni konsanaan, mutta toistaiseksi olen sentään osannut jättää sen tietyllä tavalla omaan arvoonsa.

Aivan toinen tarina sitten on, kuinka joskus hamassa tulevaisuudessa Pojan kanssa selviämme siitä, että olemme molemmat taipuvaisia työhön uppoutumiseen. Pitänee yrittää vain pitää mielessä, että töitä riittää kotonakin.

Gentle wolves are the most dangerous ones of all

Koska tämänkertaisen blogitekstini syntytarina on niin järjettömän mutkainen, ajattelin jakaa sen myös teidän kanssanne. Olen ollut viime päivinä harvinaisen laiska blogaaja, mikä näkyy myös päivitystahdissa.

En yksinkertaisesti ole keksinyt oikein mitään kirjoitettavaa. Suurempia kriisinaiheita ei ole, Poika on kaukana poissa joten mitään konkreettista pervoilua ei ole ollut kuvioissa enkä ole törmännyt internetin ihmeellisessä maailmassakaan mihinkään mielenkiintoiseen.

Kunnes tänään selaillessani Joshua Hoffinen valokuvia näin kuvan, jossa tyttö kyyhöttää portaikossa ja huutaa samalla, kun valtava susi syöksyy häntä kohti. Susi. Tyttö. Punahilkka. Seksi. (Täysin loogista, eikö?)

Otsikko on lainaus Charles Perraultin alkuperäisestä Punahilkka-tarinasta, joka löytyy englanninkielisenä esimerkiksi täältä. Ei aivan se Disney-versio, johon nykyihmiset ovat tottuneet. Alkuperäisestä tarinasta puuttuvat pelastavat metsästäjät ja muutkin Messias-hahmot.

Punahilkka on tietenkin aika klassinen esimerkki puberteettiä ja naisen seksuaalisuutta käsittelevistä saduista, moralisoivine opetuksineen kaikkineen. Alkuperäistä tarinaa huomattavasti suuremman vaikutuksen minuun teki kuitenkin The Company of Wolves -novelliin perustuva elokuva, jossa tämä teema tuodaan selvemmin esille. Elokuvan näkemisestä on sen verran aikaa, etten enää muista siitä juuri muuta kuin ikkunan läpi syöksyvän susilauman.

Näin elokuvan juuri niihin aikoihin, kun seksuaalisuus tuntui minustakin lähinnä pelottavalta Isolta Pahalta Sudelta. Pelottavalta, mutta silti jollain tavalla kiehtovalta. Vietinkin vuosia yrittäen muuttaa seksisutta sopivan sisäsiistiksi lemmikkikoiraksi, epäonnistuen surkeasti.

Vasta nyttemmin, vähemmän perinteisen seksin löydettyäni, olen tajunnut että seksi on hauskaa juuri koska se on pelottavaa ja hallitsematonta. Ihminen on harvoin niin avuton ja kontrolloimaton kuin lauetessaan (ja sitten voidaankin miettiä miksi kontrollifriikit nuoret naiset kuten allekirjoittanut eivät onnistu laukeamaan ollenkaan Cosmon neuvoista huolimatta).

Osittain olen sitä mieltä, että vuosikausien hämmennys seksin suhteen on sittenkin osaltaan hyvä asia. Mitä pidempään haparoi, sitä mahtavammalta tuntuu tajuta vihdoin päästää irti.

ETA: And now for something completely different! Löysin Punahilkkaa kaivellessani myös Monty Pythonin version sadusta. Tämä ei liity blogitekstiini millään tavalla, mutta suosittelen silti!

All wrapped up

Historiallista, blogin ihka ensimmäinen kasvokuva! Saivarteluun taipuvaiset saattaisivat tosin valittaa siitä, että ko. kasvojen edessä on kerroskaupalla mustaa muovia.

Polttaritouhotuksen ja muun hömppätouhun vastapainoksi pääsin tänään muovikuoreen. Korvatulpat jäivät tällä kertaa käyttämättä, mutta mielenkiintoinen kokemus tämä oli näinkin. Pojan käärimistekniikka kaipaa ehkä vielä vähän hiomista, käärittyjen olkapäiden esteettinen olemus kun ei herralle itselleen kelvannut. Itse en osaa tätä sen kummemmin kommentoida, kun en koko pakettia sattuneesta syystä missään vaiheessa nähnyt.

Taisimme molemmat yllättyä siitä, kuinka paljon tästä pidimme. Pojan tullessa vapauttamaan minut saksien kanssa ilmoitin kohteliaasti että voisin kyllä oikeastaan pysyä kotelossani vielä hetken. Tosin lähes saman tien sain myös päähäni kokeilla sormieni liikuttelemista muovin alla, ja loppujen lopuksi kuoriuduin kotelosta suurelta osin aivan itse - valitettavasti kuoriutumiseni ei tainnut viehkoudessaan aivan vastata perhosten suorituksia.

Olin etukäteen aika varma, että panikoin aivan täysin kun liikkumistani rajoitetaan noin tuntuvasti. Kieltämättä sierainten peittäminen vähän hermostutti, vaikka suun kauttakin hengittäminen ihmisiltä tunnetusti käy. Paikallaan pysyminen ei kuitenkaan tuntunut mitenkään erityisen epämiellyttävältä, kotelon sisällä oli mukavan lämpöistä ja pimeää.

Bondageteippiä tällainen viritys tietenkin syö huimasti, kuten kuvissa näkyvä rulla osoittaa. Sadan metrin teippirulla riitti aikaisemmin mainitun mekon ja muutaman pienimuotoisemman teippiviritelmän lisäksi juuri ja juuri tähän koteloon, onneksi niitä oli paketissa yhteensä kolme. Haluan nimittäin ehdottomasti kokeilla tätä vielä uudestaan, vaikka olemme loppupäivän todistelleet Pojan kanssa kilpaa toisillemme kuinka tämä ei ole "our kink".

Nipernäper

Olen asunut viime päivät hämmästyttävän vaaleanpunaisessa maailmassa. Tiedättehän, sellaisessa jossa kikattavat ystävät järjestävät punastelevalle morsiamelle hihitellen pikkutuhmia juhlia.

Nokkelimmat kai tästä jo arvaavat, että ystäväni on menossa naimisiin ja polttarit ovat siis erityisen ajankohtainen asia. Mitä enemmän olen polttari-ideoihin perehtynyt, sitä kauempana tunnen olevani koko naissukupuolesta. Ketä nämä ihmiset oikein ovat, joiden mielestä "pienten lorujen" ja "osuvien mietelauseiden" kerääminen vihkoon on oikeasti aikuiselle ihmiselle mielekästä tekemistä?!

Aikaisemmin vertasin kihlasormusta omaan pantaani. Juuri tällä hetkellä olen todella tyytyväinen, että omaan elämääni kuuluu vain jälkimmäinen näistä kahdesta. Voisin marssia Pojan kainalossa maistraattiin vaikka huomenna, mutta perinteisiin häihin lähtemättömästi kuuluvia osasia tuntuu olevan miljoona.

Omalla tavallaan perinteet niin hääasioissa kuin D/s-kuvioissakin ovat mielestäni mielenkiintoisia ja ajoittain epäilemättä paikallaan. Molemmissa tapauksissa suurin osa niistä ei kuitenkaan tunnu erityisen hyvin istuvan omaan elämääni. Ja molemmissa tapauksissa tunnen itseni vähän tosikoksi ja vähän erikoisuudentavoittelijaksi sanoessani sen ääneen.

The Loving Dominant

Haeskellessani kirjoja törmäsin opukseen nimeltään The Loving Dominant. Heti kirjan toisen luvun otsikko on "Are you a loving dominant?".

Otsikosta innostuneena aloin miettiä tunteiden merkitystä omalle BDSM-uralleni. En osaa kuvitella alistuvani kenellekään, jota kohtaan en tuntisi ainakin syvää kiintymystä ja kunnioitusta. Varsinaista rakkautta palveluni ei ehkä vaadi, mutta tunteita joka tapauksessa.

Pojan kanssa voin olla varma, että rakkaus on molemminpuolista. Kyse ei niinkään ole tarpeiden täyttämisestä tai leikkimisestä, vaan BDSM on osa rakastavaa parisuhdetta. Tärkeä osa, tottakai, mutta silti vain osa. Jos Poika huomenna ilmoittaisi, ettei tässä elämäntilanteessaan jaksaisi ottaa vastuuta meistä molemmista ja alistaa minua, pysyisin silti hänen rinnallaan (olipa kornia).

Ehkä juuri tunteiden tärkeyden vuoksi ajatus leikkitreffeistä on itselleni niin kaukainen. En osaa kuvitella alistuvani jonkun piiskattavaksi ihan tuosta vain jossain bileissä. Pojan käskiessä niin tottakai, mutta silloinkin tilanteessa olisi mukana se kuuluisa rakkaus.

On kai tietyllä tavalla rajoittavaa vaatia BDSM:nsä mausteeksi myös suuria tunteita. Minulle se kuitenkin on niin tärkeä osa, etten osaa enkä tahdo siitä tinkiä. Piiska ja rakkaus kulkevat elämässäni käsi kädessä.

Hi-Yo Silver, away!

Olen alkanut viime aikoina katua sitä, ettei minusta koskaan tullut heppatyttöä kuten kaikista muista. Se nimittäin auttaisi huomattavasti myös pervoshoppailussa, kun osaisi puhua edes jokseenkin vakuuttavasti siitä kuinka tarvitsee tarviketta X hepalleen.

Ilmiselvin ratsastustarvikeliikkeestä hankittava väline on tietenkin kunnon raippa. Se nyt vaan on valitettavan totta, että erotiikkaliikkeissä myytävissä raipoissa on aika tukeva pornolisä, eikä laatu välttämättä ole paras mahdollinen. Olemme olleet raippaamme oikein tyytyväisiä, mutta ainahan lelulaatikkoon mahtuu toinenkin.

Bondageteipistä keskustellessani sain ulkomaanelävältä vinkin, jonka mukaan Vet Wrap toimii jokseenkin samassa tarkoituksessa - ja sitä voi käyttää kerta toisensa jälkeen! Pienen tutkimustyön perusteella näyttäisi siltä, että Vet Wrap on suomalaisittain liimapinteli. (Mikä ihme on pinteli?)

Köyttäkin ovat touhukkaammat ilmeisesti saaneet purkamalla heinäverkkoja, joiden hinnat eivät päätä huimaa. Ajatus ihan luonnonvärisestä hampusta alkoi koputtaa takaraivossani heti, kun tämän idean jostain kuulin. Ilmeisesti sisälläni asuu sittenkin pieni varusteurheilija, äkkinäinenhän ehkä tyytyisi kahteen erilaiseen köyteen.

Näiden lisäksi ratsastus- ja lemmikkieläintarvikeliikkeeistä löytyy kaiken maailman koukkuja ja jousihakoja, talutusremmejä, kaulapantoja ja monenmoista mukavaa tavaraa. Nyt pitäisi vain keksiä sopivan vakuuttava peitetarina ja päästä kaupunkiin sitä testaamaan. Toisaalta olen kyllä jo niin tottunut metsästämään Vaimon puolesta kaikenmaailman käsityötavaraa, että kaupoissa törttöily hieman epämääräisin ohjein menee jo lähes rutiinilla. Viimeksi pääsin puikko-ostoksille, ja aloitin oikein asiantuntevasti pyytämällä kolmosen bambupuikkoja. "Niin siis pyöröpuikot, sukkapuikot vai ihan tavalliset?" "Ai niitä on monenlaisia? Öhh .."