Laatikkoukko, laatikkoukko, mitä sä puuhaat, torkutko?

Pysäyttäkää painokoneet, joku on keksinyt monisuhteisuuden. Vähän hölmössä uutisessa hienoa on seksuaaliterapeutti Aune Karhumäen selitys sille, mihin termejä yleensä tarvitaan:

"Ihmisille, jotka kokevat tarpeelliseksi jollain tavalla määritellä uudelleen omaa seksuaalisuuttaan, voi tietyn lokeron tai tietyn nimikkeen alle sanoutuminen olla hyvin tärkeä osa omaa seksuaalista selvittämistyötä."

Täällä pervolandiassa lokerot ja nimikkeet ovat useimmille tuttuja juttuja. Niille meistä, jotka emme löytäneet kinkyidentiteettiä jo kohdussa, myös seksuaalisen identiteetin rakentaminen uusiksi tulee ajankohtaiseksi, kun sopiva lokero puolivahingossa jossain vaiheessa elämää löytyy. Lokeron löytämisessä auttavat nettitestit ja ehkä jossain määrin myös checklistit, joita täyttelemällä voi myös seurata uusien vinoumien ilmestymistä.

Omakohtainen kokemukseni lokeroimisesta on, että ensi alkuun oma karsina tuntuu suorastaan maagiselta paikalta. Jos tälle jutulle on joku nimi, se tarkoittaa etten ole ainoa joka tykkää näistä asioista, eli olen jos nyt en ihan normaali niin ainakaan en ypöyksin. Ja hei, löytyy tuollainen vastinkappaleenkin määritelmä, joten niitäkin on maailmassa jossain olemassa. Mahtavaa, onpas täällä mukavaa, en lähde koskaan pois! Määritelmien lukeminen on kuin horoskooppeja tavaisi, kaikki tuntuvat sopivan just mun elämään.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii epäilyksiä. Saako tässä karsinassa tykätä näistä jutuista vai onko se kiellettyä? Saako täällä olla tykkäämättä tosta yhdestä asiasta vai tuleeko silloin häätö? Pitäiskö mun sittenkin vaihtaa karsinaa kokonaan jos haluaisin välillä käydä syömässä noiden toisten kaukalosta? Miten nuo muut on mun kanssa samassa karsinassa vaikka mehän ollaan ihan erilaisia?

Kaiken hyvän lisäksi karsinan portinraosta näkyy kaikenmaailman karkkikauppakinkyjä, jotka kirmailevat ympäriinsä poimien rusinat kaikkien pullista (mikä sinänsä sopii mulle mainiosti koska mikään ei ole hirveämpää kuin lämmin rusina, yäk). Eihän tämä nyt niin voi mennä, että kaikki tekee mitä haluaa ja karsinointi menee ihan hukkaan! Lokeroon ja aakkosjärjestykseen sieltä nyt kaikki!

Karsinasta pitäisi siis osata joskus myös poistua, viimeistään siinä vaiheessa kun sen tuomat hyödyt alkavat olla pienempiä kuin rajoitteiden haitat. Ja vaikka puoliakateemisena pervona kuinka haluaisi olla oman elämänsä Carl von Linné, pitäisi ennen kaikkea malttaa olla jaottelematta muita eri lokeroihin lajityypillisten ominaisuuksien perusteella.

Pane mut ahtaalle

Painopeittoja käytetään rauhoittamaan erityisesti aistiyliherkkiä ja autistisia lapsia. Sanovat, että painon tunne auttaa rauhoittumaan nykyhetkeen ja tuntemaan kehon ääriviivat. Samaan tapaan toimii myös halauskone, joka rutistaa käyttäjää tasaisesti halutulla voimalla. Tasainen paine tuntuu hyvältä ja rauhoittavan yksiulotteiselta ärsyketulvan keskellä.

Nykyhetkeen rauhoittuminen ja fyysisen rajoituksen tuomat myönteiset tuntemukset, kuulostaako tutulta?

Ne meistä, jotka eivät painopeittoa omista voivat hakeutua samanhenkisiin sopivan tukaliin tilanteisiin esimerkiksi painihaasteen tai hetkellisen muumioitumisen kautta. Erityisnapakkaan köysipakettiin pääseminen on sekin oikein rauhoittava kokemus. Esimerkiksi niin rauhoittava, ettei reagoi enää siihenkään kun joku läpsii kasvoja.

Vaikken erityisen herkkähipiäinen (fyysisesti) olekaan, en voi sietää mikrovaltion lipun kokoisia pesulappuja tai hankaavia saumoja. Jostain kohtaa puristavat vaatteet eivät nekään juuri miellytä, mutta kokonaisvaltaisempi rutistus viehättää sitäkin enemmän. Kaapistani löytyvät korsetit ovat valitettavasti hitusen minua suoralinjaisempia, joten ne puristavat enimmäkseen kylki- ja lantioluita eivätkä siis toimi aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa.

Vastikään hankkimani uudet alushepenet sen sijaan ovat rutistusominaisuuksiltaan niin ihanat, että epäilen ostosreissun tulevan vielä tulevaisuudessa äärimmäisen kalliiksi. Hehkutin jo Pojalle, kuinka ennen luulin tietäväni mitä muotoilevat alusvaatteet ovat, mutta nyt tiedän luulleeni. Onko mitään mukavampaa kuin tunne siitä, että joku halaa napakasti koko päivän.

Nimimerkillä: Tunnelma pilalla ja paha mieli

Nyt se sitten tapahtui. Porno meni pilalle.

En ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen feministi (vai pitäisikö nykyään sanoa mimosa), joka on pohtinut kuinka BDSM-mieltymykset sopivat yhteen feminismin kanssa.

Valaistumiseen kuului minunkin kohdallani se kuuluisa klisee, "feminismiä on vapaus valita". Hetken aikaa menikin jo taas ihan mukavasti sen ensisäikähdyksen jälkeen, ja olin vakuuttunut siitä etten ole pukenut kaipuutani perinteisiin ahtaisiin sukupuolibinäärin mukaisiin rooleihin mustaan nahkaan itsepetoksen nimissä. Onhan meillä hei safe, sane, consensual ja consent is sexy. Valitettavasti meillä on myös Vannetukun alaikäiset messuedustajat, miehille varatut kesätyöt metsäteollisuudessa, tytöttely haukkumistarkoituksessa, termit kuten hiekkapillu ja nukahtamisohjeet à la Toimi Kankaanniemi. Välillä naisena eläminen tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi tappaa lusikalla. Napse vaan kuuluu, päivästä toiseen, mediasta toiseen.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänään porno meni pilalle. Aloin kyseenalaistaa esiintyjien vapaaehtoisuutta ihan toden teolla, miettiä erotican kirjoittajien perimmäisiä syitä tämänkin tarinan kirjoittamiselle, murehtia FetLifen ahtaat normit täyttävien kuvien lähettämää viestiä ja pohtia omien fantasioideni lähteitä. Ei tullut mitään tästäkään hommasta taas. Lasketaanko se hysteriaksi jos seksuaalinen turhautuminen johtuu välillisesti siitä, että maailmassa on liikaa virheitä?

Oo olevinas

Sanattomasta viestinnästä ja sen tärkeydestä on huudeltu jo niin pitkään, että sen merkitys ihmisten välisessä kanssakäymisessä tuskin on kenellekään jäänyt epäselväksi. Ihmiset viestivät tietoisesti ja tahtomattaan monenlaista asennollaan, ilmeillään ja eleillään. Jos suu sanoo yhtä ja keho toista, useimmat meistä uskovat jälkimmäistä.

Ei siis kai pitäisi olla erityisen yllättävää, että vaikuttaa siltä että samaiset sanattomat viestit kulkevat myös sisäänpäin. Vanha kunnon "hymyile niin piristyt" -teoria saa sekin tasaisin väliajoin tukea (tosin heti perään myös kritiikkiä).

Suomalaisessa kulttuurissa aitoutta pidetään yhtenä suurimmista hyveistä, ja tyhjännaurajat nähdään vähän epäilyttävinä. Mikä sitä Stubbiakin muka aina jaksaa hymyilyttää. Ehkä meille jurottajille tekisi ihan hyvää ottaa vähän mallia amerikanserkuista ja edes kokeilla, miten käy jos noudattaa ohjenuoraa "fake it 'til you make it". Ei tässä lihattomien pyöryköiden ja laktoosittoman maitojuoman maassa muutenkaan ihan kaikki aina sataprosenttisen aitoa ole, miksipä hymyn ja ryhdin pitäisi olla.

Supersankariasentoja voi toki harjoitella ihan ilman rekvisiittaa, mutta toisinaan oikea asu voi auttaa. Itse olen huomannut esimerkiksi, että kun jalassa ovat Reippaan Tytön järkikenkien sijasta kopisevat korkokengät, ryhti oikenee pykälän verran välittömästi ja pää nousee pystympään. Sitä myötä myös yleisolotila on usein topakampi - toisaalta kehnompina päivinä ei muuten kauheasti pukeutuminen ja kenkäpolitiikka kiinnostakaan.

Jos olis valtaa, niin kuin toisinaan on mieli, käyttäisin tätä tietoa varmasti hyväkseni miettiessäni mihin asentoon uhrini uhkailen, kiristän ja lahjon asettumaan. On aika eri juttu sitoa joku tuhannen myttyyn kuin pingottaa sama ihminen vaikka sängyn nurkkiin. Kaikkien onneksi olen toistaiseksi kuitenkin vain oman rankani herratar.

Hyvin se menee

Yksi Pojan ja minun (lukuisista) yhteisistä paheista on laadukas tv-sarja Suomen surkein kuski. En tiedä mikä siinä viehättää, itse kun en ole ratin takana istunut vuosikausiin, mutta tarkkaan on seurattu tämäkin tuotantokausi. Yksi apukuskeista oli selvästi saavuttanut jonkun korkeamman zenbuddhalaisuuden tason, sillä reaktio joka ikiseen töppäykseen, kaasutteluun ja yleiseen häröilyyn oli rauhallinen ja hymyilevä "hyvin se menee".

Muinoin julistamani kiirelakko on päässyt lipsahtamaan vähän samanhenkiseen äärimmäisyyteen. Toistelen rauhallisesti "hyvin se menee" siinäkin vaiheessa, kun elämäni aikataulutus on ollut tiukassa sivuluisussa jo kuukausikaupalla. En siis luettele kiireitäni, koska en jostain syystä suostu uskomaan että vuorokauden tunnit loppuvat kesken. Kevään mantra on ollut "hyvin se menee, kohta helpottaa". Poika ei tähän enää usko, minä jostain syystä olen niin daiju että uskon.

Niin että vastauksena menneisyyden queenitikselle, ei se aika maagisesti riitä kaikkeen vaikka kuinka pitäisi mielessä, että kotonakin on tehtävää. Saattaa parhaista tarkoituksistaan huolimatta huomata, että se yksi taho jolle sanoo kyllä kerta toisensa jälkeen ei olekaan oma sydämen valittu, vaan joku paljon turhanpäiväisempi tyyppi. Esimerkiksi sellainen, jota sinun hyvinvointisi ei oikeastaan kiinnosta piirun vertaa.

Tässä kohtaa minun pitäisi nyt sitten aikaisempien kuvioiden mukaan kertoa, kuinka olen aikonut tämänkin epäkohdan luonteessani parantaa. Vaan kun en tiedä, mistään en haluaisi luopua ja kohtahan tää helpottaa.

Nettitikulla silmään

Kuten jokainen runotyttö, minäkin kirjoitin pitkään päiväkirjaa paperimuodossa. Paperikirjojen etu on se, että kuten ääriliikkeet kaikkialla tietävät, kirjan saa aina poltettua. Kun käsissä on kyseisen teoksen ainoa maallinen painos, voi menneisyyttä retusoida yllättävänkin nopeasti. Humps vaan katoavat liekkeihin entiset ihastukset, ihmissuhdedraamat ja yleinen maailmantuska. Jäljelle jäävät vain hiiltyneet pahvikannet jos niitäkään.

Täällä ihmeellisessä interverkossa sen sijaan ei voi hölmöilyjensä jälkiä peittää yhtä helposti, sen tietävät ainakin Imagen toimittaja ja minä. Toimittajan tavoin minäkin olen sitä ikäluokkaa, joka vielä kokee yksityisasioiden netissä säilymisen vähän vaivaannuttavana eikä aikoinaan tajunnut, kuinka läpitunkeva osa jokaisen elämää netistä vielä tuleekaan.

Blogiin palattuani olen lueskellut vanhempia tekstejäni sieltä täältä, ja miettinyt miksi ihmeessä halusin takaisin. Tunnelma on vähän sama kuin lomalta kotiin palatessa, kotikaupungin talot näyttävät matalammilta, omat ympyrät tuntuvat ahtaammilta ja valomainokset himmeämmiltä. Menneisyyden queenitiksen suuret oivallukset ovat nyt ilmiselvästi ohimeneviä kotkotuksia, ja elämän käänteet tarpeettoman kömpelöllä melodraamalla kuorrutettuja.

Henkisen kasvun nimissä olen kuitenkin päättänyt katsoa mennyttä itseäni silmiin pitkään ja hartaasti, ja kertoa missä mennään nyt. Blogiarkistossa on reilut 200 tekstiä, eli tästä voisi varmaan polkaista kasaan noin 200-osaisen tekstisarjan, mutta lupaan armahtaa teidät ja itseni hiukan vähemmällä.

Aina saa kärsiä ja hävetä.

Aiemmassa elämässäni olen näemmä kirjoitellut häpeästä vähän kevyemmällä otteella. Näin jälkikäteen luokittelisin nuo "ihihi, pitääköhän se mua nyt ihan pervona" -fiilikset jonnekin nolostumisen ja yleispöljäilyn välimaastoon. Nyt luettuna itse teksti kyllä vähän hävettää, kuten suuri osa muutakin blogihistoriaani, mutta tähän aiheeseen palannen toiste.

Siellä aiemmin mainitsemassani valaistumistilaisuudessa puhuttiin nimittäin myös häpeästä, ja siitä kuinka häpeän tunteiden herättäminen ei onnistu samoilla keinoilla jokaisen kohdalla. Seuraavaksi sitten siirryttiinkin alueelle, joka on minulle aika takuuvarma nolotuksen aihe eli jalkoihin. Ja mikäs sen tehokkaampi keino osoittaa valtaa, kuin koskea vastapuolta tavalla tai paikkaan josta tämä ei pidä lainkaan.

Häpeällä ja nolostuksella leikkiminen yhteisymmärryksessä on yllättävän hauskaa. Aika monet opitut häpeän aiheet ovat luonteeltaan jotenkin seksuaalisia, joten soveliasta materiaalia riittää. Tällaisten vähän kevyempien häpeän aiheiden lisäksi on kuitenkin vielä se synkempi puoli, jonka kanssa saa olla varovainen ihan eri tavalla. Tärkeää on tietää paitsi se, millä voi häpeää aiheuttaa myös se, mihin kohtaan kannattaa lopettaa.

En varmaan ole ainoa suomalainen, joka on oppinut, että tärkeintä on olla samanlainen kuin naapurit. Enkä todistetusti ainoa alistuja, jonka päässä huutelee Reipas Tyttö vaatimuksineen. Reipas Tyttö on pohjimmiltaan sitä mieltä että minä kokonaisuutena olen laiska, tyhmä ja saamaton läski, jota saa ajettua eteenpäin vain syyllistämällä ja josta tuskin tulee koskaan mitään. Ja kasvatukseni ansiosta tärkeintä on luonnollisesti se, ettei tämä asiaintila koskaan selviä muille.

Näihin häpeän aiheisiin tölväiseminen tekee aivan toisenlaista jälkeä kuin varpaiden sitominen. Ne ovat juuri niitä asioita, joita oikein mojovan riidan aikana puolivahingossa huudetaan toiselle ja joita ei koskaan saa takaisin.

Aikaisemmin väitin, etten voisi nauttia nimittelystä ennen kuin luottaisin siihen, että yläpää ei oikeasti ole minusta sitä mieltä. Sanottakoon näin vuosia myöhemmin asia niin kuin se oikeasti on: en pidä nimittelystä, koska pelkään huomaavani että olen itse itsestäni sitä mieltä.

Reipas tyttö

Päässäni asuu rationaalisen puoleni ja luterilaisen kasvatukseni yhteenliittymä, sivupersoona jonka olen nimennyt Reippaaksi Tytöksi. Reipas Tyttö on aika ristiriitainen hahmo, yhtäältä en varmaan matalaenergianaisena ilman Reipasta Tyttöä saisi aikaan juuri mitään, mutta toisaalta kaikkinensa Reipas Tyttö on toisinaan aika sietämätön tyyppi.

Reipas Tyttö ei ujostele kun ujostuttaa. Reipas Tyttö katsoo silmiin, puhuu kuuluvalla äänellä ja kättelee napakasti.

Reipas tyttö avaa itse omat ovensa. Reipas Tyttö katsoo ongelmia arvioivasti ja toteaa sitten "mennäänpäs mokoman yli, että heilahtaa".

Reipas Tyttö ei tyydy keskinkertaiseen suoritukseen. Reipas Tyttö jaksaa, suorittaa ja junailee väsymättä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Reipas Tyttö ei lomaile, koska se on varma merkki hengen velttoudesta.

Reipas Tyttö ei ole tunteellinen, eikä varsinkaan sorru näyttämään tunteitaan vaivaannuttavasti muille. Reipas Tyttö itkee itkut nopeasti alta pois eikä haaskaa aikaa tyhjän nauramiseen.

Reipas Tyttö ei ole turhamainen eikä epäkäytännöllinen. Reippaalla Tytöllä on järkevät kengät ja ponteva askel. Reipas Tyttö kantaa itse omat laukkunsa ja muutkin taakkansa.

Ennen kaikkea, Reipas Tyttö ei koskaan tarvitse apua mihinkään keneltäkään. Reipas Tyttö pärjää silloinkin kun ei pärjää, ja varmaan uppoaisi jäihin mieluummin kuin huutaisi apua.

Yksi pervoilun parhaita puolia on se, että kinkytouhuista Reipas Tyttö yleensä hämmentyy siinä määrin, että on kerrankin hiljaa. Epäilen muuten, että se on juuri Reipas Tyttö joka korvaani kuiskuttelee kesken session että lyö nyt jumankauta takaisin. Ihme tyyppi.

Ihminen välissä

Kuulin joskus joogaohjaajan kuvailevan astangajoogaa insinöörijoogaksi, joka sopii erityisen hyvin suomalaiseen mielenlaatuun, koska harjoituksen aikana tehdään tietyt liikkeet tietyssä järjestyksessä joka kerta. Suomalaisten startupien ongelma on kuulemma usein se, että hommaan lähdetään teknologia edellä ja luotetaan siihen, että tekninen innovaatio myy itse itsensä ilman mitään ilmanaikuista viestintää. Tämän viikon tanssitunnilla yksi ryhmämme jäsenistä pyysi opettajaa tanssimaan harjoiteltavan koreografian malliksi, jotta tietäisi missä tunnetilassa missäkin kohtaa biisiä pitää olla.

Ei siis liene ihan perusteetonta väittää, että noin keskimäärin täällä Pohjolan perukoilla asuu kansa joka mittaa ja taulukoi mieluummin kuin fiilistelee. Ehkä tästä johtuen oma bullshit-mittarini alkaa piipittää välittömästi kuullessani lauseen "tämä on oikeastaan enemmän filosofia kuin tekniikka".

Ne, ketkä tässä vaiheessa yllättyvät siitä, että joudun kuten tavallista myöntämään olevani väärässä, käsi ylös.

Olipahan nimittäin melkoinen ahaa-elämys käydä Helsinki Shibari Festivalin workshopeissa oppimassa, että ei se solmu vaan se miten sen solmii. Oman elämänsä pervoinsinööri jää niin helposti jumiin siihen, että mitenkäs tämä nyt tehtiin oikein ja mihinkäs se köysi sitten seuraavaksi laitetaan.

Oma meditatiivinen ilonsa toki on siinä, että sidontaa hierotaan hartaasti ja huolellisesti tasan symmetriseksi ja turvallisen löysäksi. Mutta toisinaan se rauhallinen sitominen on opettajamme sanoja lainatakseni kuin tuolia sitoisi, ja vähemmän yllättäen minusta on mukavaa vähän nahistella. On ikään kuin vähän enemmän tekemisen meininki, kun puolin ja toisin muistaa että viestinnästähän tässä on kysymys eikä mistään makrameesta joka vaan sattuu olemaan ahterin ympärillä.

Tasapainon vuoksi myönnettäköön, että ihan vähän pelottaa se kipinä, joka Pojan silmään syttyi siinä vaiheessa kun selvisi, kuinka tiukalle köyden voi kiskoa tappamatta malliaan siihen paikkaan. Saattaa vielä tulla niitä kahta turvasormea ikävä.

Don't be evil. Or nekkid.

Pikkusisko ehtikin jo hikeentyä tästä samasta aiheesta. Blogger ilmoitti ystävällisesti tällä viikolla, että nakukuvia ei sitten muuten maaliskuun lopusta lähtien sovi tällä alustalla julkaista ellei blogi ole yksityinen eli salasanan takana. Eli vähän niin kuin ei blogi ollenkaan.

Nyttemmin kantaa on jo vähän höllennetty, mutta minua tämä Bloggerin "porn policy" kuten sitä tuolla virallisen tahon osalta nimitetään jäi silti hiertämään sen verran, että kerään mahdollisesti kuninkaalliset kiukkupyllyluuni ja poistun vihreämmille blogilaitumille.

Ois tässä nyt mukavampaakin asiaa ollut mielessä, niin kuin vaikka ensi viikonlopun Helsinki Shibari Festival. Jonka lipunmyynti oli hetken katkolla, koska palveluntarjoaja erehtyi luulemaan bilelippuja jonkinlaiseksi seksin myymiseksi. Mitä tämä on minä en edes.

Hot for teacher

Vaikka asun mielelläni kinkymaailman hattaraisemmalla laidalla, Daddy domit eivät oikein ole koskaan olleet minun juttuni. Mutta mentorit, opettajat ja muut lempeä-ääniset sekundagurut, voi pojat sentään.

Olen viime aikoina istunut useammassakin luentosalissa piirtelemässä arkaaisesti merkkejä peräkkäin ruutupaperille sillä aikaa kun vierustoverit selaavat Tinderiä ja Facebookia, ja muistanut taas kuinka mukavaa hyvää opettajaa on kuunnella. Alan asiantuntijalla on tietenkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, mutta kun siihen asiantuntemukseen vielä lisätään sopiva määrä luontaista karismaa ja opetustaitoja, olen aivan myyty. Ihmisen viehättävyys nousee silmissäni välittömästi muutaman pykälän verran, jos saan häneltä opastusta jossain.

Lienee sanomattakin selvää, että varsinaisina kouluaikoinani olin se ärsyttävä hikipinko joka tykkäsi koulusta ja täytti tehtäväkirjan etukäteen. Ja viittasi tunnilla. Löysin jonkun muuton yhteydessä laatikosta jopa yläasteella palauttamiani ylimääräisiä äidinkielen aineita. Siis monikossa.

Saatan olla yksi niistä harvoista naisista maailmassa, joiden koulutyttöfantasiassa kirjoitetaan muistiinpanoja lyijykynä savuten ja tehdään sitten läksyt.

Keppiä ja pehmoporkkanaa

Nyt se sitten on elokuvateattereissa, se elokuva joka perustuu siihen kirjaan jota saa lukematta kritisoida. Siihen, jonka nimeä en halua tässä kohtaa mainita koska olen niihin kaikkiin sävyihin jo tasaisen kyllästynyt, varmasti olette tekin. Kirjasarjan ongelmalliset piirteetkin on jo moneen kertaan ruodittu, mutta vaikuttaa siltä että oikeasti kaikkia ärsyttää se, ettei kirjailija ole erityisen hyvä kirjoittamaan mutta kirja myy silti.

Nuoruutensa kirjaklassikoiden ohella Harlekiini-maailmassa viettäneelle ihmisten kummastelu siitä, kuinka joku voi pitää näin huonosta kirjasta näyttäytyy vähän huvittavana. Voin tässä ihan julkisesti (anonyymin nimimerkin takaa) tunnustaa, että joskus mieli tekee gourmet'n sijaan hampurilaisateriaa, myös kirjallisessa muodossa. Matkustaessaan vieraaseen kaupunkiin voi nauttia paikallisia erikoisuuksia ja kokea elämyksiä, mutta ihan yhtä hyvin voi löytää turvaa kaikkialle levittäytyneen hampurilaisketjun määrämuotoisista ja -makuisista annoksista. Kirjoja lukiessaan voi valita teoksen, jonka kieli on niin kaunista että itse uskaltaa hädin tuskin enää puhua toistaitoisuuttaan häpeillessään. Tai sitten voi valita kirjan, jonka juonikuviot, käytetyt adjektiivit ja loppuratkaisun arvaa jo kansikuvasta.

Kirjastoreissulla silmiini osui pikalainahyllystä Anne Ricen alunperin salanimellä kirjoittama Prinsessa Ruusunen -trilogia, johon on tulossa vielä neljäskin osa tämän vuoden keväällä, 30 vuotta ensimmäisten kolmen jälkeen. Nopea selailu nosti punan poskille ja sai nutturan väpättämään - tällaistako on minun verorahoillani ostettu ja ei silloin kun minä olin nuori. Myönnettäköön että vähän silti harmitti, ettei tarjolla ollut sitä ensimmäistä osaa. Että jos ihan taustatyön nimissä ja tieteen vuoksi olisin lukaissut käsi housuissa.

Kynnysmattolaiturilla

Lee Harrington kehaisi taannoin blogissaan pitävänsä eniten alistujista, jotka eivät oikeastaan ole luonnostaan alistuvia. Aika usein alistujatkin pitävät tärkeänä muistuttaa, etteivät alistu ihan kenelle tahansa eivätkä ole mitään kynnysmattoja. Aktiivista alistamista vaativat tai alistajansa suhteen ronkelit alapäät ovat haastavampia, mielenkiintoisempia ja tarjoavat mukavaa metsästysfiilistä.

Ensimmäinen ajatukseni tämänsuuntaisista lausunnoista on yleensä että voi herrejösses jos ei tässä aktiivisuutta ja pohjatonta kunnianhimoa korostavassa maailmassa saa edes alistujana olla alistuva, vaan pitäisi olla jotenkin salaa silti dominoiva luonne. Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä Harrington tekstissään ajaa takaa. Maailmasta kiinnostuneet, intohimoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia silloinkin (ja joskus juuri siksi) kun heidän intohimonsa kohde on itselle täysin yhdentekevä.

Kynnysmattojuttujen ohella olen törmännyt vähän samansuuntaiseen, minulle mieluisampaan ajatukseen alistumisesta: jos keskittyy antamaan itsestään kaiken, on onnistuessaan tyhjä. Jos kokee pistäneensä itse kaiken peliin ja luopuneensa itsemääräämisoikeudestaan täysin, odottaa toiselta vähintään yhtä suurta panostusta. Tässä mä nyt oon kokonaan, anna mulle kaikki. Elämässä kuitenkin on ja pitää olla muutakin kuin ihmissuhde, oli se minkälainen tahansa. Vaikka alistujana olisi helpottavaa päästää ratista irti kokonaan, ei se fantasioiden ulkopuolella aina ole toimivin ratkaisu.

Jos 110-prosenttisen antautumisen sijaan keskittyy siihen, että yrittää löytää elämäänsä niin paljon muutakin mielenkiintoista ettei siitä syntynyttä hyvää oloa voi olla jakamatta toisen kanssa, voi antaa aivan yhtä paljon kokematta että ansaitsee siitä jonkinlaisen valtavan korvauksen. Sanottakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että nyt elämääni kaikenlaista actionia haalineena ja hermoromahduksen partaalla keikkuvana voisin kyllä varmaan Pojan mielestä yrittää löytää elämääni vähän vähemmän.

Kaikki mitä olet koskaan halunnut tietää, muttet uskalla kysyä.

On ehkä hieman leuhkaa antaa kirjalleen nimeksi The Ultimate Guide to Kink. Kirja on kuitenkin kaikista lukemistani BDSM-opuksista ehkä se ensimmäinen, jota suosittelisin lukemiseksi melkein kenelle vaan asiasta vähänkään kiinnostuneelle jos englanti kielenä suinkin taipuu.

Itse en ole Tristan Taorminoon juurikaan tutustunut, vaikka ilmeisesti kannattaisi. Kotiläksyt kirjan kokoamisen suhteen ainakin on tehty, jos bondage-osuuden kirjoittaa Midori. Muidenkin kirjoittajien nimet ovat varmasti tuttuja, jos yhtään on seurannut peliä.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensin käydään läpi taitoja ja tekniikoita piiskauksesta fistaukseen ja CBT:hen, ja sitten puhutaan vähän enemmän henkisen puolen jutuista. Muutaman kymmenen sivun mittaiset kappaleet käyvät aika kattavasti läpi kaikenlaista BDSM:ään liittyvää, ja sen verran jaksaa keskittyä niihinkin osuuksiin jotka ovat vahvasti not my kink -osastoa. Tantraseksi, I'm looking at you.

Pidempään asiaa harrastaneille kirjan anti onkin ehkä enemmän niissä osioissa, joissa kuvataan niitä muita pervoja. Ne omat tutut jutut tuskin tämän opuksen lukemisen jälkeen mullistuvat, mutta on ihan yleissivistävää yrittää ymmärtää että mikä juttu tää anaalifistaus nyt oikeesti on.

Itselläni kirjan lukemisesta on hetki aikaa (vähän niin kuin blogikin on ollut hetken tauolla), mutta oikeastaan nyt kun kaivoin sen kirjahyllystä taidan ottaa uusintakierroksen. Nähtäväksi jää, aiheuttaako iltalukemisen vaihtaminen Text from Dogista tähän mielenkiintoisempia unia.

Ei tehrä tästä ny numeroo.

Uusi vuosi, kujeet hukassa. Draamakuningattaren writer's block on päässyt kroonistumaan, välineurheiluinnostus laantunut ja elämä seestynyt. Laiskanpulskeasta läpyttelystä on vaikea repiä introspektiota.

Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, ja kirjoitusrutiini tulisi tarpeeseen ihan virallisissakin yhteyksissä joten laskin pitkästä aikaa sormet näppäimistölle Bloggerin puolella. Vähän tahtoo kurkkua kuivaa täällä entisten tunnekuohujeni kalmistossa.