Aiemmassa elämässäni olen näemmä kirjoitellut häpeästä vähän kevyemmällä otteella. Näin jälkikäteen luokittelisin nuo "ihihi, pitääköhän se mua nyt ihan pervona" -fiilikset jonnekin nolostumisen ja yleispöljäilyn välimaastoon. Nyt luettuna itse teksti kyllä vähän hävettää, kuten suuri osa muutakin blogihistoriaani, mutta tähän aiheeseen palannen toiste.
Siellä aiemmin mainitsemassani valaistumistilaisuudessa puhuttiin nimittäin myös häpeästä, ja siitä kuinka häpeän tunteiden herättäminen ei onnistu samoilla keinoilla jokaisen kohdalla. Seuraavaksi sitten siirryttiinkin alueelle, joka on minulle aika takuuvarma nolotuksen aihe eli jalkoihin. Ja mikäs sen tehokkaampi keino osoittaa valtaa, kuin koskea vastapuolta tavalla tai paikkaan josta tämä ei pidä lainkaan.
Häpeällä ja nolostuksella leikkiminen yhteisymmärryksessä on yllättävän hauskaa. Aika monet opitut häpeän aiheet ovat luonteeltaan jotenkin seksuaalisia, joten soveliasta materiaalia riittää. Tällaisten vähän kevyempien häpeän aiheiden lisäksi on kuitenkin vielä se synkempi puoli, jonka kanssa saa olla varovainen ihan eri tavalla. Tärkeää on tietää paitsi se, millä voi häpeää aiheuttaa myös se, mihin kohtaan kannattaa lopettaa.
En varmaan ole ainoa suomalainen, joka on oppinut, että tärkeintä on olla samanlainen kuin naapurit. Enkä todistetusti ainoa alistuja, jonka päässä huutelee Reipas Tyttö vaatimuksineen. Reipas Tyttö on pohjimmiltaan sitä mieltä että minä kokonaisuutena olen laiska, tyhmä ja saamaton läski, jota saa ajettua eteenpäin vain syyllistämällä ja josta tuskin tulee koskaan mitään. Ja kasvatukseni ansiosta tärkeintä on luonnollisesti se, ettei tämä asiaintila koskaan selviä muille.
Näihin häpeän aiheisiin tölväiseminen tekee aivan toisenlaista jälkeä kuin varpaiden sitominen. Ne ovat juuri niitä asioita, joita oikein mojovan riidan aikana puolivahingossa huudetaan toiselle ja joita ei koskaan saa takaisin.
Aikaisemmin väitin, etten voisi nauttia nimittelystä ennen kuin luottaisin siihen, että yläpää ei oikeasti ole minusta sitä mieltä. Sanottakoon näin vuosia myöhemmin asia niin kuin se oikeasti on: en pidä nimittelystä, koska pelkään huomaavani että olen itse itsestäni sitä mieltä.
Siellä aiemmin mainitsemassani valaistumistilaisuudessa puhuttiin nimittäin myös häpeästä, ja siitä kuinka häpeän tunteiden herättäminen ei onnistu samoilla keinoilla jokaisen kohdalla. Seuraavaksi sitten siirryttiinkin alueelle, joka on minulle aika takuuvarma nolotuksen aihe eli jalkoihin. Ja mikäs sen tehokkaampi keino osoittaa valtaa, kuin koskea vastapuolta tavalla tai paikkaan josta tämä ei pidä lainkaan.
Häpeällä ja nolostuksella leikkiminen yhteisymmärryksessä on yllättävän hauskaa. Aika monet opitut häpeän aiheet ovat luonteeltaan jotenkin seksuaalisia, joten soveliasta materiaalia riittää. Tällaisten vähän kevyempien häpeän aiheiden lisäksi on kuitenkin vielä se synkempi puoli, jonka kanssa saa olla varovainen ihan eri tavalla. Tärkeää on tietää paitsi se, millä voi häpeää aiheuttaa myös se, mihin kohtaan kannattaa lopettaa.
En varmaan ole ainoa suomalainen, joka on oppinut, että tärkeintä on olla samanlainen kuin naapurit. Enkä todistetusti ainoa alistuja, jonka päässä huutelee Reipas Tyttö vaatimuksineen. Reipas Tyttö on pohjimmiltaan sitä mieltä että minä kokonaisuutena olen laiska, tyhmä ja saamaton läski, jota saa ajettua eteenpäin vain syyllistämällä ja josta tuskin tulee koskaan mitään. Ja kasvatukseni ansiosta tärkeintä on luonnollisesti se, ettei tämä asiaintila koskaan selviä muille.
Näihin häpeän aiheisiin tölväiseminen tekee aivan toisenlaista jälkeä kuin varpaiden sitominen. Ne ovat juuri niitä asioita, joita oikein mojovan riidan aikana puolivahingossa huudetaan toiselle ja joita ei koskaan saa takaisin.
Aikaisemmin väitin, etten voisi nauttia nimittelystä ennen kuin luottaisin siihen, että yläpää ei oikeasti ole minusta sitä mieltä. Sanottakoon näin vuosia myöhemmin asia niin kuin se oikeasti on: en pidä nimittelystä, koska pelkään huomaavani että olen itse itsestäni sitä mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti