Thou Shalt Not Giggle Whilst Being Tied Up

"Eihän me olla oikeita pervoja ollenkaan, kun Poikakin varmaan saisi nahkahousuista vain ihottumaa."

Tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen päätin että on korkea aika ottaa esille asia, joka on vaivannut siitä lähtien kun koko BDSM-maailman löysin. Ihmisten puheista saa helposti sellaisen kuvan, että jossain on pervojen kymmenen käskyä joissa kerrotaan Miten Tulee Pervoilla. Kieltämättä ensireaktio joihinkin asioihin on "no tuo nyt ei kyllä ole BDSM:ää nähnytkään", vaikka muutaman hetken pohdiskelun jälkeen osaa jo ajatella toisin. Joillekin ihmisille se on oikeaa vallanvaihtoa että toinen sidotaan kiinni sängynpäätyyn pörrökäsiraudoilla. Ja toisille ihmisille kipu riittää vasta kun lyödään nyrkillä. Kummallista kyllä ymmärrystä riittää yleensä vähemmän niille "miedomman" BDSM:n harjoittajille, ehkä tässä on nyt kyse siitä taipumuksestani Harrastamiseen.

Helpottaisi elämää kummasti, jos sääntötaulut todella olisi olemassa. Tai vaikka sääntökirja jos nyt ei aivan kymmeneen käskyyn saa tiivistettyä kaikkea tarpeellista, tarvitsihan se parrakas vanha herrakin kokonaisen Raamatun. En tiedä, miksi tuntuu siltä että BDSM jotenkin poikkeaisi normaalielämästä niin että sääntöjen laatiminen olisi edes mahdollista. Eihän vaniljaisiinkaan ihmissuhteisiin ole sääntöjä tai onnistumisen reseptejä, tai jos on niin ne ovat niin epämääräisiä ettei niiden noudattaminen auta juurikaan. Tai ole mahdollista. Jokainen ihmissuhde on kuitenkin sen ihmissuhteen osallistujien näköinen, hyvässä ja pahassa.

Huomaan usein miettiväni omaa suhdettani Pojan kanssa sen kautta, mitä muut siitä nyt sanoisivat. Että olenko jotenkin huono sub kun saatan Pojan mua sitoessa kikattaa tai ehdottaa asioita, enkä vaivu heti hiljaiseen alistuvuuteeni. Tai onko Poika jotenkin huono Master kun sillä on toisinaan huonoja päiviä, tai kun siitä lähtee se maailman paras sisäänhengitysääni kun sen hiuksia kiskoo ja kaulaa puree. Tai ollaanko me ylipäänsä huonoja kun me aina X ja harvemmin Y.

Tässä on kai kyse jokseenkin samasta asiasta kuin silloin, kun tunnen oloni huonoksi feministiksi koska nautin BDSM:stä. Aivan kuin ihmisille olisi varattu elämässä vain se yksi tarkasti määritelty lokero. Ajatuksen ja järjen tasolla pystyn hyväksymään, etteivät muut ihmiset mahdu niihin tiukkoihin lokeroihin. Jotenkin on kuitenkin hirveän hankalaa hyväksyä, ettei mahdu niihin itsekään. Vaikka sehän on aivan mahtavaa! (Miksi ensimmäinen mielikuvani lokeroon mahtumisesta on punkero täti, joka yrittää mahtua neliskulmaiseen pahvilaatikkoon? Lahjoitetaan alitajunta.)

Assume the position

Tilaustyötä pukkaa jälleen, tässä siis toinen Pojan vaatima lista. Tahtoi kuulla, miltä meidän kokeilemat paikat ja asennot näin toisen osapuolen näkökulmasta tuntuvat. Tästä tuskin tulee aivan yhtä eriteltyä listaa kuin aikaisemmista, mutta jonkinlaista järjestystä yritän pitää yllä.

Vaimolle: jos tästä käyt, saat kaiken toivon heittää. En ole varma haluatko tietää seksielämästäni aivan näin paljon, etene omalla vastuulla!

Asian analysointia hankaloittaa se, ettei asento tai paikka sinänsä välttämättä ole itseisarvoisesti hyvä tai huono. Toisinaan toimii sellaisetkin asiat, jotka eivät normaalisti erityisemmin miellytä. Tästä esimerkkinä Pojan vanhempien luona näytillä käynti, olin päättänyt vakaasti ettei seksiä sinä iltana harrasteta ja Poika luonteelleen uskollisena tietenkin kävi minua kiusaamaan. Tilanteessa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta sopivalla hetkellä kuultu "hiljaa, narttu" sai tähdet hyppimään silmissä. Ja nyt pitäisi muka muistaa, olinko selälläni vai kyljelläni? Ja sillä muka pitäisi olla jotain väliä?

Toki ns. normaalitilanteissa kaikilla on lempiasentonsa. Vaimo joskus tunnusti ettei erityisemmin pidä päällä olemisesta, kun ei oikein tiedä mitä siinä pitäisi tehdä. Itse kärsin vähän samasta ongelmasta, eikä ajoittain horjuva ruumiinkuva tilannetta ainakaan helpota. Toisaalta, kun itse saa määrätä tahdin ja sovitella itsensä oikeaan kulmaan on laukeaminen yleensä helpompaa ja samalla voi kiduttaa sitä toista parhaaksi katsomansa ajan. Viime aikoina olenkin innostunut kiusaamaan Poikaa päällä ollessani siinä määrin, että se alkaa välillä kihahtaa hattuun. Mutta silti, ilman tätä asentoa voisin elää hyvinkin tyytyväisenä.

Sen sijaan viihdyn oikein hyvin selälläni. Kun ei tarvitse huolehtia itse oikeastaan mistään, voi keskittyä kaikessa rauhassa toisen selän kynsimiseen. Avuttomuudella on toki varjopuolensa: yleensä Poika ei ota kuuleviin korviinsa aneluja tahdin nopeuttamisesta. Vaikka kuinka olen pervo pidän lähetyssaarnaajasta kovasti.

Edellisen eri variaatioiden miellyttävyys riippuu kovin monesta asiasta. Toisinaan mikään ei voisi tuntua paremmalta kuin nilkkojen nostaminen Pojan harteille, mutta. En voi olla ainoa nainen joka tässä vaiheessa huomaa pohtivansa "haiseekohan mun varpaat", enhän? Tai ainoa, jonka päässä liikkuu välillä "miten voikin olla takareidet näin kireät, mitäköhän niilläkin on tehty .. no se on nyt varmasti se jumppa, pitäisi venytellä enemmän .. ai niin, tässähän harrastettiin seksiä". Jalat koukussa on yleensä vähän helpompaa, varsinkin jos on sidottuna kuten minä tässä jokin aika sitten. Tosin siinäkin voi alkaa mietiskellä omia vatsamakkaroitaan.

Jos on hauskaa selällään, niin ei polvillaankaan yleensä erityisen ikävää pidetä. Kliseisesti koen itseni jotenkin korostetun alistuneeksi ja avuttomaksi kontallani, erityisesti jos kädet vielä on sidottu selän taakse. Asento tarjoaa lisäksi Pojalle erinomaisen mahdollisuuden jatkaa esimerkiksi keskenjäänyttä selkäsaunaa. Tälläkin hetkellä tosin istun venyttämässä epätoivoisesti viime kerralla jumiutunutta niskaa, sidotut kädet kun pakottavat aika epäergonomiseen asentoon.

Näillä klassikoilla meillä yleensä mennään, enkä itse rehellisesti sanoen ole kovinkaan suuri erikoisempien asentojen ystävä. Jopa kyljellään asiat käyvät aika nopeasti jotenkin hankaliksi, vaikka lusikassa onkin mukavaa kölliä ja kiehnätä. Alkaa kovasti kuulostaa siltä että kaikki seksi on mielestäni vähän epämukavaa, eikö alakin? Vakuutan, että tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä että negatiiviset puolet johtuvat yleensä juurikin tietoisen mielen puuttumisesta asiaan. Kun nauttii seksistä, harvoin pystyy muodostamaan ajatuksia ollenkaan kun keskittyy tuntemaan.

Paikoista paras on tylsästi oma sänky. Aiemmassa kirjoituksessa haaveilin sängystä, johon voisi kiinnittää asioita, mutta sitä odotellessa armas runkopatjasänkyni toimii oikein mallikkaasti. Leveämpi sänky pitänee hankkia jossain vaiheessa, vaikka sitten ilman niitä kunnon päätyjä. On nimittäin ehkä parasta ikinä jos Poika ensin likistää seinän ja itsensä väliin, sitten taluttaa niskasta makuuhuoneeseen ja heittää sängylle. Mutta se osa aivoista joka nilkkoja ojennellessa pohtii haisevia varpaita, miettii sängylle lentäessään että 120 senttimetriä on aika pieni välimatka eikä olisi lainkaan ihme jos pää kopsahtaisi seinään.

Jos kuitenkin siirretään se ainainen mukavuudenhalu hetkeksi syrjään, mielenkiintoisempia paikkoja löytyy paljon. Aikaisemmin kerroin olevani julkisen leikkimisen ystävä. Täytyy myöntää että parhaita (ja samalla noloimpia) muistoja viime kesältä on baarireissu, jonka aikana Pojan käsi taisi olla kyynärpäätä myöten hameeni alla. Sillä reissulla tai myöhemminkään ei kuitenkaan ole tullut kokeiltua baarin vessaa, vaikka se kovasti ajatuksena houkuttaisikin.

Ylipäänsä semijulkiset paikat ja sopimattomat tilanteet ovat jotenkin jännittäviä. Ei kai niitä "vehdataan pöydän alla" -kohtauksia turhaan löydy joka toisesta elokuvasta, taitaa olla aika tyypillinen mieltymys. Vieläkin vähän harmittaa, että jäi viime kesänä Jyväskylän hyppyrimäen torni testaamatta. Maisemat ainakin olis hulppeat! Ehkä varsinaisen seksin harrastamista hauskempaa kuitenkin on kokeilla, kuinka pitkälle julkisesti voi mennä. Sellainen jatkuva kihelmöinti on kerrassaan herkullinen olotila.

Tämän seuraavan tunnustaessani taidan ampua itseäni jalkaan. Jos liikutaan nyt ihan puhtaasti "olisi mukava kokeilla, mutta tuskin toimisi todellisuudessa" -linjoilla, olen useinkin miettinyt miten kävisi jos vaikka kävelymatkalla jonnekin pysähtyisikin porttikongiin pikaiselle tai kesken bileiden poistuisi hetkeksi sivummalle. Miten pystyisi palaamaan jokseenkin normaalin näköisenä takaisin?

Näissä ehkä samalla kiteytyy myös sama ajatus, joka baarin vessassa naimisessakin viehättää ja jota en jotenkin tunnu saavan tekstimuotoon millään. Ehkä se olisi parhaiten ilmaistu ajatuksena palvelusta: Poikaa panettaa joten etsitään sopiva paikka ja korjataan tilanne. Lähtöajatuksena siis täysin hypoteettinen ja lähes mahdoton tilanne, jossa Poikaa panettaisi ja minua ei - tästä viimeistään huomaa, että tilanne on täyttä fantasiaa.

Mainioilla ostosvainioilla onni asustaa

Tilauksia tulee ovista ja ikkunoista, Poika innostui piiskavertailusta siinä määrin että tilasi heti muutaman listan lisää. Ensimmäisenä esittelyssä tämänhetkinen ostoslista höystettynä muutamalla "sitten joskus" -tyyppisellä henkilökohtaisella haaveella. Jostain syystä tuntuu, että tämä pitäisi aloittaa sanoilla "Rakas Joulupukki", vaikka kontista tuskin löytyy mitään flanellipyjamaa perverssimpää.

Naruleikkeihin rakastuneina olemme Pojan kanssa uhranneet aikaa sen miettimiseen, mihin niitä naruja oikeastaan voisi kiinnittää. Alunperin tarkoituksena oli hankkia kunnon sänky, johon minut saisi nopeasti ja jokseenkin tukevasti kiinni. Sänky löytyi toki, niinkin läheltä kuin Saksasta. Ei olla tilattu. Sänky siis mainittakoon ensimmäisenä, vaikkei ehkä äkkiseltään vaikutakaan erityisen kinkyltä ostokselta.

Kun kiinnitystä helpottavaa sänkyä ei aivan äkkiseltään ole tiedossa, on ostoslistan kärjessä tällä hetkellä oven ja karmin väliin laitettavat kiinnityslenkit. Asiaan vihkiytymättömille pikainen opastus toimintaperiaatteesta: kapula jätetään oven toiselle puolelle ja ovi suljetaan, eli oven yli jää roikkumaan vain lenkki/hakanen joka pysyy jokseenkin tukevasti paikoillaan. Kerrankin mallimittoja lyhyemmästä varrestani on hyötyä: ovenkarmi on sen verran korkealla, että tuollaisilla minut saa melko mukavaan X-asentoon ovea vasten. Poika ei vielä ole paljastanut mitä kaikkea näillä aikoo tehdä, mutta eiköhän tiedossa ole ainakin sen uuden ruoskan testailua kun eräs nimeltämainitsematon venkoilija pysyy viimein varmasti paikoillaan. (Lohduttavaa muuten, että valmistajankin sivuilla kuvat on nimetty asiantuntevasti tyyliin "ovijuttu1.jpg".)

Toisena listalla (nämä sijoitukset ovat siis aivan omaa käsialaani, toim.huom.) on Wartenbergin pyörä. Tämä taitaa itse asiassa olla ainoa lääketieteeseen viittaava lelu, jonka laatikkooni mielelläni hankkisin. Alunperin pienellä piikkipyörällä on siis ollut tarkoitus testata hermopäätteitä pyörittelemällä sitä ihoa vasten, mutta nykyisin pyöriä löytyy myös pornokaupoista. Ja aivan käsittämättömään hintaan ainakin Suomessa, tällainen siis ehkä tipahtaa ostoskoriin jos jostain kauempaa tilaillaan jotain. Tai sitten pitää niellä pihiytensä ja ostaa se kiskurihintaan lähipornokaupasta. Pornolähikaupasta? Siis meitä lähimpänä sijaitsevasta erotiikan erikoisliikkeestä. (kuva löytyi Wikicommonsista)

Toinen mahdollisesti ulkomaisen nettikaupan ostoskoriin tipahtava väline on vanhan kansan rottinkikeppi. Luulisi, että rottinkisia kukkakeppejä löytyisi helpostikin, mutta vielä ei ole ainuttakaan kävellyt vastaan. Keppi olisi kuitenkin oikein tervetullut lisä lyömäasearsenaaliin, vaikka itse pelkään jo valmiiksi sen aiheuttamaa kipua. Jättäisi kai se sentään todella kauniit jäljet. Ja kyllä, muistetaan lämmitellä ennen kepittelyä jos joskus keppi saadaan! (kuvassa nippu Paddlewerksin rottinkikeppejä, miksi oi miksi en asu Jenkkilässä?

Kuten jo mainitsin ohimennen, tämän hetken masterplan on sittenkin askarrella strap-on itse köydestä ja katsoa kuinka pitkälle sillä pääsisi. Strap-onin käyttö on tässä taloudessa kuitenkin luultavasti sen verran harvinaista herkkua, että vähän arveluttaa upottaa valjaisiin viittäkymmentä euroa.

Köysivirityskin kuitenkin tarvitsee sen erään osan toimiakseen. Koska käyttökohteena dildolle olisi lähinnä Poika, on sen ulkomuodolle asetettu tiettyjä reunaehtoja. Mitään liian realistista ei kuulemma kelpuuteta, eikä dildon tarvitsisi koonkaan puolesta olla aivan niitä valtavimpia. Strap-on -käyttöä varten ostettavassa dildossa pitää lisäksi luonnollisesti olla jonkun verran "jalustaa", jotta se pysyy köysissä tai kumirenkaan takana kiinni.

Oman hieromasauvametsästykseni jälkeen ei kai pitäisi yllättyä siitä, ettei näitäkään varsinaisesti hyllymetrikaupalla alan liikkeissä ole. Kaalimatoja, irtonyrkkejä ja suonikkaita en-edes-tiedä-kenen-käsivarren paksuisia asioita kyllä löytyy! Vaan ei esimerkiksi tällaista, hämäävän harmittoman näköistä kapistusta jota myisi ison veden takansa Babeland:

Osoitus yleisestä nirsoudestamme ja ennen kaikkea utopistisista odotuksista on myös täydellisen kauko-ohjattavan päristimen metsästyksen vaikeus. Tällä hetkellä olen itse taipunut äänestämään mieluummin kauko-ohjattavaa "munaa" (mitä ne on suomeksi?), koska kaikenmaailman naruilla kiinnitettävät perhoset ei rehellisesti sanottuna aivan erityisen eroottisilta vaikuta (kts. kaalimato-rant ylempänä).

Jos tällaisen löytäisi, se mahdollistaisi vaikka mitä kivaa. Itse olen aina ollut tietyllä tavalla julkisen leikkimisen ystävä, niin kauan kuin muut ihmiset voivat pysyä siitä jokseenkin autuaan tietämättöminä. Koko pelin hauskuus on siinä, että on itse aivan varma kaikkien huomaavan, ei siinä että pakotetaan koko kaupungin väestö osallistumaan omaan seksielämään. Täydellisen vimpaimen löytämisen vaikeuden todistakoon se, etten löytänyt sellaisesta edes kuvaa koska kaikki on ihan vääriä.

Virallisen ostoslistan lisäksi on tietenkin vielä juttuja, joita itse haluaisin joskus kokeilla ja välineitä joita ei oikeastaan tarvita mutta jotka haluaisin silti. Bondage-teippi kuulostaa hauskalta, mutta ehkä sillä leikkimisen voi jättää myöhemmäksi ja keskittyä naruihin näin aluksi. Haaveilen myös kirkkaanpunaisesta suukapulasta, vaikka meillä on ihan toimiva suupallo tälläkin hetkellä - mutta se ei ole oikean värinen!

Viimeisenä tunnustuksena vielä juttu, jonka tiedän jäävän hintaansa nähden kovin vähälle käytölle jos sellainen joskus hankitaan. Eikä oikeastaan tarvitsisi hankkia, koska saman asian ajaa köysikin. Voin sanoa ihan suoraan, että tämän himoitsemiseen vaikuttaa vahvasti oma mieltymykseni niskoihin. Ehkä siis tyydynkin tuijottelemaan jonkun kauniimpiselkäisen lapaluiden asentoa allaolevassa kuvassa sen sijaan, että itse hankkisin koko kapistusta. (ihanuus siis löytyisi sekin Joy Factoryn valikoimista)

Näiden lisäksi haluaisin lentokoneen ja yksisarvisen.

"Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan."

Ottakoon lukijakunta mallia Mauno Koivistosta tätä tekstiä lukiessaan. Tiedän itsekin, että tulossa on rankkaa yleistystä, mutta tämä asia on mietityttänyt viime aikoina niin paljon että siitä on saatava kirjoittaa vaikka se on kovin epäkorrektia.

Olen mietiskellyt, miten miehet ja naiset eroavat toisistaan alistujina (siis keskimäärin, ja tähän selittelyyn lopetan selittelyt). Epäilemättä itse alistumiseen taipuvaisempana törmään aika epäsuhtaiseen joukkoon alistujia, mutta toisaalta tähän mennessä kerätyt kokemukset noudattavat melko lailla sitä mies/naisharrastamisen kaavaa, jonka olen muussakin elämässä huomannut.

Näin karkeasti sanottuna miehet eivät puuhaile tai "ole kiinnostuneita" asioista, miehet Harrastavat. Ja kun asioita Harrastetaan, on oltava kaikki tarvittavat välineet eikä vähempään tyydytä. Varsinkin nuoremmat mieshenkilöt tuntuvat uppoutuvan Harrastuksiinsa usein korvia myöten, riippumatta siitä onko Harrastus pienoisfiguurimaalaus vai jääkiekko. Harrastukselle uhrataan aikaa verta, hikeä tai kyyneleitä säästelemättä. Tytöt ja naiset sen sijaan ovat kykenevämpiä käymään tanssitunnilla vain kerran viikossa tai harrastamaan jotain silloin tällöin. (Tunnustettakoon että itsekin Harrastan, mutta kultakalan keskittymiskyvyllä eli yhtä lajia keskimäärin viikon verran. Tunnetaan myös nimellä hurahdus.)

Sama tuntuu pätevän myös BDSM-kuvioissa. Vaikuttaa siltä, että helpoimmin löytyy sellaisia miessubeja jotka nauttivat äärimmäisestä nöyryyttämisestä ja kivusta. Joille sessio ilman vesileikkejä ja verta ei ole mitään, ja avokämmenellä lyönti käy silityksestä. Varmasti kyse on osittain tyypillisestä internet-uhosta, mutta silti mietityttää. Harvoin nimittäin törmään vastaaviin äärimmäisyyksiin meneviin naisiin. Sen sijaan palveluhenkisistä subeista naisia löytyy paljonkin, ja naiset yleensä tuntuvat painottavan alistamisen henkistä puolta miehiä enemmän.

En ole oikein keksinyt, mistä tällainen ero voisi johtua (jos sellainen ylipäänsä todella on olemassa). Ehkä kiinnitän enemmän huomiota naisiin, jotka ovat kanssani samankaltaisessa tilanteessa eli toteuttavat D/s-taipumuksiaan parisuhteen puitteissa jotenkin "kevyemmin"? Onko vahvasti fyysinen alistuminen miehille jotenkin sallitumpaa? Kamala ajatus, että yläpäänsä palvelusta nauttivat subit ovat yleensä naisia sen takia että "naiset nyt vaan tykkää passata" ja masokistit miehiä koska "pojat tykkää painiakin ja kun naisilla on jo ne kuukautiset".

Ehkä tämä vinoutunut näkemys korjautuisi jos uskaltautuisin pervojen pariin tosielämässäkin. Jossain aikaisemmin käyttämäni "scary people in ill-fitting latex" tosin valitettavasti vieläkin kuvaa melko tarkasti omaa mielikuvaani kinky-bileissä ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa pyörivistä ihmisistä. Eihän me olla oikeita pervoja ollenkaan, kun Poikakin varmaan saisi nahkahousuista vain ihottumaa.

Välineurheilua

Uutta imuria etsiskellessä kaivoin tietenkin ikuisena nörttinä Tekniikan Maailman imuritestin esiin, että selviäisi mikä vimpain elämäämme eniten kirkastaisi (valittu malli tuli testissä toiseksi). Imurin lisäksi viime aikoina ostoslistalle ujuttautui flogger-tyyppinen ruoska, ja siitä sitten lähti ajatus selvitellä vähän TM:n hengessä tämän talouden läpsyttimien ominaisuuksia. Taulukoita en sentään tee!

Ensimmäinen väline jolla Poika minua koskaan löi oli klassisesti vyö. Omaksi onnekseni Poika omistaa aika tukevan nahkavyön, jota on käytetty myöhemminkin hätätapauksessa. Vyöllä piiskaaminen ei totta puhuen voita avokämmentä. Tuntuma on aika heikko ainakin jos vyön taittaa ennen lyömistä kahtia - edellämainitussa vyössä on painava metallipää, jolla Poika ei ainakaan vielä ole uskaltanut sivaltaa. Ehdottomana plussana mainittakoon, että vyön voi kääräistä kaulan ympäri, kunhan muistaa tarkkailla ettei sub muutu siniseksi.

Vyön plussia: illuusio spontaaniudesta, perinteiset "isän kädestä" -mielikuvat, breath play -mahdollisuudet
Vyön miinuksia: lyöntituntuma on aika olematon

Ensimmäinen varsinainen apuväline on saanut lempinimen läpsy, vaikkei todellakaan ole niin lempeä kuin tästä nimestä voisi päätellä. Joskus olen nähnyt lyömävälineet jaettavan kategorioihin "thuddy" ja "stingy", läpsy on ehdottomasti ensimmäistä mainittua. Kipu ei ole erityisen terävää mutta leviää suurehkolle alueelle, vähän kuin avokämmenellä lyödessä.

Leveällä nahkalätkällä todennäköisyys osua jokseenkin samaan paikkaan peräjälkeen on huomattavasti suurempi kuin pienemmillä välineillä, ja sen kyllä tuntee. Kun iho ei ehdi toipua iskujen välissä juurikaan, kipu muuttuu oudon pistäväksi ja jotenkin pakottavaksi. Leveytensä puolesta läpsy on omiaan lämmittelykierroksilla, sillä saa lämmitettyä nopeasti koko takamuksen. Pidemmän päälle se ei todellakaan ole lempivälineitäni, ja Poikakin muistaakseni joskus valitteli että joutuu lyömään kirjaimellisesti olan takaa että iskut tuntuvat. (kuva Anti-Shopin nettisivuilta)

Läpsyn plussia: lämmittää nopeasti, helppo kantaa mukana
Läpsyn miinuksia: vaatii voimaa, sattuu ikävästi

Seuraavaksi lelulaatikkoon ilmestyi raippa. Sain käydä ostamassa sen ihan itse ja itselleni ominaiseen tapaan ammuin itseäni jalkaan jo ostovaiheessa - "en mä mitään tuollaista höpöhöpöraippaa osta, otetaan tukevin mikä löytyy". Raippa on aivan eri maata kuin läpsy, sen aikaansaama kipu on hyvinkin terävää ja kohdistuu tietenkin paljon pienemmälle ihoalueelle. Raipalla saa melkoista tuskaa aikaan jos lyö lämmittelemättä yhtään, Poika yleensä onneksi aloittaa vähän kevyemmin ja lyö kovemmin vasta pienen varoituslämmittelyn jälkeen.

Poika pitää raipasta, koska siitä kuulemma jää hienot jäljet iholle. Itse pidän siitä siksi, että paikallisempaa kipua on helpompi käsitellä. Raipalla voi lyödä takamuksen ohella muutakin helpommin kuin lyhytvartisella läpsyllä, jätettäköön yleisö pimentoon sen suhteen mistä itse eniten pidän. Raipasta lähtee kaiken lisäksi vielä erityisen hieno ääni kun sitä heiluttaa silmät sidottuna venkoilevan subin korvan vieressä. (kuva Anti-Shopin nettisivuilta)

Raipan plussia: sattuu mukavasti, jättää kauniit jäljet
Raipan miinuksia: ilman lämmittelyä sattuu liikaakin, vaikea kuljettaa

Viimeisin ostos on koko teksti-idean syntymiseen johtanut ruoska. Rehellisesti sanottuna itse vähän pelkäsin että ruoskan käsittely on vaikeaa ja saan nauttia harhailevista säikeistä milloin missäkin, mutta näin muutaman koeajon perusteella Poika on luonnonlahjakkuus tai harjoitellut salaa. Tuolla "thuddy - stingy" -asteikolla ruoska sijoittuu ehdottomasti vastakkaiseen päähän kuin läpsy. Säikeiden pituudet eivät varsinaisesti satu, mutta päät sitten siitäkin edestä.

Samoin kuin raippa, ruoskakin vaatii melkoisesti lämmittelyä ennen kuin tuntuu mukavalta. Varsinainen lyönti tuntuu vähän sekoitukselta läpsyä ja raippaa, kipu on terävää mutta leviää yleensä vähän suuremmalle alueelle kuin raipalla lyödessä. Odotan kauhulla seuraavaa rangaistuspiiskausta, tällä saa varmasti hirveyksiä aikaan niin tahtoessaan.

Raipalla voi ehkä naputella rintoja tai sisäreisiä, mutta ruoskalla uskaltaa välillä pyyhkäistä myös selkää. Se tuo mukanaan outoja mielleyhtymiä vihtomiseen ja saunaan, mutta tuntuu silti aivan törkeän hyvältä. Ruoskan säikeillä voi muutenkin pyyhkäistä ihoa välillä, ainakin tuo mokkaruoska tuntuu ihmeen pehmeältä kun taas pintanahkainen läpsy tuntuu yleensä jotenkin kylmältä.

Emme vielä ole ruoskan kanssa aivan niin hyvät tutut että tietäisin mihin kaikkeen Poika tällä pystyy, mutta olen ehdottoman tyytyväinen lelulaatikon saamaan lisäykseen. (kuva Anti-Shopin nettisivuilta)

Ruoskan plussia: nätti kuin sika pienenä, monipuolinen
Ruoskan miinuksia: ollut meillä aivan liian vähän aikaa

Kerron epäilemättä myöhemmin, miten rakkaustarinamme erinäisten nahka-asioiden kanssa jatkuu. Seuraavaksi olisi tarkoituksena metsästää maailmankaikkeuden kaunein strap-on, joka ei kuitenkaan saa maksaa liikaa. Älkää kokeilko sitä kotona, mahdoton tehtävä!

PS. kerrottakoon, että piakkoin tämän postauksen strap-on -nillityksen jälkeen mieleen tuli että narustahan voi askarrella vaikka mitä ... we must investigate.

... and now for something completely different.

Sitä saa mitä tilaa, nti A! Siinä samalla seuraamieni blogien listan ehdoton ykkönen, jota pitää lasinpuhallusidolini. Kiitoksia tilauksesta, jospa tämä vähän availisi kirjoitushanoja kun saa välillä puhua jostain ihan muusta kuin pervoilusta.

Neiti A:n lisäksi seuraamani blogit ovat aika sekalaista seurakuntaa. Näin anonyymina voi kai paljastaa kaikki pimeimmätkin blogisalaisuutensa, eiköhän ajoittainen jakomielitautisuuteni ole muutenkin jo aika ilmeistä.

Katu-uskottavimpiin blogivalintoihini kuuluu Feministing, nimensä mukaisesti feministiblogi. Joinakin päivinä blogin lukeminen naurattaa, toisina itkettää ja aika usein turhauttaa. Kirjoitin jo aikaisemmin rintsikanpolttotouhujen ja alistumisen yhdistämisen vaikeudesta, Feministingin äärellä ongelma tulee mieleen aika usein. Toisinaan en ymmärrä ollenkaan kuinka joku jaksaa hermostua niin pienistä asioista, toisinaan taas vaahtoan Pojallekin kuinka Maailmassa On Virheitä.

Paljastetaan seuraavaksi vastapainona edelliselle yksi synkimmistä ja noloimmista: GoFugYourself. Blogi on omistettu vain ja ainoastaan julkkisten - yleensä naisten - vaatevalintojen ja yleisen ulkonäön haukkumiselle. Puolustuksekseni sanottakoon, että tekstit kirjoitetaan vahvasti kieli poskessa eikä blogissa kertaakaan oman muistini mukaan ole morkattu julkimoita esimerkiksi painonnousun takia. Blogia lukiessa tuntee olonsa hieman likaiseksi, mutta voi pojat että se on hauska!

Aloitin oman blogini suomeksi osittain sen takia, ettei suomalaisia blogeja aiheesta juurikaan löytynyt. Tai ainakaan sellaisia, joita päivitettäisiin (tämä on erityisen hyvä muistutus näin laiskistelun keskellä). Aikaisemmin en löytänyt ensimmäistäkään kiinnostavaa suomalaisblogia, nykyään seuraan kahlittua. Blogia pitää D/s-suhteessa elävä heteromies, sinänsä siis blogi on omasta kokemusmaailmastani aika kaukana ja ehkä juuri siksi niin mielenkiintoinen. Kahlitusta puuttuu se muodollisuus jota itse monessa lontoonkielisessä blogissa vierastan, kielipoliisi ei pysty lukemaan blogia joka kirjoitetaan Gor-sääntöjen mukaisesti kolmannessa persoonassa. Virkistävän tervehenkinen ja mutkaton suhtautuminen pervoiluun on mukavaa luettavaa.

Myös suomalaisesta blogimaailmasta löytyy yksi muotipahe: Paras aika vuodesta. Itse en koskaan voisi kuvitella eläväni lähinnä minihameissa ja tunikoissa, mutta blogin kirjoittajan tyyliä on silti mukava seurata. Myös kirjoittajan mäyräkoiralla on oma bloginsa, jota luojan kiitos ei ole kirjoitettu muodossa "tänään käytiin emännän kanssa metsässä, minä nuuskin ahkerasti". Jos eivät orjat saa kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa niin koirien omistajat eivät myöskään saa alkaa koiriensa haamukirjoittajiksi.

Näiden lisäksi kahlailen läpi lontoonkielisiä BDSM-blogeja silloin kun sille päälle satun, mutta harvoin palaan lukemaan samaa blogia enää toista kertaa. Jotenkin suurin osa niistä tuntuu liian kaukaisilta ollakseen aiheensa puolesta kiinnostavia, eikä kirjoitustyyli useinkaan iske. Vielä en ole löytänyt rapakontakaista sielunveljeä tai -siskoa, jonka tekstit oikeasti kolahtaisivat vaikka toisinaan blogeista löytyykin ajatuksenaihetta.

Anonyymit Blogilaiskurit

Olen ollut alusta lähtien kovin laiska kirjoittamaan, mutta nyt tuntuu viimeinenkin vire hävinneen täysin. En oikein tiedä, onko tämä hyvä vai huono merkki.

Toisaalta on varmasti sekä minun että Pojan mielenterveyden kannalta vain positiivista, etten jaksa vatvoa aivan kaikkea. Eikä varmaan ole erityisen outoa, että reilu vuosi sitten elämääni ilmestynyt D/s alkaa olla helpommin sulateltavissa.

Onneksi ikuisena pessimistinä itse heti pelkään vatvontalaiskuuden olevan merkki siitä että nyt tämä sitten muuttuu arkipäiväiseksi ja tylsäksi. Se kuuluisa elämä on tullut pervoilun tielle viime aikoina milloin muuton ja muiden kiireiden, milloin erinäisten punatukkaisten tätien vierailun muodossa.

Ehkä tässä nyt voisi huolestua siitä, että pelkään koko D/s-kuvion katoamista aina, kun on sillä saralla vähänkään hiljaisempi viikko. En jaksa.

Tyttö kulkee veitsenterää

Minä fuskaan. Aina kun suinkin mahdollista, menen sieltä missä aita on kaatunut. Muussa elämässä tämä taipumus on toisinaan jopa hyödyllinen, välttääpähän ainakin tekemästä turhaa työtä. Subille sen sijaan ei laiskuus ole ollenkaan sopiva ominaisuus. Tiedän itsekin että tapojeni mukainen rajojen koettelu on aika klassinen uhmaikään kuuluva oire, eikä se saa oloa erityisen yleväksi.

Mutta silti kun Poika ei ole paikalla vahtimassa, huomaan usein miettiväni että en varmasti jäisi ikinä kiinni, jos .. jos vähän soveltaisin tätä sääntöä, ja jättäisin noudattamatta tuota. Mitäs pahaa siinä nyt muka on jos välillä vähän oikoo mutkia?

Siitä tulee aivan kamalan huono omatunto. Ja Poika joutuu tekemään töitä kahta kovemmin aina kun talutushihna on päässyt löystymään, eikä se ole erityisen hauskaa. Luulen että kyse on jostain kieroutuneesta huomionkipeydestä ja haluan oikeastaan vain kokeilla, huomaako Poika.

Aikaisempi säätöni sanoi ettei rajoitusten kanssa pelleily tunnu erityisen mukavalta. Tunsi itsensä verottajaksi, kun yritin parhaani mukaan käyttää asettamiensa sääntöjen joka ikisen porsaanreiän hyväkseni. En siis varsinaisesti rikkonut sääntöjä tai ylittänyt minulle asetettuja rajoja, vaan kuljin huolellisesti juuri siinä rajalla.

Huomaan tekeväni ihan samaa vieläkin. Mitä pidempään rajalla kulkee, sitä helpompaa on käydä välillä väärällä puolella. Paluu takaisin sen sijaan ei helpotu ollenkaan.

Älä tule paha läpsy, tule hyvä läpsy ..

Rohkenen väittää, että käsite "hyvä kipu" on hankalasti ymmärrettävissä, jos sitä ei ole itse koskaan kokenut. En luokittelisi itseäni masokistiksi, vaikka tatuointia ottaessani olinkin kovin pettynyt siihen että se tuntui oikeastaan vain ärsyttävältä. Ja viimeksi kun kävin sokeroitavana, olin jo sitä mieltä että oikeastaan se tuntui aika mukavalta. Myönnettäköön siis, ettei kipukynnykseni ole aivan maailmankaikkeuden matalin, mutta silti saan kivusta jotain irti lähinnä sen tuloksen vuoksi enkä kivun itsensä. Ehkä juuri siksi meillä piiskaa jaetaan sekä rangaistuksena että ihan muuten vain.

Yleensä kivun tuoma mielihyvä on sidoksissa tilanteeseen ja sen aikaansaamaan tunnetilaan. Se, tuntuuko avokämmenellä takamukselle saanti hyvältä vai pahalta riippuu huomattavasti enemmän tilanteesta kuin käytetystä voimasta. Rangaistustilanteissa vire on aivan erilainen - enemmän kuin ne varsinaiset raipan- tai läpsyniskut sattuu tieto siitä, että on tuottanut pettymyksen hölmöilemällä milloin mitenkin. Sen sijaan jos Poika antaa piiskaa koska se sattuu juuri sillä hetkellä huvittamaan, koko tilanne on latautunut aivan eri tavalla. Epäilen, että muuten vaan läpsytellessään Poika myös lyö vähän hellemmin, mutten oikeastaan ole siitä varma.

Kirjoitin aikaisemmin siitä, kuinka vaniljainen silittelyseksi ei pidemmän päälle enää tunnu oikein miltään. Kaikkeen turtuu pikkuhiljaa ja mitä useammin piiskaa saa sitä kovempia lyöntejä kestää. Viime aikoina elämä on rajoittanut kinkyilyä turhankin paljon, mutta jotain positiivista siitäkin sentään löytyy: kun sain tässä päivänä muutaman piiskaa, se tuntui taas luissa ja ytimissä asti.

Whips-n-chains

Yläkäsitteen BDSM alle mahtuu kaikenlaista. Oman hämärän käsitykseni mukaan melko monelle pariskunnalle BDSM on lähinnä makuuhuoneessa tapahtuvaa toimintaa, eikä sinänsä vaikuta arkipäivään kovinkaan voimakkaasti. Käsiraudat ja piiskat jäävät makuuhuoneen oven taakse periaatteella poissa silmistä, poissa mielestä.

Olen miettinyt usein sitä, miksi BDSM yhdistetään niin voimakkaasti seksiin. Ehkä omat dominoivat tai alistuvat taipumukset on helpompi myöntää seksuaalisessa mielessä, vaikka niitä muussa elämässä toteuttaisikin. Makuuhuoneessa alistuminen on Suurelle Feministillekin sallittua, onhan sitomisesta nauttiva nainen vain rohkea toteuttaessaan omaa seksuaalisuuttaan.

Täysin tasa-arvoista parisuhdetta tai muutakaan ihmissuhdetta tuskin löytyy, mutta yleensä valta-asemista ei puhuta eikä niitä välttämättä edes huomaa ajatella. Osittain koko D/s-dynamiikka ainakin omalla kohdallani onkin vain sitä, että parisuhteessa tapahtuvaa vallanvaihtoa tarkastelee vähän eri näkökulmasta. Suurin osa pohdiskelusta on toki juuri blogin alaotsikon lupaamaa introspektiivistä hysteriaa - asioista voi tehdä kovin vaikeita ihan vain ajattelemalla niitä liikaa. On helppo tipahtaa suohon, jossa jokaista elettä alkaa miettiä aivan liikaa ja pienimpiinkin asioihin kiinnittää aivan järjettömiä merkityksiä.

Ällöö, ne pussailee!

Varsinkin kesällä, kun kaikki oli vielä kovin uutta ja ihmeellistä (miksei ihastumista saa pullotettua?), vaimo huomautti muutaman kerran meidän olevan ällösöpöjä. Oli itse asiassa huomattavasti hankalampaa tottua kaikkeen siihen söpöstelyyn ja hellittelyyn kuin varsinaiseen kinkyilyyn. Piiskan saaminen on noin miljoona kertaa helpompaa kestää kuin se, että joku tuijottaa silmiin tai silittää poskea - tai, vielä kauheampaa, tekee molempia yhtä aikaa. The shock, the horror!

En ollut aikaisemmin ollenkaan tottunut moiseen söpöilyn määrään, enkä oikeasti käsittänyt miksei parin tunnin bussimatkalla muka voi istua eri penkkiriveillä että voisi nukkua rauhassa. Nyt olen tietenkin täysin pilalle hemmoteltu tässäkin mielessä, en tiedä onko Poika tyytyväinen vai kauhuissaan luomastaan hellyyshirviöstä. Useimmiten aamuni alkaa sillä, että tajuan puoliunisena Pojan nousseen jo sängystä ja tekevän lähtöä töihin - ja vaadin ehdottomasti haleja ennen kuin päästän sen tekemään aikuisjuttuja.

Äkkiseltään ehkä luulisi että ylenmääräinen söpöstely ja kinkyseksi eivät sopisi yhteen. Jos kerran se haliminen ja silmiin tuijottelu on mukavaa, eikö silloin hellä seksikin toimisi? Itsekin aina välillä huomaan haikailevani vaniljaseksin perään, miettiväni kuinka olisi mukavaa kynttilänvalossa romantillisesti huokaillen silitellä toista. Ja onhan se mukavaa, mutta poikkeuksetta olen huomannut ennemmin tai myöhemmin ajattelevani "no tukistaisi nyt edes".

Ja poikkeuksetta Poika tukistaa.

Ja se voittaa kaikki silitykset.

Harakan tunnustuksia

Kun olin vasta tutustunut koko BDSM-alakulttuuriin, olin sitä mieltä että panta on kliseistä kliseisin symboli koko touhulle (minä en ainakaan IKINÄ ...). Ollessani vielä nuori ja murea ostin lemmikkieläinkaupasta söpön pienen niittipannan festarireissua varten talutushihnoineen kaikkineen - fiksumpi olisi ehkä jo tässä vaiheessa tajunnut miettiä, miksi se tuntui niin kovin hauskalta ajatukselta. Festarien jälkeen panta jäi pyörimään laatikon pohjalle enkä ajatellut sitä sen enempää.

Nykyään kuljen arkipäivisin astetta hillitympi panta kaulassa. Mitään sen ihmeempiä seremonioita ei sen pukemiseen liittynyt, panta on toki ollut mukana myös leikkihetkissä mutta sillä ei ole sen ihmeempää roolia. Toimii lähinnä muistutuksena Pojasta silloin, kun liehun milloin missäkin omin päin. Onneksi opiskelijana voi pukeutua melkein mihin tahansa sen herättämättä sen suurempaa kummastusta kanssaeläjissä, en ole joutunut selittelemään pantaa kavereillekaan sen ihmeemmin. Äiti toki ehti jo kummastella olenko joutunut talutushihnaan, onneksi olin kommentin kuullessani selin ja sain pidettyä mölyt mahassani.

Muutaman viikon päästä on kuitenkin tiedossa asteen fiinimmät juhlat, jonne ei nahkapannassa oikein ole asiaa. Tätä tarkoitusta varten käytiin sitten Pojan kanssa ostamassa pyhäpanta eli oikeastaan aika harmittoman näköinen kaulakoru, joka sopii juhlatamineisiin vähän mukavammin. Sain jo koeajaa pantaa sukujuhlissa, toimii ihan mukavasti vaikka se on toki paljon helpompi unohtaa kuin varsinainen panta.

Olen ehkä maailmankaikkeuden suurin harakka ikinä, mutta olen kyseisestä helystä aivan tohkeissani. Panta on toki ihana ja olen jo pikkuhiljaa oppinut että sen voi oikeastaan yhdistää melkein mihin tahansa (paitsi nyt siihen iltapukuun), mutta ei se erityisen naisellinen kapistus ole. Luontainen mieltymykseni kaikkeen mikä kiiltää on joutunut väistymään ja muut korut saaneet jäädä odottamaan myöhempiä aikoja, mikä on oikeastaan vähän tylsää.

Mutta nyt voin leikkiä tyttöä!

.. ajatuksena toki oli joskus kirjoittaa pannasta astetta syvällisemmällä otteella, liittyyhän siihen kaikenlaista symboliikkaa jota ei tule päivittäin ajateltua. Juuri nyt ei kuitenkaan irtoa mitään kovin syväluotaavaa itsetutkiskelua koska MULLA ON UUSI KORU.

domlier-than-thou

Ostin tänään ohimennen Kivun kauneus -nimisen kirjan. Kirjassa on Qumman ottamia käsittämättömän kauniita kuvia ja itsensä enemmän tai vähemmän kinkyiksi tuntevien ihmisten lyhyitä kertomuksia siitä, miten he identiteettinsä ja kivun elämässään kokevat.

Sinänsä loistava kirja ja rohkea veto Likeltä julkaisuna, mutta jo muutaman tarinan lukemisen jälkeen alkoi häiritä piirre, joka tuntuu löytyvän jokaisesta alakulttuurista. Useampi kirjoittaja muistaa mainita, kuinka ensimmäiset muistot kinky-tyyppisistä tunteista ovat jossain sikiövaiheen tietämillä ja heti sen perään, kuinka hankalaa kaikki oli aikoinaan.

Tokihan esimerkiksi internet on kovasti helpottanut elämää myös BDSM-asioissa ja ihmisten ajatusmaailma ylipäänsä on avartunut, mutta jotenkin tuollaisista kirjoituksista jää paha maku suuhun. Tulee mieleen se, miten jokaisen vähänkään suosiota saaneen bändin faneista löytyy niitä Oikeita Faneja, jotka kyllä kuuntelivat tätä musiikkia jo silloin kun sitä oli saatavilla vain nuhruisina treenikämpällä nauhoitettuina C-kasetteina. Ja jotka tottakai tästä syystä kokevat olevansa jotenkin aidompia kuin ne kaikki muut.

Esimerkiksi paljon hehkutettu internet on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Informaatiota on saatavilla niin valtavat määrät, että siihen on helppo hukkua - löytyy maksuttomia ja maksullisia sivuja, BDSM-pornoa ja pitkiä esseitä, seuranhakupalstoja ja keskustelualueita ja .. itse ainakin olen tuntenut oloni varsin eksyneeksi, vaikka muuten olen tietokoneen kanssa sinut. Samalla tuntuu, että pitäisi jaksaa kahlata KAIKKI läpi, ettei tuntisi oloaan laiskaksi. Pitäähän sitä tietoa käyttää hyväksi, kun sitä kerran saatavilla on.

En tiedä, kumpuaako tämäkin ärtymys omasta kiltin tytön täydellisyydentavoittelustani. Kieltämättä helposti tulee riittämätön olo, kun ei ole ollut tietoinen omista taipumuksistaan jo kromosomitasolla. Eikä ole joutunut erityisesti taistelemaan omasta asemastaan, ainakaan vielä.

Mutta joojoo, kun te olitte nuoria oli sotia.

Täällä köysi käskee, naru näyttää

En pysty enää suhtautumaan välinpitämättömästi mihinkään naruun - kengännauhat, lippunarut ja varsinkin ne tupsupäiset verhopidikkeet ovat saaneet ihan uusia merkityksiä. Kun Poika suhteen alussa halusi tietää, minkä kokeileminen erityisesti kiinnostaisi, oli bondage heti listan kärkipäässä. Ja nimenomaan vielä se köysillä tapahtuva sitominen, vaikka nopeasti kiinnitettävissä kahleissa on toki puolensa.

Aluksi jouduimme tyytymään ihan peruspuuvillanaruun, joka oli turhan ohutta ja muutenkin aika köykäistä tavaraa. Sai siitäkin sentään jotain aikaiseksi, muutaman kerran kokeiltu breast harness on tähän asti jäänyt monimutkaisimmaksi viritykseksi. Kyseisiä tissivaljaita (kyllä, minä se tiedän miten asiat ilmaistaan kauniisti) sain pitää myös julkisilla paikoilla lähtiessäni tyttöjen kanssa rimpsalle - värivalokerho ja tanssahtelu tuntuu harvinaisen oudolta, kun tissien välissä kulkee narua. (Suosittelen kokemusta lämpimästi, mutta älkää kertoko Pojalle.)

Mutta! Nyt meillä on oikeaa hamppuköyttä ja se on punaista! Yritän tällä hehkutusblogaamisella lievittää harmitustani siitä, ettei kyseistä köyttä vielä ole ehditty testaamaan. Toiveissa on, että jossain vaiheessa naruleikeistä voisi saada jopa kuvia myös tänne.

Tiedän, ettei Anttilan kodinhömppäosastolla pitäisi saada punastusta aiheuttavia kiksejä, mutta katsokaa nyt tätä! Jos en tietäisi että sisustusnaru luovuttaa alta aikayksikön, venyy ja paukkuu ja on muutenkin doubleplusungood, olisin jo ostanut ihanasti hohtavia tupsunaruja ainakin kiljoona metriä. Allaoleva tupsu löytyisi esimerkiksi Porin Nauhasta ja napista, sinne!

Älä tule liian usein, känkkäränkkä

Olen viime aikoina ollut ilmiömäisen pahalla tuulella, yleensä aivan syyttä. Kesän ajan oli helppoa leikkiä Pojan kanssa kotia aina kun olimme samalla paikkakunnalla, mutta tosielämä on sittemmin ottanut meidät kiinni.

Aikaisemmin olen ollut sitä mieltä, että kotona saa ja pitää kiukutella. Elämässä pitää olla ainakin yksi paikka, jossa voi olla aivan rehellisesti täysi paskiainen silloin, kun mikään muu ei auta. Uuden uljaan alistumisurani ansiosta olen kuitenkin joutunut hieman tarkistamaan käsityksiäni. Subeillakin toki saa olla huonoja päiviä, mutta silti pitäisi osata käyttäytyä jokseenkin roolinsa raameissa. Silmien pyörittely, huokailu ja ylenmääräinen marttyyrinkruunun kiillottaminen ei kyseiseen rooliin erityisemmin kuulu.

Huonoina päivinä on kuitenkin vaikeaa muistaa, että olen itse valinnut roolini enkä ansaitse siitä sen enempää kiitosta kuin haukkujakaan. Huomaan itsessäni selvästi äitini kaltaisia piirteitä - "on se kumma kun kukaan ei huomaa että oon tiskannut vaikka väsytti! missä viipyy suosionosoitukset ja fanfaarit!".

Heräsin temppuiluni järjettömyyteen vasta, kun juttelin kavereiden kanssa asioista XYZ, jotka Poika tekee aivan väärin ja jotka on tosi epistä. Yksi armaista ja tarkkanäköisistä ystävistäni kysyi hetken nillitystä kuunneltuaan, miksen puhu asiasta Pojalle. Kesällä kehuin, miten tämän kuvion ansiosta on pakko olla rehellinen sellaisissakin asioissa, joita yleensä kierrellään ainakin suhteen alkuvaiheessa. Kyseisen kommentin jälkeen tajusin, että olin tipahtanut täsmälleen samaan juoksuhautaan jossa olen rämpinyt aikaisemminkin - teen omasta mielestäni Suuria Uhrauksia toisen edes pyytämättä, ja loukkaannun kun niitä ei tajuta arvostaa.

Valaistumisen hetken jälkeen olen yrittänyt kovasti parantaa tapojani ja muistaa hengittää välillä ennen ylenmääräistä teatraalisuutta. Se kuuluisa pieni paha noita kuitenkin vierailee meillä edelleen säännöllisesti - känkkis, jos luet tätä, tule jatkossa vain kerran viikossa?

Minä en ainakaan IKINÄ ...

Vaikka urani orjakkeena on lyhyenlainen, olen jo oppinut ettei koskaan kannattaisi sanoa "ei ikinä". Vaikuttaa siltä, että mitä varmempi on jonkun asian mahdottomuudesta, sitä todennäköisempää sen toteutuminen on.

Olen viime aikoina miettinyt, onko absoluuttinen hyisaatanaenikinä-reaktio oikeastaan merkki siitä, että alitajuisesti haluaisi kokeilla jotain mutta sen myöntäminen on vaikeaa koska se on epänormaalia tai ei muuten vain sovi omakuvaan.

Itse olen saanut mm. sovitella feminismiä ja alistumistaipumuksiani yhteen pitkään ja hartaasti, eikä se vieläkään aivan onnistu. On helppoa järkeillä, että feminismin perusideahan on antaa kaikille naisille valinnanvapaus ja on naisen oma asia, jos tahtoo luovuttaa tietyn osan itsemääräämisoikeuttaan jonkun toisen käsiin. Silti välillä tuntuu, että olen huono feministi ja pettänyt ne menneet rintsikanpolttajasukupolvet. Ja sitten huomaa vannovansa ettei ikinä, koska eiväthän Vapaat ja Itsenäiset Naiset koskaan ...

It's not domestic violence if you use a crop.

Edellisen blogitekstin otsikosta löytyy esimerkki siitä, miten ystävät ovat taipumuksiini reagoineet kun olen ne vihdoin tunnustanut. Yleisesti ottaen kaikki ovat olleet yllättävänkin avomielisiä ja lähinnä helpottuneita, kun omituiseen käytökseeni on vihdoin löytynyt selitys, mutta silti selittäminen välillä turhauttaa ja pahasti.

Kaikeksi onneksi varsinkin armas vaimoni, ystävä jo vuosien takaa, suhtautuu tähän pervoiluun lähinnä lapsenomaisella kiinnostuksella eikä enää ihmettele yhteistalouden keittiönpöydällä toisinaan ajelehtivia anaalitappeja tai muuta sälää. Vaimon kanssa olen puinut muun muassa sitä, ettei D/s ulkopuolisten korvissa välttämättä eroa perheväkivallasta erityisen paljon. "ei kun me oikeasti rakastetaan kyllä toisiamme", "se lyö mua vain kun ansaitsen sen", "ei se koskaan löisi liian kovaa" ... en oikeasti tiedä miten vakuuttaisin huolestuneen läheisen siitä, että olen tässä suhteessa täysin omasta halustani.

Tuntuu muutenkin siltä, että D/s-taipumuksille pitäisi löytää syy jostain syvältä lapsuudesta à la Freud - äiti ei rakastanut tarpeeksi ja isä ei ollut koskaan läsnä, siksi olen kieroutunut! Olen etsinyt syitä ihan jo itsenikin takia, ennen kuin tajusin ettei alistumiselle tarvitse välttämättä olla sen syvällisempiä syitä kuin muillekaan luonteenpiirteille.

Viimeistään tässä vaiheessa blogi on varmasti nimensä veroista omaan napaan tuijottelua ja dramatisointia ;)

"Mitäs oot pervo!"

On hankalaa tunnustaa nauttivansa alistumisesta, kun on koko ikänsä pitänyt itseään feministinä. Ehkä sen takia kesti viime syksyyn asti, että ylipäänsä tunnistin tällaiset taipumukset itsessäni, puhumattakaan siitä että olisin toiminut niiden mukaisesti.

Muutaman verkkosäädön jälkeen olen päätynyt jonkinasteiseen D/s-suhteeseen myös tosielämässä. Olemme molemmat jokseenkin yhtä vihreitä näissä asioissa, mikä on samaan aikaan sekä hyvä että huono asia.

Tämän blogin tarkoitus on vähentää niiden pikkulappujen määrää, joihin hajanaisia ajatuksiani BDSM:ään liittyvistä asioista yleensä kirjoittelen (ne laput tuntuvat aina menevät hukkaan). Ystävillekään ei aivan kaikesta voi puhua - otsikko on kommentti, joka kuuluu usein yhden kanssalurjuksen suusta kun jotain oluttuopin ääressä tilitän.