Stop harshing my buzz, man!

Rakas maailma, voisitko muuttua vähän paremmaksi niin etteivät kaikki perversioni alkaisi vaikuttaa Tukholma-syndrooman oireilta?

On kovin vaikeaa nauttia esineellistämisestä, kun valtakunnan suurimmassa lehdessä puhutaan siitä, ettei naisia riitä kaikille. Naispula, vähän kuin kaupan hyllylle ei riittäisikään voipaketteja kaikille halukkaille. Naisten pakkosiirtoa bussilasti kerrallaan ei sentään ehdotettu, mikä onkin sinänsä oikein hyvä koska bussimatkalla heidän tisujaan luultavasti kommentoitaisiin ja mahdollisesti sivumennen ehdoteltaisiin seksiä.

On hirmuisen hankalaa nauttia edes osa-aikaisesta kodinhengettäryydestä ja palveluhenkisyydestä, kun samalla hallitus pyrkii kaikin keinoin palauttamaan (ainakin lapsia saaneet) naiset takaisin kotiin.

On älyttömän mutkikasta nauttia stereotyyppisistä sukupuolensa ulkoisista tunnusmerkeistä, kun naisten ulkonäkö ja sen soveliaisuuden ruotiminen on kaikkien yhteistä kansanhuvia ja teini-ikäisestä lähtien pitäisi ymmärtää, että tuntemattoman ohikulkijan vartalon kommentointi ääneen on normaalia toimintaa. Pojat on poikia, myös keski-ikäisinä. Kovaan ääneen.

On raivostuttavan kinkkistä nauttia alistumisesta, kun sitä käsitellään telkkarissa Jumalan lahjana. Tai puhutaan ihan tosissaan siitä, saako pitkässä parisuhteessa kieltäytyä seksistä. Eikä helpota, jos seksin ajattelukertojen ja sen harrastamiskertojen välinen epäsuhta on välittömästi puutteessa elämistä.

Niin että olisiko mitenkään mahdollista, että lakkaisitte pilaamasta minun fantasioitani tällä pöljäilyllä ja tekisitte tosimaailmasta vähän mukavamman paikan? Kesän kunniaksi?

Eipä tullut sitten hankittua sitä vippamukia, jonka ostamista suunnittelin kupin nurin kippaamisen estämiseksi.

Fetisisti sihisi hississä.

Nyt kun sairausluokituskin poistui, mistä sitä tietää onko fetisisti vai ei? Onneksi Duodecim vielä pelastaa kertomalla, että esinekohtaisesta kohdehäiriöstä eli fetisismistä kärsivä henkilö "tarvitsee pakonomaisesti eroottisesti kiihottuakseen elottomia esineitä eli fetissejä". Ilmeisesti fetisistit ovat kaikki myös yhdyntäkeskeisiä miehiä, sillä "esine on usein myös välttämätön seksuaaliselle kiihottumiselle ja yhdynnän onnistumisen kannalta riittävän voimakkaan erektion saavuttamiselle."

Selvä juttu, lääketieteellisenä käsitteenä fetisismi on tautiluokituksesta huolimatta edelleen nätisti lokeroitu. Mutta entä eritefetisistit? Onko veri tai oksennus "eloton esine"? Mitäs touhua tämä nyt on, että on kaikenlaisia nukkefetisistejä joiden nuket sisältävät ihmisen, ei niin voi tehdä! (Toim. huom. en suosittele living dollin muuttamista dead dolliksi oikeaoppisen fetisismin saavuttamiseksi.)

Vähän samaan tapaan kuin minä olen vakuuttunut kaikkien osallistuvan valtatouhuihin joko tietoisesti tai tietämättään, usein väitetään, että meillä kaikilla on fetissejä. Onko alistavalla tai alistuvalla oikeastaan vain valtafetissi? Tai sidontaharrastajalla köysifetissi? Mihin kaikkeen tämän voi ulottaa, voiko kaikkeen olla fetissi? Kuinka paljon asian pitää kiinnostaa tai kiihottaa, että siitä tulee fetissi?

En oikein osaa muodostaa mielipidettä siitä, onko fetisismin normalisointi yleisyyden korostamisen avulla hyvä asia vai ei, jos käsite samalla laimenee tasolle "tykkään näistä jutuista". Toisaalta tuntuu elitistiseltä alkaa rajoittaa sitä, kuka on oikea fetisisti ja kuka oikeastaan ei. Mutta katoaako käsitteen informaatioarvo skenen sisällä, jos fetisisti ei enää olekaan vanhan liiton monomaanikko joka elää ja hengittää pakkomielteensä tyydyttämiseksi? Ollaanko me oikeasti fetisistejä kaikki, kun oikein silmiin katsotaan?

Toisillemme emme vaivaudu selittämään

No mutta onko aina pakko keskustella ja lueskella ja pohdiskella? Eikö pervoilua voi harrastaa fiilispohjalta ja vaiston varassa? Eikö tän alistavuuden tai alistuvuuden pitänyt olla luontaista ja suorastaan synnynnäistä? Miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa?

Ei ole, kyllä voi, mielestäni osittain ja koska muutakaan ei osaa.

Jos asiat tuntuvat sujuvan kuin itsestään, ei niitä välttämättä tarvitse alkaa mutkistamaan lomakkeilla ja kehityskeskusteluilla. Saatte täten siunaukseni pervoilla puhumatta sanaakaan sääntöjen perimmäisestä tarkoituksesta. Joskus elämä ja ihmissuhteet tosiaan sujuvat sen kummemmin pohtimatta, ja asioiden yhdessä analysoiminen saattaa tuntua sovitun dynamiikan heikentämiseltä. Eihän taikurikaan paljasta temppujaan, miksi alistavan pitäisi? Virikkeitä voi silti hakea, eikä perfektionistin maailma koskaan ole aivan valmis.

Keuhkoan täällä blogissani näistä asioista osittain siksi, että käsittelen itse maailmaa sanojen kautta ja siksi koen nämä jutut todella hyödyllisiksi. Aina lukeminen, keskusteleminen tai mietiskely ei johda suureen valaistukseen, vaan tarjoaa sopivasti pieniä ärsykkeitä jotka pitävät nämä asiat paremmin mielessä ja oman alistujaminäni vireessä. Minusta on vähän hassua olettaa, että koska pervoksi (enemmän tai vähemmän) synnytään, asioiden tulisi onnistua ensimmäisellä nykäisyllä ja vaistonvaraisesti tai ei ehkä olekaan oikeasti perverssi. Tai että synnynnäinen taipumus tarkoittaisi sitä, ettei jotain voi oppia tekemään paremmin.

Cisheterona yksiavioisena keskiarvoihmisenä näkee ympärillään mediassa ja viihteessä ihan jatkuvasti esimerkkejä siitä, miten kyseinen suhdetyyppi voi toimia tai olla toimimatta. Siitä huolimatta jokaisella "kysy ihmissuhdeasiantuntijalta" -palstalla esiintyy kysymyksiä, joihin voi vastata oikeastaan vain kehottamalla ihmisiä keskustelemaan toistensa kanssa. Sille lähimmälle ja rakkaimmalle puhuminen on hylkäyksen uhkineen niin pelottava ajatus, että ihmiset kirjoittavat sisimmät tuntonsa mieluummin ventovieraille ja kysyvät neuvoa. Tai sitten neuvon sijasta haetaan oikeastaan varmistusta sille, että minä olen oikeassa ja sinä väärässä. Jälkimmäisen tavoitteen saavuttamiseksi ihmissuhdeasioita puidaan usein mieluummin ystävien kuin suhteen toisen osapuolen kanssa.

Niin että ei tarvitse keskustella. Mutta kuten elämässä yleensä, mitä hankalammalta ja pelottavammalta se tuntuu, sitä tarpeellisempaa se luultavasti on.

Turpasaunaterapiaa

Ikuisen asioiden vatvojan ja Reippaan Tytön elämässä BDSM on älyttömän hyvä hiljentymisen keino (ei, en viittaa tässä suukapulaan). Valtaisan stressin tai yleisen säntäilyn keskellä napakka ote niskasta saa pysähtymään, ja on vähän kuin pääsisi minilomalle kun voi totella vain yhtä käskyttäjää kerrallaan.

Joskus homma onnistuu kuin automaattiohjauksella, toisinaan arkiminä ryhtyy pontevaan vastarintaan. Yhtä kaikki, jälkikäteen fiilis on yleensä hyvä. Oikein kunnon selkäsauna voi olla katarttinen kokemus itkuineen päivineen ja samalla tulee kohdattua voimattomuuden tunteita silmästä silmään. Siis juuri niitä tunteita, joita Reipas Tyttö ei voi myöntää omistavansa ollenkaan.

Omaa kehoaankin voi oppia rakastamaan enemmän, kun sen näkee eri tavalla. Eikä haittaa ole siitäkään, jos näkee ympärillään monenlaisia ihmisiä nauttimassa samanhenkisestä harrastuksesta, kaupallinen pornokuvasto kun on aina vähän omanlaistaan.

Kaiken kruunuksi elämänhallinnallisia juttujakin voi ulkoistaa alistavalle osapuolelle. Sopivilla säännöillä alistuva voi siirtää vastuuta omasta laihtumisestaan tai muusta vähän epämiellyttävästä hankkeesta jonkun toisen harteille, ja hyvin toteutettuna projekti on molemmille hauska harrastus. Ei tässä mitään personal trainereita ja life coacheja tarvita!

Tässä kohtaa mieleen hiipii epäilys. Mistä tietää, koska tunne-elämän ongelmakohtia tai elämänhallinnan puutteita pitäisi käsitellä jossain ihan muualla kuin BDSM-suhteessa? Missä vaiheessa mennään yhteisestä hauskasta puolin tai toisin hyväksikäytön puolelle? Toisten ihmissuhteisiin ei useinkaan pääse kurkistamaan, joten on vaikea benchmarkata turvallisuuden rajoja sitä kautta. Pervojen keskuudessa jaetaan useammin tarinoita onnistuneista sessioista kuin siitä, missä kohtaa peli oli vihellettävä poikki.

Ei ole ihan erityishelppoa tietää, milloin homma on vielä Turvallista, Tervejärkistä ja tapahtuu Yhteistuumin (eli lontooksi Safe, Sane and Consensual). Tästä nyt ei tietenkään siinä mielessä kauheasti tekisi mieli huudella, että sairaan touhun leimaa tarjotaan myös skenen ulkopuolelta ihan riittävästi. Välillä kannattaisi ehkä kuitenkin tykönään miettiä, onko se BDSM paras työväline ihan kaikkeen. BDSM-vasara kädessä kaikki elämän osa-alueet näyttävät niin kovin helposti nauloilta. Omalla kohdallani olen joutunut vastentahtoisesti myöntämään, että ei se minulle ainakaan jokaiseen kysymykseen tarjoa vastausta. On se nyt kumma, kun jotain pitää ittekin tehrä.

Sit kun sä tapaat sen Oikean ..

Se Oikea voi tehdä ihmiselle monenlaista. Se Oikea saa haluamaan parisuhteen, tai monikkosuhteen, tai avioliittoon, tai avioeron. Se Oikea saa haluamaan lapsia, tai valitsemaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Vain Se Oikea voi tarjota sen seksikerran, joka eheyttää homoseksuaalin heteroksi tai päinvastoin. Se Oikea saa muuttumaan alistavaksi, tai alistuvaksi, tai masokistiksi, tai sadistiksi. Tai switchiksi. Tai vaniljaksi. Se Oikea herättää kumifetissin, tai saa ymmärtämään ettei sitä ollutkaan.

Ylipäätään ihmisen elämä on valmis vasta kun ihminen on kohdannut Sen Oikean. Kuten Pokémon-hahmoilla, myös ihmisillä on olemassa muuttumaton final form joka tulee saavuttaa. Lisähaasteena tätä muotoa ei voi tietää saavuttaneensa, sillä aina voi kohdata jonkun joka paljastuukin Siksi Oikeaksi ja mullistaa elämän. Vasta silloin voi ymmärtää, että edellinen Se Oikea olikin Se Väärä, ja yhdessä vietetty aika ja tunnettu läheisyys hukkaan heitettyä ja turhaa.

Tuohon minä sanon kyllä hömpsönpömpsön. Ympärilleen kannattaa kyllä haalia mukavia, sopivasti ikäviä, viehättäviä, pelottavia, haastavia, rohkeita, ujoja, äänekkäitä ja hiljaisia ihmisiä. Kaikkien kanssa eivät polut jatku samaan suuntaan yhtä pitkän aikaa, muttei se jälkikäteen mitätöi yhdessä koettua. Enkä minä ainakaan haluaisi harteilleni vastuuta kenenkään elämän korjaamisesta oikeanlaiseksi. Rehellisyyden nimissä en edes omani, mutta sitä en taida päästä karkuun.

Enkä minä sitä paitsi sarjavalaistujana voi suostua uskomaan, että voisin koskaan olla valmis ihminen. Jos elinpäiviä riittää, koen ahaa-elämyksiä varmaan vielä rollaattoria työnnellessäni.

Nimimerkillä: Tunnelma pilalla ja paha mieli

Nyt se sitten tapahtui. Porno meni pilalle.

En ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen feministi (vai pitäisikö nykyään sanoa mimosa), joka on pohtinut kuinka BDSM-mieltymykset sopivat yhteen feminismin kanssa.

Valaistumiseen kuului minunkin kohdallani se kuuluisa klisee, "feminismiä on vapaus valita". Hetken aikaa menikin jo taas ihan mukavasti sen ensisäikähdyksen jälkeen, ja olin vakuuttunut siitä etten ole pukenut kaipuutani perinteisiin ahtaisiin sukupuolibinäärin mukaisiin rooleihin mustaan nahkaan itsepetoksen nimissä. Onhan meillä hei safe, sane, consensual ja consent is sexy. Valitettavasti meillä on myös Vannetukun alaikäiset messuedustajat, miehille varatut kesätyöt metsäteollisuudessa, tytöttely haukkumistarkoituksessa, termit kuten hiekkapillu ja nukahtamisohjeet à la Toimi Kankaanniemi. Välillä naisena eläminen tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi tappaa lusikalla. Napse vaan kuuluu, päivästä toiseen, mediasta toiseen.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänään porno meni pilalle. Aloin kyseenalaistaa esiintyjien vapaaehtoisuutta ihan toden teolla, miettiä erotican kirjoittajien perimmäisiä syitä tämänkin tarinan kirjoittamiselle, murehtia FetLifen ahtaat normit täyttävien kuvien lähettämää viestiä ja pohtia omien fantasioideni lähteitä. Ei tullut mitään tästäkään hommasta taas. Lasketaanko se hysteriaksi jos seksuaalinen turhautuminen johtuu välillisesti siitä, että maailmassa on liikaa virheitä?

Hyvin se menee

Yksi Pojan ja minun (lukuisista) yhteisistä paheista on laadukas tv-sarja Suomen surkein kuski. En tiedä mikä siinä viehättää, itse kun en ole ratin takana istunut vuosikausiin, mutta tarkkaan on seurattu tämäkin tuotantokausi. Yksi apukuskeista oli selvästi saavuttanut jonkun korkeamman zenbuddhalaisuuden tason, sillä reaktio joka ikiseen töppäykseen, kaasutteluun ja yleiseen häröilyyn oli rauhallinen ja hymyilevä "hyvin se menee".

Muinoin julistamani kiirelakko on päässyt lipsahtamaan vähän samanhenkiseen äärimmäisyyteen. Toistelen rauhallisesti "hyvin se menee" siinäkin vaiheessa, kun elämäni aikataulutus on ollut tiukassa sivuluisussa jo kuukausikaupalla. En siis luettele kiireitäni, koska en jostain syystä suostu uskomaan että vuorokauden tunnit loppuvat kesken. Kevään mantra on ollut "hyvin se menee, kohta helpottaa". Poika ei tähän enää usko, minä jostain syystä olen niin daiju että uskon.

Niin että vastauksena menneisyyden queenitikselle, ei se aika maagisesti riitä kaikkeen vaikka kuinka pitäisi mielessä, että kotonakin on tehtävää. Saattaa parhaista tarkoituksistaan huolimatta huomata, että se yksi taho jolle sanoo kyllä kerta toisensa jälkeen ei olekaan oma sydämen valittu, vaan joku paljon turhanpäiväisempi tyyppi. Esimerkiksi sellainen, jota sinun hyvinvointisi ei oikeastaan kiinnosta piirun vertaa.

Tässä kohtaa minun pitäisi nyt sitten aikaisempien kuvioiden mukaan kertoa, kuinka olen aikonut tämänkin epäkohdan luonteessani parantaa. Vaan kun en tiedä, mistään en haluaisi luopua ja kohtahan tää helpottaa.

Reipas tyttö

Päässäni asuu rationaalisen puoleni ja luterilaisen kasvatukseni yhteenliittymä, sivupersoona jonka olen nimennyt Reippaaksi Tytöksi. Reipas Tyttö on aika ristiriitainen hahmo, yhtäältä en varmaan matalaenergianaisena ilman Reipasta Tyttöä saisi aikaan juuri mitään, mutta toisaalta kaikkinensa Reipas Tyttö on toisinaan aika sietämätön tyyppi.

Reipas Tyttö ei ujostele kun ujostuttaa. Reipas Tyttö katsoo silmiin, puhuu kuuluvalla äänellä ja kättelee napakasti.

Reipas tyttö avaa itse omat ovensa. Reipas Tyttö katsoo ongelmia arvioivasti ja toteaa sitten "mennäänpäs mokoman yli, että heilahtaa".

Reipas Tyttö ei tyydy keskinkertaiseen suoritukseen. Reipas Tyttö jaksaa, suorittaa ja junailee väsymättä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Reipas Tyttö ei lomaile, koska se on varma merkki hengen velttoudesta.

Reipas Tyttö ei ole tunteellinen, eikä varsinkaan sorru näyttämään tunteitaan vaivaannuttavasti muille. Reipas Tyttö itkee itkut nopeasti alta pois eikä haaskaa aikaa tyhjän nauramiseen.

Reipas Tyttö ei ole turhamainen eikä epäkäytännöllinen. Reippaalla Tytöllä on järkevät kengät ja ponteva askel. Reipas Tyttö kantaa itse omat laukkunsa ja muutkin taakkansa.

Ennen kaikkea, Reipas Tyttö ei koskaan tarvitse apua mihinkään keneltäkään. Reipas Tyttö pärjää silloinkin kun ei pärjää, ja varmaan uppoaisi jäihin mieluummin kuin huutaisi apua.

Yksi pervoilun parhaita puolia on se, että kinkytouhuista Reipas Tyttö yleensä hämmentyy siinä määrin, että on kerrankin hiljaa. Epäilen muuten, että se on juuri Reipas Tyttö joka korvaani kuiskuttelee kesken session että lyö nyt jumankauta takaisin. Ihme tyyppi.

Don't be evil. Or nekkid.

Pikkusisko ehtikin jo hikeentyä tästä samasta aiheesta. Blogger ilmoitti ystävällisesti tällä viikolla, että nakukuvia ei sitten muuten maaliskuun lopusta lähtien sovi tällä alustalla julkaista ellei blogi ole yksityinen eli salasanan takana. Eli vähän niin kuin ei blogi ollenkaan.

Nyttemmin kantaa on jo vähän höllennetty, mutta minua tämä Bloggerin "porn policy" kuten sitä tuolla virallisen tahon osalta nimitetään jäi silti hiertämään sen verran, että kerään mahdollisesti kuninkaalliset kiukkupyllyluuni ja poistun vihreämmille blogilaitumille.

Ois tässä nyt mukavampaakin asiaa ollut mielessä, niin kuin vaikka ensi viikonlopun Helsinki Shibari Festival. Jonka lipunmyynti oli hetken katkolla, koska palveluntarjoaja erehtyi luulemaan bilelippuja jonkinlaiseksi seksin myymiseksi. Mitä tämä on minä en edes.

Keppiä ja pehmoporkkanaa

Nyt se sitten on elokuvateattereissa, se elokuva joka perustuu siihen kirjaan jota saa lukematta kritisoida. Siihen, jonka nimeä en halua tässä kohtaa mainita koska olen niihin kaikkiin sävyihin jo tasaisen kyllästynyt, varmasti olette tekin. Kirjasarjan ongelmalliset piirteetkin on jo moneen kertaan ruodittu, mutta vaikuttaa siltä että oikeasti kaikkia ärsyttää se, ettei kirjailija ole erityisen hyvä kirjoittamaan mutta kirja myy silti.

Nuoruutensa kirjaklassikoiden ohella Harlekiini-maailmassa viettäneelle ihmisten kummastelu siitä, kuinka joku voi pitää näin huonosta kirjasta näyttäytyy vähän huvittavana. Voin tässä ihan julkisesti (anonyymin nimimerkin takaa) tunnustaa, että joskus mieli tekee gourmet'n sijaan hampurilaisateriaa, myös kirjallisessa muodossa. Matkustaessaan vieraaseen kaupunkiin voi nauttia paikallisia erikoisuuksia ja kokea elämyksiä, mutta ihan yhtä hyvin voi löytää turvaa kaikkialle levittäytyneen hampurilaisketjun määrämuotoisista ja -makuisista annoksista. Kirjoja lukiessaan voi valita teoksen, jonka kieli on niin kaunista että itse uskaltaa hädin tuskin enää puhua toistaitoisuuttaan häpeillessään. Tai sitten voi valita kirjan, jonka juonikuviot, käytetyt adjektiivit ja loppuratkaisun arvaa jo kansikuvasta.

Kirjastoreissulla silmiini osui pikalainahyllystä Anne Ricen alunperin salanimellä kirjoittama Prinsessa Ruusunen -trilogia, johon on tulossa vielä neljäskin osa tämän vuoden keväällä, 30 vuotta ensimmäisten kolmen jälkeen. Nopea selailu nosti punan poskille ja sai nutturan väpättämään - tällaistako on minun verorahoillani ostettu ja ei silloin kun minä olin nuori. Myönnettäköön että vähän silti harmitti, ettei tarjolla ollut sitä ensimmäistä osaa. Että jos ihan taustatyön nimissä ja tieteen vuoksi olisin lukaissut käsi housuissa.

Kynnysmattolaiturilla

Lee Harrington kehaisi taannoin blogissaan pitävänsä eniten alistujista, jotka eivät oikeastaan ole luonnostaan alistuvia. Aika usein alistujatkin pitävät tärkeänä muistuttaa, etteivät alistu ihan kenelle tahansa eivätkä ole mitään kynnysmattoja. Aktiivista alistamista vaativat tai alistajansa suhteen ronkelit alapäät ovat haastavampia, mielenkiintoisempia ja tarjoavat mukavaa metsästysfiilistä.

Ensimmäinen ajatukseni tämänsuuntaisista lausunnoista on yleensä että voi herrejösses jos ei tässä aktiivisuutta ja pohjatonta kunnianhimoa korostavassa maailmassa saa edes alistujana olla alistuva, vaan pitäisi olla jotenkin salaa silti dominoiva luonne. Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä Harrington tekstissään ajaa takaa. Maailmasta kiinnostuneet, intohimoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia silloinkin (ja joskus juuri siksi) kun heidän intohimonsa kohde on itselle täysin yhdentekevä.

Kynnysmattojuttujen ohella olen törmännyt vähän samansuuntaiseen, minulle mieluisampaan ajatukseen alistumisesta: jos keskittyy antamaan itsestään kaiken, on onnistuessaan tyhjä. Jos kokee pistäneensä itse kaiken peliin ja luopuneensa itsemääräämisoikeudestaan täysin, odottaa toiselta vähintään yhtä suurta panostusta. Tässä mä nyt oon kokonaan, anna mulle kaikki. Elämässä kuitenkin on ja pitää olla muutakin kuin ihmissuhde, oli se minkälainen tahansa. Vaikka alistujana olisi helpottavaa päästää ratista irti kokonaan, ei se fantasioiden ulkopuolella aina ole toimivin ratkaisu.

Jos 110-prosenttisen antautumisen sijaan keskittyy siihen, että yrittää löytää elämäänsä niin paljon muutakin mielenkiintoista ettei siitä syntynyttä hyvää oloa voi olla jakamatta toisen kanssa, voi antaa aivan yhtä paljon kokematta että ansaitsee siitä jonkinlaisen valtavan korvauksen. Sanottakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että nyt elämääni kaikenlaista actionia haalineena ja hermoromahduksen partaalla keikkuvana voisin kyllä varmaan Pojan mielestä yrittää löytää elämääni vähän vähemmän.

Jää kotiin sellaisena kuin olet

Edellisen tekstin vastapariksi on kai suorastaan sopivaa kirjoittaa siitä, että välillä on mielestäni ihan paikallaan vähän pidätellä itseään. Iltalukemiseksi kirpparilta löytämäni Käytöksen kultainen kirja vuodelta 1956 suorastaan herttaisen arkaaisine sääntöineen on saattanut hieman vaikuttaa tähän mielipiteeseen.

Viime aikoina mielessäni on joka tapauksessa syystä tai toisesta kaikunut kaverini täräyttämä "joskus vois miettiä että onko pakko olla ihan niin paljon oma itsensä". Olin lauseen ensimmäistä kertaa kuullessani sen kanssa yhtä aikaa samaa ja eri mieltä, enkä vieläkään osaa muodostaa siitä vain yhtä mielipidettä.

Yhtäältä on aika vaarallista normittamista sanoa, että oma itsensä saa olla vain jossain ulkoa määriteltyjen rajojen sisäpuolella, eikä missään nimessä liikaa. Minusta kertoo enemmän sanojasta kuin aiheesta, jos perusviesti on ettei liiallista julkista poikkeavuutta tulisi sallia koska se pakottaa muut punnitsemaan omia arvojaan. Toisaalta yksilöllisyyden ja karikatyyrin välinen raja on usein häilyvä. Intohimoinen suhtautuminen asiaan kuin asiaan muuttuu helposti seurassa vaivaannuttavaksi yksiraiteisuudeksi, joka pidemmän päälle väsyttää urheimmankin seurapiirileijonan.

Ihmisten välinen kanssakäyminen perustuu osittain sanattomaan sopimukseen siitä, ettemme romauta itseämme koko persoonamme loisteessa aivan jokaisen vastaantulijan niskaan. Ei ole itsensä kieltämistä jättää kertomatta kaupan kassalle, minne ostamansa munakoison aikoo tuupata. Työpaikan kahvipöytäkeskustelut ovatkin jo monimutkaisempi juttu, jos joutuu miettimään puhuako puolisosta vai kumppanista, tai käyttääkö kylmästi asuinkumppaneidensa etunimiä ja jättää suhdekiemuroiden selvittely siitä kiinnostuneille. (Blogiani alusta asti seuranneet muistanevat, millaista hämmennystä tekstissä yhtä aikaa vilahtelevat Vaimo ja Poika aiheuttivat.)

Koska dramaqueenitis ja muut kinky-yhteyksissä käyttämäni aliakset ovat vain yksi taho minusta netissä, tosielämästä puhumattakaan, tuntuu usein siltä että pelkistyn itsekin tässä olomuodossa kovin kaksiulotteiseksi hahmoksi. Kaiken hyvän lisäksi olen taipuvainen monomaniaan ja saatan tässäkin kapeassa kentässä keskittyä yhteen osaseen päivä- tai viikkokausiksi, tutkia sen kuoliaaksi teoriatasolla ja sitten vetää hetken henkeä.

Ehkä siis ystäväni lauseella oli jotain sanottavaa juuri minulle, ikuiselle räpätädille joka Hurahtaa yleensä satasella tai ei ollenkaan. Olenkin ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni pyrkiä olemaan yksi niistä ihmisistä, joita kiinnostaa enemmän kysyä kuin vastata. Enkä jatkossakaan selittele vihannesostoksiani.

Malka silmässä

Ihastuin muutama vuosi takaperin Marco Bjurströmiin (!!) It Gets Better -projektin suomalaisversion videossa Se muuttuu paremmaksi. Voiko yhtä ihmiselämän perustavanlaatuisimmista kysymyksistä tiivistetymmin ilmaista: kelpaanks mä?

Jokainen meistä varmasti poikkeaa omalla tavallaan taruhahmosta nimeltä normaali ihminen, joka sijainnee jossain laboratoriossa kiinnitettynä shampoomainosten normipäähän. Tietyssä iässä ei ole kauheampaa kohtaloa kuin poiketa kulloinkin vallalla olevasta normistosta, ja usein tuntuu ettei se muutu helpommaksi iän myötäkään. Sama normaalien maihinnousu jatkuu ainakin omassa alitajunnassa, vaikka kuinka tietäisi että yläaste on ollut ohi jo pidemmän aikaa.

Oman äitini suurin huoli maailmassa on se, mitä naapurit mistäkin asiasta mahtavat ajatella, aivan kuin niillä naapureilla ei olisi parempaa tekemistä kuin pitää kirjaa muiden nurmikon mitasta. Naureskelen äidin loputtomalle murehtimiselle, mutta huomaan usein itse syyllistyväni samaan harhaan siitä että minun elämäni olisi muidenkin mielestä yhtä loputtoman kiehtovaa kuin minun korvieni välissä.

Epävarmuuden ja itsekeskeisyyden yhdistelmä on varma resepti menestykseen ihmissuhderintamalla. Aluksi tuntui siltä, että BDSM-väritteinen parisuhde rehellisine poikkeavuuksineen olisi hopealuoti jolla pääsisi eroon molemmista ongelmista, ja kaupanpäällisiksi saisi harrastaa tajunnanräjäyttävää seksiä. Samassa fantasiamaailmassa minulla epäilemättä olisi jo lemmikkinä yksisarvinen.

Tämä navankaivelu alkoi siitä, kun luin Jz:n kirjoittaman samoja teemoja sivuavan blogitekstin. Monet parisuhteessa esiintyvät pelot ovat lähtöisin siitä, ettei asioiden kanssa itse ole vielä aivan sinut ja sen saman epävarmuuden heijastaa sitten toiseen osapuoleen. Vähä vähältä vanhimmat epävarmuudet hälvenevät, mutta pidemmälle omia synkempiä halujaan tutkiessaan löytää niitä kyllä riittävästi lisää.

Sellaisessakin suhteessa, jossa heti alkuun on käyty läpi suorasanaisesti mistä kumpainenkin pitää ja käyty myöhemmin läpi se parjaamani BDSM checklistkin, tuntuu kerta toisensa jälkeen lähes yhtä vaikealta kertoa että on löytänyt jotain uutta ja kiinnostavaa, joka ehkä pelottaa vähän itseäkin. Vaikkei vielä kertaakaan ole käynyt niin että Poika järkyttyisi, olen joka kerta varma että no tästä se ei ainakaan tykkää. Ja muutamaan kertaan on käynyt niinkin, että aikaisemmin käsittelemätön juttu kiinnostaa molempia, muttei kumpikaan ole ottanut sitä puheeksi.

Ehkä siitä tarpeettoman yksityiskohtaisesta ja osin vaivaannuttavasta listasta pitäisi sittenkin tehdä perinne. Ikään kuin sellainen parisuhteen kehityskeskustelu, voitaisiin tehdä lopuksi viisivuotissuunnitelma ja SWOT-analyysi. Oi beibi, piirrä mun fläppitauluun!

The best laid schemes o' mice an' men, vol II

Ranteiden irrotus sujui jokseenkin yhtä hitaasti kuin niiden kiinnityskin. Avasin toisen nilkkakahleen ja nilkutin spreader bar metallihakasta vasten kilisten makuuhuoneen ovelle sulkemaan sen niin ettei eteisestä sentään ihan suoraan näkisi minun kalpeita kankkujani. Kyllä mies kerrostalokaksiossa vaimonsa löytää.

Selustan turvattuani (tirsk) palasin takaisin sängylle ja toistin kiinnitystoimenpiteet, sormenpäät jo hieman hellinä. Ranteet taas turvallisesti kahlittuina ryhdyin uudelleen odottamaan ja yritin pysyä oikeassa mielentilassa pyörittelemällä päässäni kaikenlaisia fantasioita ja mahdollisia skenaarioita. Huomasin aika äkkiä ettei mielikuvitukseni ole näissä asioissa kovin kummoinen, olin ehtinyt fantasioida jo tuhmat rehtorit ja koulutytöt läpi kahteen kertaan. Olin päättänyt jättää lelut omille paikoilleen kaappiin, koska rajansa se on silläkin kuinka paljon uskallan täältä alakynnestä käsin pomottaa.

Odottelun jatkuessa alkoi käydä selväksi, ettei uudelleen aloitettu lenkkeilyharrastus todellakaan helpota staattisessa asennossa patsastelua. Välillä kramppasi reiden loitontaja, välillä pakaralihas, välillä kolotti polvea. Kannatti valita se pidempi spreader bar. Välillä nojailin koko painollani eteenpäin sängynpäätyä vasten ja lepuutin kyynärpäitä. Välillä heiluttelin jalkoja ilmassa edestakaisin, ennen kuin maltoin taas asettautua odottelemaan.

Kuulin alaoven aukeavan ja sulkeutuvan. Hissi kulki ylös alas, ihmiset kopistelivat rappukäytävässä. Kirosin makuuhuoneemme kellottomuutta ja yritin arvioida aikaa klassikolla "one Mississippi, two Mississippi". Jaksoin minuutin.

Pikkuhiljaa kramppaavia lihaksia akuutimmaksi huoleksi muodostui hitaasti mutta varmasti kasvava tarpeeni päästä vessaan. Ennen viettelyprojektiin ryhtymistä hoidettu hätäpissa ei riittänyt näin pitkälle, iltapäiväkahvi alkoi kostautua.

Ennen pitkää kävi selväksi ettei Poika olisi ainakaan etuajassa. Vessareissu alkoi tuntua hetki hetkeltä helpommin otettavalta riskiltä, ja lopulta nypersin taas ranteeni vapaaksi ja irrotin jalkakahleet spreader barista. Päähäni eksyi ajatus siitä, ettei minulla voi olla niin huono tuuri, että Poika saapuu kotiin juuri kun olen vessassa.

Eipä.

Vilkaisin kelloa matkalla vessaan, olin pötkötellyt odottamassa kolme varttia. Olin kärsivällisyydestäni salaa vähän ylpeä. Ja juuri kun olin istahtanut asioilleni, avain kääntyi lukossa. Nyt olin siis vessassa pukeutuneena pelkkiin ranne- ja nilkkakahleisiin.

Alkuperäinen suunnitelma: Poika saapuu kotiin, näkee ensimmäisenä vaimonsa takamuksen ja kahlehditut nilkat, joutuu intohimon valtaan. Kuumaa apinaseksiä.

Välimallin suunnitelma: Poika saapuu kotiin, ihmettelee missä kotijoukot ovat, löytää vaimonsa takamuksen ja kahlehditut nilkat makuuhuoneesta. Joutuu intohimon valtaan, jne.

Todellisuus: Poika saapuu kotiin, ihmettelee missä kotijoukot ovat. Kohtaa vessasta livahtavan, alastoman vaimonsa nilkkakahleissa. Vaimo selvittää melkein itku silmässä hienoa suunnitelmaansa ja ilmoittaa panevansa vaatteet takaisin päälle ihan samantien.

Onneksi kahvipaketti käpälissään kotiin saapunut herrasmies kykeni pääsemään tilanteen tasalle pikavauhtia ja ehdotti että siirtyisin takaisin makuuhuoneeseen ja teeskentelisimme että hän saapuu kotiin vasta hetken päästä. Pikamarssia makkariin, nyper-nyper ranteet ja nilkat takaisin kiinni. Kuumaa apinaseksiä.

En silti ehkä suunnittele enää koskaan yhtään mitään.

The best laid schemes o' mice an' men, vol I

Tarkoituksenani oli palata blogihiljaisuudesta tissikuvalla. Seuraavan tositapahtumiin perustuvan hupaisan anekdootin luettuanne ymmärtänette kuitenkin, ettei minun oikeastaan kannattaisi suunnitella mitään.

Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut odottavani jonain iltapäivänä töistä kotiin palaavaa Poikaa kahlittuna itse askarreltuun spreader bariin ja sängynpäätyyn. Haaveissani odottelisin Poikaa takamus viehkosti pystyssä ja herättäisin Pojassa kaikennielevää himoa.

Päätin ryhtyä tuumasta toimeen eräänä maanantai-iltapäivänä. Siivoilin eteistä ja makuuhuonetta sen verran, ettei suunnittelemani näkymä turhaan hukkuisi likaisiin sukkiin ja viime viikon ilmaisjakelulehtiin. Olin juuri riisunut rintaliivit turhien alusvaaterajojen välttämiseksi, kun ystäväni soitti. Tuore äiti oli kaupungilla käärönsä kanssa ja tiedusteli kohteliaasti, olisiko mitenkään mahdollista lainata meidän vessaamme.

Jatkoin siis pintasiivoustani, tällä kertaa vessassa. Ovikellon soidessa tajusin etten ollut ehtinyt pukea niitä rintaliivejä takaisin päälle.

Yllätysvieraiden poistuttua tajusin, että aikaa Pojan aikaisimpaan mahdolliseen kotiinpaluuseen on enää puoli tuntia. Jostain syystä en osannut keksiä yhtään veruketta jolla voisin tiedustella tarkempaa aikataulua, ja hetken suunnittelin koko operaation lykkäämistä. Sitten kuitenkin sisuunnuin, kiskoin loputkin vaatteet pois päältä ja siirryin makuuhuoneeseen.

Joy Factoryn nahkakahleet siis ranteisiin ja nilkkoihin ja sitten nypertämään. Nilkkojen kiinnitys spreader bariin meni vielä helposti mutta ranteiden saaminen tuplahakasen avulla kiinni sängynpäätyyn vaati jo hetken aikaa ja sorminäppäryyttä. Aikaisemmista kahlehdinnoista oppineena tajusin sentään, että ranteiden kiinnitys selän taakse on varma tapa saada niska jumiin viikoksi.

Hetken aikaa sängyllä himmailtuani mieleeni alkoi hiipiä Epäilyksiä. Entä jos Pojalla olikin töissä tosi huono päivä? Entä jos herra haluaisi mieluummin vain kaatua sänkyyn nokosille? Entä jos se tuo jonkun kaverinsa mukanaan?

Tarinasta tuli niin eeppinen että lienee paras jakaa se kahteen osaan. Lisää seuraa samalla Bat-kanavalla!

Plug and play

Tänä syksynä on ollut kiire. Nyt kun kiire on hellittänyt ja stressitaso pikkuhiljaa normalisoitunut, tuntuu siltä että ainakin yksi vuodenaika on eletty pikakelauksella.

Etätyöpäivien vähetessä ja kiireen kasvaessa unohdin blogin lisäksi myös uudehkon ystäväni, jota en ole teille esitellyt. Tänä viikonloppuna kohtasimme kuitenkin Pojan suosiollisella avustuksella uudestaan ja epäilen että treffailutahtimme tästä vielä kiihtyy.

Pohjustuksena sanottakoon, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt anaaliseksistä. Pojan kanssa harjoitellessa saadut järisyttävät orgasmitkaan eivät ole saaneet minua muuttamaan kantaani täysin. Yksi pääsyy omalle vastahakoisuudelleni on se, että kärsivällisestä lämmittelystä ja runsaasta liukuvoiteesta huolimatta toimitus ennen pitkää sattuu tai vähintäänkin alkaa tuntua epämiellyttävältä.

Luotan kuitenkin siihen, että tässäkin asiassa harjoitus tekee ennen pitkää mestarin. Tämä mielessäni ja 4S tukenani aloitin (ja sittemmin itselleni niin ominaiseen tapaan myös unohdin täysin) anaalitapin säännöllisemmän käytön, ihan itsekseni ja muuten vain. Kotona tappi ahterissa oleskelu onnistuikin hienosti, mutta valitettavasti silloinen tappi ei ollut muotoilultaan paras mahdollinen, eikä tahtonut pysyä paikoillaan esimerkiksi kävellessä. Tästä muistoksi jäi eräskin ikimuistoinen kävelyretki, joka piti keskeyttää piipahduksella porttikongiin tippumaisillaan olleen tapin pelastamiseksi. Nyt jo naurattaa, silloin ei todellakaan naurattanut.

Asiaan perehdyttyäni ja muiden kokemuksista luettuani löysin kaksi tappia, jotka soveltuvat muotonsa puolesta paremmin myös retkeilykäyttöön. Doc Johnson Smooth Classic Medium vaikutti kuitenkin omiin silmiini hieman teräväkärkiseltä, joten ostin lempeämmältä näyttävän Tantus Ryderin. Minut tunteville ei liene yllätys, että Doc Johnsonin löytäminen Suomen kamaralta on huomattavasti helpompaa, Ryder taisi matkata tyköni Saksasta asti.

Tantus itse väittää, että Ryder sopii hyvin myös aloittelijoille. Minun täytyy sitten olla täysi noviisi, sillä Ryder on kokonsa puolesta aika lailla siinä rajoilla ettei tapin paikoilleen asettaminen vaadi pitkää lämmittelyä tai valmistautumista, liukkaria kyllä kuluu reilusti. Odotusten mukaisesti tappi kuitenkin pysyy paikoillaan ja on miellyttävä käyttää.

Kuten sanottua, Ryder päätyi hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta hetkeksi aikaa paitsioon. Nyt jatkamme yhteisharjoituksia uusin voimin. Pidän ehdottoman hyvänä merkkinä sitä, että tällä hetkellä treenikauden aloittamisessa epämiellyttävintä on sisäisen jukeboksin jatkuvasti soittama Riders on the Storm.

Piiskan ja köyden ja kaulapannan nimeen.

On kai aika laiskaa kirjoittaa asiasta, kun omat reaktiot sitä kohtaan ovat tasoa "emmätajuu, mut joku tässä nyt mättää". Toivottavasti tästä nyt kuitenkin on ajatuksen aiheeksi teillekin.

Brittiläinen kätilö sai potkut, koska piti hopeista kaulapantaa töissä. Naisen työnantajan mukaan irtisanomisen syynä oli "health and safety", eli turvallisuusmääräykset jotka käsittääkseni otetaan Briteissä aika vakavasti. Kätilö itse oli sitä mieltä, että muiden (uskonnollisten) symbolien kohdalla turvallisuusmääräyksistä joustetaan usein, ja vei asian oikeuteen. Irtisanomisen perustana kun Brittilässä ei saa olla esimerkiksi ketunmetsästyksen vastustaminen tai ilmastonmuutokseen uskominen, koska niiden katsotaan olevan filosofisia, elämänkatsomuksellisia uskomuksia joihin ihmisellä on oikeus.

Ainakin ensimmäisessä oikeusasteessa valitus kaatui ilmeisesti siihen, ettei tuomari halunnut hyväksyä elämäntyyliä, jota usein nimitetään yhteisymmärrykseen perustuvaksi orjuudeksi. (Consensual slavery on lontooksi asteen näppärämpi ilmaus kuin suomeksi.)

Uutinen herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Vaikka itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, pidän silti vähän hölmönä että kaulapannan pitäminen töissä olisi jotenkin samalla viivalla esimerkiksi ristin kaulassa pitämisen kanssa. Toisaalta kyseessä onkin lakipykälä, jossa suojellaan paljon "kevyempiäkin" uskomuksia eikä pelkästään syvää uskonnollista vakaumusta, joten siihen vetoaminen on paikallaan.

Itse miellän kaulapannan vastaavan pikemminkin vihkisormusta kuin rippiristiä tai kipaa. Ehkä juuri siinä kaulapannan rinnastaminen uskonnollisiin symboleihin ontuu, sillä sen signaaliarvo on kuitenkin mielestäni ennen kaikkea ilmoittaa kahden henkilön välisestä suhteesta. Jos kyseessä olisi ollut vaikka Triskelion-kaulakoru, minun olisi helpompi ymmärtää se symboliksi tietystä elämänkatsomuksesta ja siten tuon jo mainitun lakipykälän suojelemaksi.

Omia mielipiteitäni asiasta sotkee myös se, että kannatan ilmaisunvapautta mutta samalla olen sitä mieltä että elämänkatsomukselliset jutut ylipäätään ovat yksityisasioita joiden jatkuvasta mainostamisesta voitaisiin jo pikkuhiljaa luopua. Aika harvassa ovat ne työpaikan kahvipöytäkeskustelut, joissa on jotenkin tarpeellistaa tietää toisten elämänkatsomuksesta tai yleisestä arvopohjasta, ellei sitten halua kertoa epäkorrekteja vitsejä ns. turvallisessa seurassa. Tosin onhan tuo nähty, miten hyvin se kuuluisa laïcité Ranskassa huivien kieltämisineen onnistuu.

Ihminen kai pohjimmiltaan on kuitenkin siinä määrin laumaeläin, että erilaisiin ryhmiin kuuluminen ja sen muille ilmaiseminen on olennainen osa inhimillisyyttä. Omassa ihmisyydessäni on siinä kohtaa kyllä aukko, koska pysyttelen mieluummin kaikenlaisten yhteisöjen ulkoreunalla enkä koe kuuluvani erityisen voimakkaasti minkäänlaiseen ryhmään. Kai täältä kentän laidalta on sitten helppo huudella?

Aikuiset, aikuiset, miehet ja naiset!

Internetissä ollaan taas väärässä. Oman kokemukseni perusteella tämä väärässä oleminen esiintyy vahvasti sukupuolittuneena, joten nillitän nyt jäykästi ja binääristä sukupuolikäsitystä mukaillen jatkumon kummallekin päälle erikseen. Käytännön vinkkinä ehdotan täten, että lukija keskittyy ensin omaa sukupuoli-identiteettiään vastaavaan nillitykseen ja siirtyy vasta sen jälkeen siihen toiseen, että voi ensin vähän närkästyä ja sitten hekotella että "noinhan se menee, kyllä ne on vekkuleita".

Naiset, teissä on vikana tällä kertaa tämä:
Eikös tästä jo puhuttu, että omia kehotraumojaan ei ole rakentavaa käsitellä mollaamalla muita? Voitaisiinko siis sopia, että
a) "persoonallista" voi olla myös kauneuskäsityksen raameihin sopiva ja pornossa esiintyvä kehotyyppi tahi ruumiinosa
b) "oikeita naisia" ovat myös laihat naiset
c) "aikuisia naisia" ovat myös ne naiset, jotka ovat päättäneet poistaa jollain tietyllä kehon alueella kasvavat karvat
d) "aitoja naisia" ovat myös ne naiset, joilla on tekokynnet, tekoripset, tekotukkaa, tekorusketus tai tekohampaat
d) on ihan OK uskaltaa laittaa minihame päälle, vaikkei ole Kate Moss (paitsi että itse asiassa Kate Mosskaan ei enää kelpaa)

Henkilökohtaisena tunnustuksena voin kertoa ettei minusta oikeasti olisi ensimmäistä kiveä heittämään, koen toisinaan salaa oikein viimeisen päälle ilkeämielistä tyydytystä jos joku näyttää vähemmän kuin täydelliseltä. Sitä paitsi heitän kuin tyttö enkä siis osuisi kuitenkaan.

Miehet, teissä on vikana tällä kertaa tämä:
Se, että sinun henkilökohtainen visuaalinen mieltymyksesi sattuu olemaan erilainen kuin se näennäinen, yleiseksi normiksi hyväksytty totuus, ei tarkoita sitä että sinä miehenä teet koko naissukukunnalle palveluksen kun viisarisi värähtää esimerkiksi farkkupepuille minihameiden sijasta.

Ongelma kun ei ole se, mitä kauneus- tai muuhunkaan vallalla olevaan ihanteeseen sisältyy, vaan se että ylipäätään on yksi ainoa muotti johon ihmiset pitää mahduttaa. Siis miehet ja naiset yhtä lailla, ja nämä nillitykset voisi hyvin kääntää pienin muokkauksin myös toisin päin.

Tämä valitus kuuluu suosittuun sarjaan "tiukkapipoinen telaketjufeministi meuhkaa". Tarttis varmaan hankkia vippamuki niin ei menis kuppi nurin näin usein.

Jakomielitauti

Kun kirjoittaa hyvin tarkasti yhteen aihealueeseen rajautuvaa blogia, törmää väistämättä siihen ettei oma elämä aina tarjoa erityisen paljon materiaalia kirjoitusten pohjaksi.

Vaikka BDSM tuntuu tärkeältä edelleen, minulla on kovin hiljainen olo. Asiat ovat tippuneet paikoilleen alkuajan tuskailujen ja testailujen jälkeen, eikä uusia revittelyjä ole viime aikoina ehditty muun elämän ohella harrastamaan. Enkä tunne niihin oikeastaan tarvettakaan, tässä peruskuviossakin on kuitenkin vielä hienosäätöä tehtävänä. Kyseinen viilaus on kuitenkin mielestäni niin tylsää ja henkilökohtaista, etten jaksa sitä sen ihmeemmin analyseerata.

Elämä on siitä kenkkua, ettei se suostu aina sopimaan siihen lokeroon johon sen haluaisi panna. Ohessa kuitenkin esimerkkejä siitä, mitä olisin teille viime aikoina kertonut, jos kirjoittaisin aivan toisenlaista blogia.

Jos kirjoittaisin kauneusblogia olisin kertonut ..
.. kuinka ostin elämäni ensimmäisen kerran pinsetit joita en osaa käyttää.
.. että vauvaöljy on erinäisten intiimialueiden ajelussa noin miljoona kertaa parempi idea kuin kaiken maailman partavaahdot.
.. että mineraalimeikkien vismutille voi oikeasti herkistyä.
.. että olen rakastunut sävytettyyn päivävoiteeseen, vaikken keksi mitään keski-ikäisempää.

Jos kirjoittaisin hippiblogia olisin kertonut ..
.. että Ingmanin crème fraîche sisältää paljon vähemmän ihmeellistä tauhkaa kuin Valion. Tarkistakaa vaikka.
.. ettei E-koodi automaattisesti ole paha asia ja että soijalesitiini on ihan yhtä paljon lisäaine, vaikka se kirjoitettaisiin sanana eikä koodina.
.. etten todistetusti pysty paastoamaan viittä päivää pidempään koska vihannesmehujen takapotku muuttuu liian voimakkaaksi.
.. että vaalipiiristäni löytyy harmittavan vähän järkevästi luontoon ja seksuaalipoliittisiin asiohin suhtautuvia eduskuntavaaliehdokkaita.

Jos kirjoittaisin neuleblogia olisin ..
.. kirjoittanut ylpeänä "kato, tein lapaset" -tyyppisen postauksen muutama viikko sitten, kun vihdoin sain käsiini sekä lankaa että puikot yhtä aikaa.
.. kertonut, että Nøgnen Dark Horizonin peltipurkista saa todella näppärän puikkopurkin perusmittaisille sukkapuikoille.
.. kertonut että olin aika hilkulla liittyä Marttoihin (!) mutten sitten tohtinutkaan.
.. kertonut kuulleeni ystävältäni, että olen sellainen ihminen jonka voisi kuvitella neulovan todella tiukkaa neulepintaa, siis sellaista missä silmukat kirskuvat puikkoja vasten. Ei muuten pidä paikkaansa!

Jos kirjoittaisin ruokablogia olisin kertonut ..
.. että koulun ruokalasta tutusta lanttuporkkanaraasteesta saa tosi hyvää, kun siihen lisää kuivattuja taateleita ja vähän etikkachilisoosikastiketta.
.. että makkarassa pitää hei olla kamaraa eikä mitään jauhoa.
.. että syömättömyys aiheuttaa akuuttia tarvetta selailla ruokablogeja kunnes tekee mieli syödä kuuden ruokalajin illallinen siinä paikassa.
.. että olen innokkaampi leipuri teorian tasolla kuin käytännössä, mistä todisteena voisin esittää ne noin 15 eri leipäreseptiä jotka ovat jonossa odottelemassa.
.. että karppi-, kasvis- ja muutkin erikoisruoat kaatuvat harmillisen usein siihen ettei kaapista tai kaupasta löydy jotain mystistä aineosaa. Tai jos se kaupasta löytyy, pakkauskoko on valtava verrattuna reseptin vaatimaan määrään.
.. että on vähän väärin, ettei terveellisestä ja täysipainoisesta ruokavaliosta vaan saa samanlaisia kiksejä kuin pizzaövereistä, vaikka söisi oikeasti hyvänmakuista ruokaa.

Tämän lisäksi asiaa olisi riittänyt esimerkiksi erinäistenkin perhejuhlien budjetoinnista, remontoinnin aiheuttamasta lievästä ahdistuksesta kun kaikki ei ole valmista vieläkään, siitä miten houkuttelevaa on ostaa koko koti Ikeasta sen sijaan että etsisi kirppareilta jotain jossa on oikeasti luonnetta ja siitä kuinka pieneltä kotikaupunkini tuntuu heti kun yrittää etsiä jotain vähänkään erikoisempaa, oli se sitten vaatteita, huonekaluja tai kotitaloussälää.

Tämähän ei siis toki tarkoita sitä, etteikö BDSM-rintamalla tapahtuisi Suomessa. Uutisista on saanut lukea muun muassa sellaisia pikkujuttuja, että sadomasokismi aiotaan poistaa tautiluokituksesta.

Avoin kirje munasarjoilleni

Armaat munasarjaseni,

mikä teitä vaivaa?

Kun päätitte aloittaa työnne jo ollessani 10-vuotias, useita vuosia ennen ystävieni munasarjoja, hyväksyin tilanteen kauhunsekaisella kunnioituksella. Kun yhdessä kohtuni kanssa päätitte, että kuukausittaisista rutiineistani selvästi puuttuu kolmen päivän lihaskramppien lisäksi yleensä kauhuelokuviin varattu verimäärä, söin särkylääkkeitä ja tilkitsin pöksyni parhaani mukaan. Nukuin tämän ansiosta vuosia seljälläni sellaisen liikkumattomuuden vallassa, että Draculakin olisi vaikuttanut rinnallani eläväiseltä.

Kun minulle joitakin vuosia myöhemmin selvisi, että vastoin oletuksiani varhainen työikänne tarkoittaa sitä, että pysytte työkykyisinä keskimääräistä pidempään, nostin olematonta hattuani horjumattomalle työetiikallenne.

Ymmärrän, että 16-vuotiaana tekemäni päätös lomauttaa teidät ennalta määrittelemättömäksi ajaksi oli raskas hyväksyä. Pidän kuitenkin täydellistä kieltäytymystänne tehdä yhteistyötä minkään hormonaalisen ehkäisyvalmisteen kanssa kohtuuttomana, kuten myös tästä seuranneita rangaistuksenomaisia mielenterveysongelmia, seksuaalista haluttomuutta, painonnousua ja limakalvojen kuivumista. Tiesittekö, sarjaseni, että hormonaalisen ehkäisyn avulla olisimme voineet olla yhdessä pidempään?

Kun painostuksen alaisena vuosia myöhemmin antauduin taas täysin teidän valtaanne, käytitte uutta mahdollisuuttanne tuottaa hormoneja mielestäni vastuuttomasti. Olen vuosien saatossa ollut märkä kuin lokakuu sellaisten miesten edessä jotka minun olisi pitänyt kiertää kaukaa, ja kuiva kuin Sahara silloin kun olisin tahtonut pikaisen. Kuukausittain vieraileva punatukkainen tätini on saapunut lähes poikkeuksetta sopimattomiin aikoihin, ja antanut odottaa itseään kohtuuttoman pitkään silloin kun häntä pelonsekaisin tuntein odotin.

Haluaisin huomauttaa, että yksikään maailmassa tällä hetkellä käytössä oleva kalenterijärjestelmä ei tunne kuukausikiertoa, jossa kuukauden pituus vaihtelee 24:n ja 36:n päivän välillä. Kalenterin mukaan eläminen on ikävää, mutta me kaikki muutkin jouduimme sen jo alakoulussa opettelemaan, skarppaisitte vähän.

Kun päätitte vastata yritykseeni turvautua keinotekoiseen progesteroniin ehkäisymuotona irrottelemalla munasoluja itsestänne tavallistakin epätahtisemmin, jaksoin suhtautua asiaan huumorintajuisesti useita kuukausia. Tästä syytän erityisesti toista teistä, sillä aikataulutuksesta päätellen jompi kumpi ei osannut pitää munasolustaan kiinni vaan syyti niitä kohtua kohti sitä mukaa kun munarakkulasta irti sai. Sille dillemmälle annettakoon tiedoksi seuraavaa: Toivon syvästi etten koskaan tule raskaaksi juuri sinun tuottamallasi munasolulla, koska lapsen älykkyysosamäärä jäisi epäilemättä kengännumeroaan pienemmäksi.

Nyt kun olette jälleen voittaneet välisemme taistelun kehoni hormonien lähteestä ja olen palauttanut teidät tehtäviinne, olisi mielestäni kohtuullista jos pikkuhiljaa avaisitte sitä estrogeenihanaa. Ei paljon, mutta esimerkiksi sen verran ettei jokainen kehoni limakalvoista tuntuisi hiomapaperilta.

Rehellisesti sanottuna olette terrorisoineet elämääni lakkaamatta jo 16 vuotta, ja saaneet tahtonne läpi keinoilla joita edes Paperiliitto ei lakkoillessaan kehtaisi käyttää. Onko aivan liikaa pyydetty, että tulisitte joskus edes jossain puolitiehen vastaan?