Edellisen tekstin vastapariksi on kai suorastaan sopivaa kirjoittaa siitä, että välillä on mielestäni ihan paikallaan vähän pidätellä itseään. Iltalukemiseksi kirpparilta löytämäni Käytöksen kultainen kirja vuodelta 1956 suorastaan herttaisen arkaaisine sääntöineen on saattanut hieman vaikuttaa tähän mielipiteeseen.
Viime aikoina mielessäni on joka tapauksessa syystä tai toisesta kaikunut kaverini täräyttämä "joskus vois miettiä että onko pakko olla ihan niin paljon oma itsensä". Olin lauseen ensimmäistä kertaa kuullessani sen kanssa yhtä aikaa samaa ja eri mieltä, enkä vieläkään osaa muodostaa siitä vain yhtä mielipidettä.
Yhtäältä on aika vaarallista normittamista sanoa, että oma itsensä saa olla vain jossain ulkoa määriteltyjen rajojen sisäpuolella, eikä missään nimessä liikaa. Minusta kertoo enemmän sanojasta kuin aiheesta, jos perusviesti on ettei liiallista julkista poikkeavuutta tulisi sallia koska se pakottaa muut punnitsemaan omia arvojaan. Toisaalta yksilöllisyyden ja karikatyyrin välinen raja on usein häilyvä. Intohimoinen suhtautuminen asiaan kuin asiaan muuttuu helposti seurassa vaivaannuttavaksi yksiraiteisuudeksi, joka pidemmän päälle väsyttää urheimmankin seurapiirileijonan.
Ihmisten välinen kanssakäyminen perustuu osittain sanattomaan sopimukseen siitä, ettemme romauta itseämme koko persoonamme loisteessa aivan jokaisen vastaantulijan niskaan. Ei ole itsensä kieltämistä jättää kertomatta kaupan kassalle, minne ostamansa munakoison aikoo tuupata. Työpaikan kahvipöytäkeskustelut ovatkin jo monimutkaisempi juttu, jos joutuu miettimään puhuako puolisosta vai kumppanista, tai käyttääkö kylmästi asuinkumppaneidensa etunimiä ja jättää suhdekiemuroiden selvittely siitä kiinnostuneille. (Blogiani alusta asti seuranneet muistanevat, millaista hämmennystä tekstissä yhtä aikaa vilahtelevat Vaimo ja Poika aiheuttivat.)
Koska dramaqueenitis ja muut kinky-yhteyksissä käyttämäni aliakset ovat vain yksi taho minusta netissä, tosielämästä puhumattakaan, tuntuu usein siltä että pelkistyn itsekin tässä olomuodossa kovin kaksiulotteiseksi hahmoksi. Kaiken hyvän lisäksi olen taipuvainen monomaniaan ja saatan tässäkin kapeassa kentässä keskittyä yhteen osaseen päivä- tai viikkokausiksi, tutkia sen kuoliaaksi teoriatasolla ja sitten vetää hetken henkeä.
Ehkä siis ystäväni lauseella oli jotain sanottavaa juuri minulle, ikuiselle räpätädille joka Hurahtaa yleensä satasella tai ei ollenkaan. Olenkin ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni pyrkiä olemaan yksi niistä ihmisistä, joita kiinnostaa enemmän kysyä kuin vastata. Enkä jatkossakaan selittele vihannesostoksiani.
Viime aikoina mielessäni on joka tapauksessa syystä tai toisesta kaikunut kaverini täräyttämä "joskus vois miettiä että onko pakko olla ihan niin paljon oma itsensä". Olin lauseen ensimmäistä kertaa kuullessani sen kanssa yhtä aikaa samaa ja eri mieltä, enkä vieläkään osaa muodostaa siitä vain yhtä mielipidettä.
Yhtäältä on aika vaarallista normittamista sanoa, että oma itsensä saa olla vain jossain ulkoa määriteltyjen rajojen sisäpuolella, eikä missään nimessä liikaa. Minusta kertoo enemmän sanojasta kuin aiheesta, jos perusviesti on ettei liiallista julkista poikkeavuutta tulisi sallia koska se pakottaa muut punnitsemaan omia arvojaan. Toisaalta yksilöllisyyden ja karikatyyrin välinen raja on usein häilyvä. Intohimoinen suhtautuminen asiaan kuin asiaan muuttuu helposti seurassa vaivaannuttavaksi yksiraiteisuudeksi, joka pidemmän päälle väsyttää urheimmankin seurapiirileijonan.
Ihmisten välinen kanssakäyminen perustuu osittain sanattomaan sopimukseen siitä, ettemme romauta itseämme koko persoonamme loisteessa aivan jokaisen vastaantulijan niskaan. Ei ole itsensä kieltämistä jättää kertomatta kaupan kassalle, minne ostamansa munakoison aikoo tuupata. Työpaikan kahvipöytäkeskustelut ovatkin jo monimutkaisempi juttu, jos joutuu miettimään puhuako puolisosta vai kumppanista, tai käyttääkö kylmästi asuinkumppaneidensa etunimiä ja jättää suhdekiemuroiden selvittely siitä kiinnostuneille. (Blogiani alusta asti seuranneet muistanevat, millaista hämmennystä tekstissä yhtä aikaa vilahtelevat Vaimo ja Poika aiheuttivat.)
Koska dramaqueenitis ja muut kinky-yhteyksissä käyttämäni aliakset ovat vain yksi taho minusta netissä, tosielämästä puhumattakaan, tuntuu usein siltä että pelkistyn itsekin tässä olomuodossa kovin kaksiulotteiseksi hahmoksi. Kaiken hyvän lisäksi olen taipuvainen monomaniaan ja saatan tässäkin kapeassa kentässä keskittyä yhteen osaseen päivä- tai viikkokausiksi, tutkia sen kuoliaaksi teoriatasolla ja sitten vetää hetken henkeä.
Ehkä siis ystäväni lauseella oli jotain sanottavaa juuri minulle, ikuiselle räpätädille joka Hurahtaa yleensä satasella tai ei ollenkaan. Olenkin ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni pyrkiä olemaan yksi niistä ihmisistä, joita kiinnostaa enemmän kysyä kuin vastata. Enkä jatkossakaan selittele vihannesostoksiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti