maanantai 31. toukokuuta 2010

Yhdellä kädellä surffailua.

Kuten jo joskus tunnustin, on oma suhtautumiseni itsetyydytykseen puhtaan pragmaattinen. Kun olo tuntuu levottomalta, asia hoidetaan pois tieltä ja sitten keskitytään taas niihin tärkeämpiin juttuihin. Yksin ollessani harvoin jaksan edes kaivaa laatikosta leluja esille, koska se vaatisi selvästi liikaa ennakkosuunnittelua ja ajan viettämistä siveettömissä touhuissa aivan yksin.

Itsetyydytys on jotenkin niin monella tasolla syntistä touhua, että haluan hoitaa sen pois alta mahdollisimman nopeasti. Siksi olen hyvin nirso runkkumateriaalini valinnassa, tehokkuus on kaiken A ja O. Toisaalta ilman erityisiä virikkeitäkään ei ole mukavaa, joten urautuminen samoihin "takuuvarmoihin" hittitarinoihin on ainainen uhka.

Erilaisia seksiblogeja kahlailen läpi vaihtelevalla innolla ja menestyksellä, ja sitä kautta törmään (aivan liian harvoin) blogeihin, jotka saavat poskeni punehtumaan ja toisen käden hakeutumaan jonnekin aivan muualle kuin kymmensormijärjestelmän mukaisesti perusriville.

Viimeisin tällainen löytö on kahden kirjoittajan yhteisblogi nimeltään the Erotic Writer, ja erityisesti tarina Gagged. Tarinan luettuani kahlasin tosin läpi myös Monoclen kaikki muutkin tarinat. Suosittelen lämpimästi, tietokoneen viereen tosin kannattanee varata jotain kylmää juotavaa ja tarvittaessa viuhka. Tai jotain muita tarpeellisiksi katsomianne välineitä.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Mitä ruusuks kutsut, yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu.

Syystä tai toisesta äidyimme Vaimon kanssa puhumaan yhteisen työpaikkamme lisäksi huonoa englantia myös kotioloissa muutama kesä takaperin. Pojan ilmestyessä kuvioon vietimme siinä määrin symbioottista elämää, että myös minun ja Pojan yhteiseksi kotikieleksi vakiintui Practical English Abu -elementeillä höystetty englanti.

Mopo on päässyt tässä kieliasiassa karkaamaan käsistä niin pahasti, että ehdotin Pojalle pientä kielikoetta ja englannista luopumista ainakin hetkeksi. Varsinkin vaikeammista asioista puhuessa on helppoa lintsata käyttämällä mieluummin kolmatta kotimaista, jolloin asian ja itsensä välille saa sopivasti etäisyyttä. Kokeilun onnistumisen varmistamiseksi sääntöjen rikkomisesta on luonnollisesti jo sovittu kullekin osapuolelle henkilökohtaisesti optimoidut rangaistukset, itse koeaika alkaa vasta tuonnempana.

Vaikeiden asioiden lisäksi on myös toinen osa-alue, josta jopa kaltaiseni kielipoliisi ja puritanisti puhuu mielellään englanniksi. Olen nimittäin todennut, että seksiin ja sukupuolielimiin liittyvät sanat ovat suomeksi vain jotenkin vääriä. Kyse lienee samasta ilmiöstä, jota Hesarin NYT-liitteessä vuosia takaperin havainnollistettiin kääntämällä esimerkiksi Britney Spearsin Hit Me Baby suomeksi - englanniksi kornimmatkin ilmaisut menevät aivan täydestä, mutta suomeksi me emme niitä sulata.

Olen jo ilmoittanut aikovani jatkossa viitata Pojan varustukseen herra Peniksenä, mutta ko. herran vastakappaleen nimitys ei vielä ole täysin vakiintunut. (Poika itse on peniksensä kanssa ihan etunimiväleissä, itse en kuitenkaan suostu herroittelusta luopumaan.)

Yksikielisyyden harjoituskierrosten aikana ykkösehdokkaaksi on tällä hetkellä muodostunut tuhero. Nimitys on mielestäni sopivassa määrin hellittelevä, joskin viittaa johonkin ehkä vähän epämääräiseen tai likaiseen. Tuheron suosioon liittynee edellisestä sokeroinnista vierähtänyt pitkähkö aika, pimppi kun ei mielestäni missään nimessä voi olla karvainen. Muutenkin kyllä pimppi on ehdottomasti nuorempien naisten tai tyttöjen ruumiinosa, itse olen ehkä jo pimppi-iän ohittanut.

Pillu ei kelpaa, koska siitä puhutaan mielestäni vain silloin, kun siitä on puute. Muutenkin pillu ja siihen usein liitetty ralli tuovat mieleeni samantien auton taustapeiliin kiinnitetyt karvanopat ja Wunderbaumin tuoksun. Vittu on kokenut sekä nimityksenä että kirosanana sellaisen inflaation, ettei sekään kelpaa. Vittu on kaiken lisäksi aggressiivinen ja vihainen sana.

Kiellettyjen listalla ovat myös kulumisesta vihjaavat römpsä ja tussu. Tussu varsinkin tuo mieleeni linttaan astutun vanhan kengän. Hirveistä hirvein on kuitenkin mukavirallinen ja -lääketieteellinen emätin, joka kuulostaa yksinkertaisesti vastenmieliseltä. Emä sanan runkona ei ole erityisen romanttinen tai viehättävä vaihtoehto eikä siitä ole pitkä matka emäsikaan eli emakkoon.

Luonnollinen vaihtoehto kai olisi, että herra Peniksen seurana meillä asuisi neiti Vagina. Jostain syystä neiti V kuitenkin herättää minussa vahvoja Cluedo -mielleyhtymiä: neiti Vagina, kirjastossa, kynttilänjalalla (tiedän kyllä mitä kuvittelette hänen siellä tekevän, senkin pervot). Siinä missä penis on sanana jotenkin reipas ja harmiton, kuulostaa vagina muodolliselta ja viileältä.

Äkkinäinen voisi tietenkin ihmetellä, miksi kotioloissa ylipäätään tarvitaan erityisiä ilmauksia tällaisille asioille. Äkkinäinen ei siis mitä ilmeisimmin ole koskaan seurustellut naisen kanssa, joka saattaa osoitella asioita ja nimetä niitä kuin kaksivuotias. Ehkä taustalla on siis suurempiakin kuin terminologisia ongelmia.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Huh hellettä!


Lämpötilojen kohotessa yli 25 asteen oma olotilani alkaa yleensä lähennellä kuvan kaltaista nuupahtamista, tällä kertaa seuranani hellettä pitelemässä on vielä Pojan ystävällisesti lahjoittama kesäflunssa.

Jostain syystä kaiken järjen vastaisesti nautin kuitenkin viime viikonlopun lämmöstä suunnattomasti. Asiaan liittynee se, että Pojan pidennetty viikonloppu tarkoitti neljän päivän yhteisvetelehdintää - miniloma tuli tarpeeseen, kun varsinaiset kesälomailut ovat tiedossa vasta elokuun alussa.

Tavallista pirteämpään olotilaani saattaa olla syynä myös se, että pukeuduin kerrankin sään mukaan, enkä luuhannut farkuissa tai paksuissa sukkahousuissa kuten yleensä kesäisin. Lämpimät säät tarjosivat erinomaisen tilaisuuden juoksennella pitkin maita ja mantuja hameessa paljain säärin ja takamuksin. Vaikka Poika kuinka naureskelee SSSS:n ehdottamalle dresscodelle, täytyy sanoa ettei pöksyttömyyteni erityisen nuivia reaktioita herättänyt. Minua sen sijaan melkein harmitti, että ehdin unohtaa pöksyittä kulkemiseni useampaan otteeseen tuntikausiksi. Viltille istuutuminen hameessa vilauttamatta kenellekään mitään sopimatonta oli sentään sopivan haastava suoritus.

Toivon sormet ja varpaat ristissä, että lämpimiä säitä riittäisi tänä kesänä. Nyt kun olen työssä, jossa pukeutumiskoodia ei ole laisinkaan, voin toivottavasti liihotella paljain säärin enemmänkin. Innostukseen vaikuttanee myös talouteemme muuttanut epilaattori, jolla olen ahkerasti hurruutellut harva se päivä siinä toivossa että tämä nyt olisi se hamekesä, jota olen jo pitkään suunnitellut.

torstai 13. toukokuuta 2010

Poissa silmistä, poissa mielestä.

Erään ystäväni silloinen kumppani diagnosoi minut avuliaasti tasapainokyvyn puutteeni ja hyvän muistini ansiosta lievästi autistiseksi. En ehkä menisi oletuksissani aivan noin pitkälle, mutta jos olisin nyt ekaluokkalainen en taitaisi olla kovin kaukana Aspergerin syndrooma -diagnoosista. Olen luvattoman huono lukemaan tilanteita ja ihmisiä, mikä johtaa toisinaan mielenkiintoisiin ihmissuhdekuvioihin.

Yksi omituisuuteni oireista on se, että unohdan ihmiset helposti jos he eivät ole läsnä elämässäni päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin Hurahdan asioihin ja sitten unohdan ne seuraavan Hurahduksen tieltä, ihastun sekä platonisesti että erootillisesti jokseenkin samalla intensiteetillä - ja saatan unohtaa samaiset ihmiset sittemmin kokonaan. Elin ensimmäiset opiskeluvuoteni kuin muuttolintu, pyrähtäen monta sataa kilometriä pohjoisemmas kesätöihin. Erään tällaisen kesän jälkeen sain kuulla olevani ihminen, joka saattaa olla pitämättä minkäänlaista yhteyttä kolme kuukautta olematta millään tavalla ilkeä. En ollut koko kesän aikana tullut edes ajatelleeksi kanssaopiskelijoitani, olinhan elämässä aivan toisenlaista elämää toisessa paikassa.

Ehkä unohtamiskyvystäni johtuen "vanha suola janottaa" -henkiset sanonnat ovat jääneet minulle kovin vieraiksi. Nekin ihmissuhteet joiden purkautuminen on tuntunut joskus raastavalta, ovat nykyään enää tietoisen muistelun takana. Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisesta jää hämmentynyt olo ja käteen pitkä lista nimiä, jotka ovat olleen Elämäni Rakkauksia, mutta joiden yhdistäminen edes hämäriin muistikuviin kasvoista on täysin toivoton tehtävä. Poika oli hieman huolestunut tästä taipumuksestani kertoessani siitä, ehkä ymmärrettävästä syystä. (Tähän mennessä en kuitenkaan ole unohtanut asuvani yhdessä Pojan kanssa, tosin viikonloppua erossa viettäessä ei tule mieleenikään soittaa. Ilahdun kyllä Pojan soittaessa, mutta oma-aloitteinen yhteydenpito ei vain tule mieleen. Tämä pätee myös muihin ihmissuhteisiini, terveisiä äidille.)

Kiusalliseksi taipumukseni muuttuu niissä edellämainituissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa olen muutenkin usein heikoilla. Tervehdin useita ihmisiä erinäisissä chateissa edelleen kerta toisensa jälkeen ensimmäistä kertaa. Jos olemme kohdanneet joskus kaupungin yössä tai jonkun bileissä, en todellakaan muista nimeäsi, työpaikkaasi, harrastuksiasi tai parisuhdestatustasi. Ja vaikka olisimme tunteneet jo pitkään, on hyvin epätodennäköistä että muistaisin mitä teimme sateisena sunnuntai-iltapäivänä vuonna 2006. Tai että olin silloin asiasta X mustavalkoiseen tapaani täsmälleen päinvastaista mieltä kuin nyt. Ja vaikka olisimme seurustelleet vuosia, joudun silti salaa vähän pinnistämään muistaakseni pitääkö maksalaatikossasi olla rusinoita vai ei, enkä todellakaan muista sitä huhtikuussa antamaasi joululahjavinkkiä enää marraskuussa.

En loppujen lopuksi tiedä, johtuuko kyvyttömyyteni pitää muita ihmisiä mielessäni siitä, että elämässäni ei oikeastaan ole ketään tärkeämpää kuin Minä. Kun tuijottaa omaan napaansa, on kamalan vaikeaa painaa mieleensä ketään muuta.. ei, kyllä lievä autismi kuulostaa sittenkin paljon viehättävämmältä.

tiistai 11. toukokuuta 2010

.. when I realize I was acting all wrong.

Kuten olen aikaisemminkin sanonut, negatiivisista tunteista tai liian henkilökohtaisilta (tai ihan vaan rehellisesti tyhmiltä) tuntuvista asioista on vaikeaa kirjoittaa julkisesti, jopa näin nimimerkin takaa. Ajattelin siitä huolimatta nyt varovasti kokeilla - tästä saanee kuvan myös siitä, kuinka kärpäsestä on mahdollista tehdä hyvin merkityksellinen härkänen.

Olen ottanut tavakseni pyytää reilusti anteeksi silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Parempi toki olisi jättää kiukuttelut kokonaan väliin, mutta anteeksi pyytämisen opettelu on ollut tähän mennessä sen kokoluokan haaste, että olen tästäkin edistysaskeleesta hyvin ylpeä.

Vastikään kuitenkin huomasin pyytäväni anteeksi, mutta jatkavani samaan hengenvetoon selityksellä vähemmän kohteliaaseen reaktiooni. Juuri siinä hetkessä kuvittelin aivan aidosti vain kertovani Pojalle tarpeellista taustatietoa siitä, miksi Pojan teko X johti minun nalkutukseeni Y. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että anteeksipyyntö ei oikeastaan ole anteeksipyyntö jos se esitetään muodossa "olen pahoillani että sanoin pahasti kun käyttäydyit väärin". Osittain koko kuvio liittyy vielä vähän suurempaan ongelmavyyhtiin jota selviteltiin jo joskus aikaisemmin ja jonka kuvittelin jo kuopanneeni.

Koska kuvaukseni alkaa kuulostaa jo omiinkin korviini kryptiseltä, kirjoitan tilanteen koko komeudessaan ja vakavuudessaan auki tähän perään. Katsokaa, löydättekö yhtä komean draaman kaaren seuraavasta:

Kerrostalokaksion keittiö. Mies ja nainen ovat lähdössä ulos, nainen odottaa vaatteet päällä ovensuussa. Mies ottaa lasin kaapista, kaataa siihen rommia ja juo kertakulauksella lasin tyhjäksi.
Nainen: Oliko pakko ottaa juuri se lasi joka mun on pakko tiskata käsin?
Mies: Ai, anteeksi.
Nainen: Ei se mitään. Ei ollut tarkoitus sanoa pahasti, mutten uskalla laittaa noita koneeseen niin niistä on aina ylimääräistä hommaa.

Kyseessä oli siis niinkin vakava asia kuin juomalasin valinta. Nää on tärkeitä juttuja. Selvennykseksi taustalla vellovista jo kertaalleen setvityistä ongelmista, hermostuin aikaisemmin siihen että tunsin oloni kovin aliarvostetuksi kaikista kodinhengettären ponnisteluistani huolimatta ja kiillottelin marttyyrinkruunuani koska joudun aina tekemään kaiken enkä edes kiitosta saanut. Sittemmin Poika on ryhdistäytynyt toden teolla sen suhteen, että ilmaisee huomaavansa, jos päivän aikana lattiapinta-alaa on paljastunut muutama neliömetri lisää asunnossamme jatkuvasti vallitsevan luovan kaaoksen alta. Ilmeisesti astiahuoltovelvollisuuteni eivät siitä huolimatta vielä ole muuttuneet iloksi.

Muutenkin olen huomannut itsessäni hälyttäviä kotityrannin piirteitä - koska minulla on munasarjat, olen jotenkin automaattisesti pätevämpi päättämään siitä, millä tavalla astiat sijoitetaan koneeseen. Asiaan liittynee oma orastava OCD:ni, mutta olen aina pyöritellyt silmiäni niille äideille jotka valittavat isän osallistumisen vähyyttä ja sitten korjaavat isän toimintaa lapsen seurassa minuutin välein. Ei kukaan halua tehdä juttuja, joissa on saanut kokea olonsa epäpäteväksi tai muuten vain turhaksi. Tuntuu turhauttavalta, että ymmärtää toimivansa väärin mutta tekee niin siitä huolimatta. Mistä tämäkin toimintamalli on opittu?

"Vääränlaisen" anteeksi pyytämisen ja kotityranneilun takana on oikeastaan D/s-mielessä samantyyppinen ongelma: on vaikeaa tietää, milloin raaka rehellisyys on tarpeellista ja milloin on parempi pitää suunsa kiinni. Omien kokemusteni perusteella D/s-suhteessa joutuu olemaan rehellisempi kuin ehkä itse haluaisi, ehkä olen nyt sisäistänyt tämän opin vähän turhankin perusteellisesti ja joudun seuraavaksi opettelemaan, milloin rehellisyys ei todellakaan ole tarpeen.

Yhdellekään tutuistani ei varmasti tulisi yllätyksenä että joudun opettelemaan pitämään turpani toisinaan kiinni, heh-heh.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

The Super Secret Submissive Society


Ennen kuin pääsen varsinaiseen aiheeseen, minun on pakko kommentoida kuvaa lyhyesti: tässä hyvä syy pestä hiukset myös sunnuntaiaamuisin, vaikka se ei yhtään huvittaisi. Silloin ei näyttäisi siltä kuin olisi työntänyt päänsä juuri ennen kuvaushetkeä margariinipurkin kautta ruohonleikkuriin. Tämän vinkin teille tarjosi nti Luonnonlaine '84. Sidonta itsessään näyttää mielestäni aivan käsittämättömän hyvältä, ja puolivahingossa päälle jäänyt himapaitakin sopii kuvaan huomattavasti paremmin kuin edellämainittu kampauskatastrofi.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut ruotia omaa kampaustani sen tarkemmin, vaan puhua jostain aivan muusta. Juuri kun pääsin nillittämästä, kuinka en koe netin BDSM-yhteisöä lainkaan omakseni, voin kertoa liittyneeni Salaseuraan. Sen ihmeemmin en paikkaa tässä mainosta, otsikossa esiintyvä SSSS on koodinimi jolla pääosin netissä toimiva yhteisö omassa taloudessamme tunnetaan.

Kaikilta osin en tunne oloani kotoisaksi tämänkään joukon keskellä, mutta SSSS suhtautuu alistumiseen mielestäni virkistävän erilaisella tavalla. Alistuminen on alistujan itsensä valinta, josta ei välttämättä tarvitse edes kertoa toiselle osapuolelle. Jälkimmäistä osaa perustellaan sillä, että "tavallisessa" parisuhteessa tai avioliitossa elävälle ja tasa-arvoon tottuneelle puolisolle alistumishaaveet voivat olla paitsi yllättävä paljastus, myös tuntua vaatimukselta siitä että toisen on nyt siis muututtava Alistajaksi. Painostamisen sijasta voi lähteä liikkeelle oman käytöksensä tai ajattelutapansa muuttumisesta, ja mikä tärkeintä, odottamatta että tämän tuloksena toisen käytös muuttuu millään tavalla. Näinkin mitä ilmeisimmin on joissakin tapauksissa käynyt, mutta perusajatuksena on että alistuminen on itse oma palkintonsa eikä itselle luontaisemmalla tavalla käyttäytymistä tulisi nähdä välineenä jonkin muun asian saavuttamiseksi.

Osittain tämä ajattelutapa on hyvin, hyvin lähellä Laura Doylen Surrendered Wife -soopaa, ja mehän kaikki tiedämme mitä mieltä olen siitä. Samaten omaehtoista ja -toimista alistumista voi pitää myös korkeimman asteen manipulaationa, tai vain epäreiluna.

Juuri tässä elämäntilanteessa saan kuitenkin asennoitumistavan potentiaalisesta vaarallisuudesta huolimatta siitä yllättävän paljon irti. Poika ei koskaan ole ollut erityisen taipuvainen yksityiskohtiin keskittyvään alistamiseen, vaan on paremminkin suurien linjojen mies. Suurimman osan ajasta olen loputtoman kiitollinen tästä, mutta hetkittäin kaipaan pieniä yksityiskohtia. Juuri niitä, jotka etukäteen tuntuvat vähän hölmöiltä, mutta jotka tuovat mukanaan jotain odottamatonta. Jokainen dr Philiä katsonut tietää varmasti, että "Sometimes love the action comes before love the feeling." Aivan yhtä lailla omalla kohdallani toisinaan alistuvat teot edeltävät reilustikin alistuvaa mielentilaa.

SSSS:n ajoittain höyrypäisiä "perussääntöjä" selailemalla olen löytänyt muutaman, jotka tuovat päiviini mielenkiintoisen lisän. Pelkoni siitä, että lintsaan jos kyseessä ei ole jonkun muun asettama ja valvoma sääntö, on osittain käynyt toteen, mutta olen pysynyt yllättävän hyvin ruodussa. Samalla olen joutunut miettimään sitäkin, miksi jotkut säännöt tuntuvat niin typeriltä (minä en ainakaan IKINÄ) ja toiset taas samantien omilta.

Tunnustettakoon kuitenkin, että on vähän ikävää etten enää voi vain salaa valitella sitä ettei Poika nauti yksityiskohdissa jumittamisesta, vaan joudun tekemään asialle jotain ollakseni onnellisempi. Yäk.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tunnustin joskus muinoin olevani taipuvainen Harrastamaan asioita. Kun keksin jotain uutta ja innostavaa, pengon asian läpikotaisin, luen kaiken minkä siitä käsiini saan ja ylipäänsä olen vakaasti sitä mieltä, että if it's worth doing, it's worth overdoing. Ehkä juuri siksi jokainen keittiössämme syntyvä taikina on vähintään kaksinkertainen annos.

Hurahtamiseeni kuuluu hyvin vahvasti myös harha siitä, että asia jaksaa kiinnostaa täsmälleen samalla intensiteetillä elämäni loppuun saakka, koska kaikista aikaisemmista Hurahduksista poiketen tämä kyseinen tulee aidosti mullistamaan elämäni.

Samanlaisella innolla lähestyin myös BDSM:ää kun olin vapaa niin tekemään. Kokeilin nettialistumista, kirjoitin eroottisia jatkokertomuksia sähköpostitse ja uppouduin uuteen subin elämääni korviani myöten kuukausien ajaksi. Tutkin, luin, kirjoitin, vatvoin ja vaivasin omia tunteitani, analysoin vinoutumani syntyperää ja -syitä ja löysin Syviä Merkityksiä jokaisesta hetkestä tai tehtävästä. Onneksi Luoja suojelee vähäjärkisiä ja selvisin tästä Hurahduksestani jokseenkin vähäisillä kolhuilla, paljon huonomminkin olisi voinut käydä.

Alkuinnostuksen vähän laannuttua tapasin Pojan, ja uppouduin BDSM:n parisuhteeseen sovittamiseen innolla: vanha Hurahdus alkoikin tuntua jo vähän menneen talven lumilta! Ehkä juuri alkuinnostukseni syvyyden vuoksi ensimmäiset vähemmän hattaraiset hetket olivat niin valtava shokki.

Suuri pettymys oli myös se, että aluksi uudelta kodilta tuntunut nettiyhteisö alkoi tuntua tylsältä yllättävänkin nopeasti. Intensiivisin nettikausi kun yleensä muillakin osuu juuri BDSM-taipaleen alkumetreille, ja silloin lähes kaikilla on varsin samankaltaisia kysymyksiä joita käsitellään siis foorumeilla viikottain. Näinkin voimakkaasti rehellisyyttä korostavaksi porukaksi BDSM-väki ruotii ainakin noin julkisilla paikoilla suhteitaan pintapuolisesti, kipeämpiä asioita harvoin halutaan jakaa. Blogeissa puolestaan kipeämpiäkin asioita saatetaan sivuta ainakin ajoittain, mutta sielläkin aiheet kiertävät kehää - aivan kuten omassakin blogissani. (Tässä vaiheessa voin tunnustaa, etten itsekään aina ole varma, olenko jo kirjoittanut jostain vai en.)

Hurahtajana on vaikeaa sopeutua elämään, jossa aikaisempi Hurahduksen kohde on vain yksi elementti muiden joukossa. Ei ole erityisen helppoa sekään, että joutuu tunnustamaan itselleen parisuhdedynamiikkaa tai seksuaalisuutta koskevien mieltymysten olevan (omalla kohdallani) loppujen lopuksi liian vähän kantaakseen yhteisöllisyyden tunnetta.

Kun laitoin blogin telakalle, kuvittelin että myös tämä osuus omasta BDSM-virtuaaliminästäni paljastuisi ohimeneväksi vaiheeksi samalla tavalla kuin foorumien seuraaminen ja ajoittainen chattaily, mutta tajusin aidosti kaipaavani blogin kirjoittamista. Huomasin yllättävän usein ajattelevani "tästä pitää kirjoittaa blogiin". Oma introspektiohurahdukseni ei siis mitä ilmeisimmin ainakaan vielä ole ehtinyt mennä ohitse.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Löysässä hirressä


Mikäs draamakuningattaren draamankaipuun tappaisi.

Kahden kuukauden blogitauon aikana on olo ollut jokseenkin ylläolevaa kuvaa vastaava, kiireiden keskellä on toisinaan työn takana saada hengitettyä. Nyt alkaa jo tuntua siltä, että ehkä kesä tänäkin vuonna koittaa ja osin vaikeiden päätösten myötä myös kiireet ovat tältä erää helpottaneet.

Kuvia köysisessiosta (jotka ovat viime aikoina olleet jo mainittujen kiireiden ansiosta valitettavan harvinaista herkkua) löytyy muutama muukin, mutta niitä pihtailen vielä hetken. Kuvat ovat sen verran hienoja, etten halua tarjota kerralla makeaa mahan täydeltä.

Kuvaövereitä kaipaaville tiedoksi, että Pojalla on tätä nykyä oma Flickr-tili, josta löytyy kaikki blogissakin esitellyt kuvat. Niiden lisäksi kuvat mitä luultavammin löytävät tiensä Flickriin ennen kuin ehdin tällä päivitystahdilla niitä täällä esittelemään, vaikka jokainen kuva kyllä ennen pitkää päätyy blogiinkin. Miinuksena mainittakoon, että kuvien K18-luonteen ansiosta niiden katseleminen vaatii Flickriin rekisteröitymisen jotta katselijoiden täysikäisyydestä voidaan varmistua.

Flickr on osoittautunut BDSM- ja kink-vivahteisten kuvien osalta hieman pettymykseksi, muuhun sisältöön suhteutettuna laadukkaita kuvia löytyy harmittavan vähän. Tai sitten kuvat ovat piilossa yksityisissä albumeissa, joita ei pääse katsomaan ilman erityistä kutsua. On toki ihan ymmärrettävää, että ihmiset eivät halua kovin laajalti levittää kuvia, joista heidät on mahdollista tunnistaa, eivätkä kaikki jaksa kikkailla samalla tavalla kuin me.

Huomasin Vaimon täällä käydessä ja tekemäänsä villapaitaa päälläni valokuvatessa, että itse olen tottunut tuohon identiteetin peittelyyn ehkä vähän liikaakin: ensimmäinen reaktio jonkun osoittaessa kameraa suuntaani on kääntää päätä poispäin, jotta kasvoja jäisi näkyviin mahdollisimman vähän. Vaihtoehto numero 2 on sitten nostaa leukaa, jotta suoraan edestäpäin otetusta kuvasta on helpompi rajata kasvot kokonaan pois.

Onneksi niskasta tunnistaminen vaatii jo sen asteista läheisyyttä, ettei tällaisten otosten julkaisemista tarvitse erityisesti pelätä.