Kuten olen aikaisemminkin sanonut, negatiivisista tunteista tai liian henkilökohtaisilta (tai ihan vaan rehellisesti tyhmiltä) tuntuvista asioista on vaikeaa kirjoittaa julkisesti, jopa näin nimimerkin takaa. Ajattelin siitä huolimatta nyt varovasti kokeilla - tästä saanee kuvan myös siitä, kuinka kärpäsestä on mahdollista tehdä hyvin merkityksellinen härkänen.
Olen ottanut tavakseni pyytää reilusti anteeksi silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Parempi toki olisi jättää kiukuttelut kokonaan väliin, mutta anteeksi pyytämisen opettelu on ollut tähän mennessä sen kokoluokan haaste, että olen tästäkin edistysaskeleesta hyvin ylpeä.
Vastikään kuitenkin huomasin pyytäväni anteeksi, mutta jatkavani samaan hengenvetoon selityksellä vähemmän kohteliaaseen reaktiooni. Juuri siinä hetkessä kuvittelin aivan aidosti vain kertovani Pojalle tarpeellista taustatietoa siitä, miksi Pojan teko X johti minun nalkutukseeni Y. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että anteeksipyyntö ei oikeastaan ole anteeksipyyntö jos se esitetään muodossa "olen pahoillani että sanoin pahasti kun käyttäydyit väärin". Osittain koko kuvio liittyy vielä vähän suurempaan ongelmavyyhtiin jota selviteltiin jo joskus aikaisemmin ja jonka kuvittelin jo kuopanneeni.
Koska kuvaukseni alkaa kuulostaa jo omiinkin korviini kryptiseltä, kirjoitan tilanteen koko komeudessaan ja vakavuudessaan auki tähän perään. Katsokaa, löydättekö yhtä komean draaman kaaren seuraavasta:
Kerrostalokaksion keittiö. Mies ja nainen ovat lähdössä ulos, nainen odottaa vaatteet päällä ovensuussa. Mies ottaa lasin kaapista, kaataa siihen rommia ja juo kertakulauksella lasin tyhjäksi.
Nainen: Oliko pakko ottaa juuri se lasi joka mun on pakko tiskata käsin?
Mies: Ai, anteeksi.
Nainen: Ei se mitään. Ei ollut tarkoitus sanoa pahasti, mutten uskalla laittaa noita koneeseen niin niistä on aina ylimääräistä hommaa.
Kyseessä oli siis niinkin vakava asia kuin juomalasin valinta. Nää on tärkeitä juttuja. Selvennykseksi taustalla vellovista jo kertaalleen setvityistä ongelmista, hermostuin aikaisemmin siihen että tunsin oloni kovin aliarvostetuksi kaikista kodinhengettären ponnisteluistani huolimatta ja kiillottelin marttyyrinkruunuani koska joudun aina tekemään kaiken enkä edes kiitosta saanut. Sittemmin Poika on ryhdistäytynyt toden teolla sen suhteen, että ilmaisee huomaavansa, jos päivän aikana lattiapinta-alaa on paljastunut muutama neliömetri lisää asunnossamme jatkuvasti vallitsevan luovan kaaoksen alta. Ilmeisesti astiahuoltovelvollisuuteni eivät siitä huolimatta vielä ole muuttuneet iloksi.
Muutenkin olen huomannut itsessäni hälyttäviä kotityrannin piirteitä - koska minulla on munasarjat, olen jotenkin automaattisesti pätevämpi päättämään siitä, millä tavalla astiat sijoitetaan koneeseen. Asiaan liittynee oma orastava OCD:ni, mutta olen aina pyöritellyt silmiäni niille äideille jotka valittavat isän osallistumisen vähyyttä ja sitten korjaavat isän toimintaa lapsen seurassa minuutin välein. Ei kukaan halua tehdä juttuja, joissa on saanut kokea olonsa epäpäteväksi tai muuten vain turhaksi. Tuntuu turhauttavalta, että ymmärtää toimivansa väärin mutta tekee niin siitä huolimatta. Mistä tämäkin toimintamalli on opittu?
"Vääränlaisen" anteeksi pyytämisen ja kotityranneilun takana on oikeastaan D/s-mielessä samantyyppinen ongelma: on vaikeaa tietää, milloin raaka rehellisyys on tarpeellista ja milloin on parempi pitää suunsa kiinni. Omien kokemusteni perusteella D/s-suhteessa joutuu olemaan rehellisempi kuin ehkä itse haluaisi, ehkä olen nyt sisäistänyt tämän opin vähän turhankin perusteellisesti ja joudun seuraavaksi opettelemaan, milloin rehellisyys ei todellakaan ole tarpeen.
Yhdellekään tutuistani ei varmasti tulisi yllätyksenä että joudun opettelemaan pitämään turpani toisinaan kiinni, heh-heh.
Olen ottanut tavakseni pyytää reilusti anteeksi silloinkin, kun ei yhtään huvittaisi. Parempi toki olisi jättää kiukuttelut kokonaan väliin, mutta anteeksi pyytämisen opettelu on ollut tähän mennessä sen kokoluokan haaste, että olen tästäkin edistysaskeleesta hyvin ylpeä.
Vastikään kuitenkin huomasin pyytäväni anteeksi, mutta jatkavani samaan hengenvetoon selityksellä vähemmän kohteliaaseen reaktiooni. Juuri siinä hetkessä kuvittelin aivan aidosti vain kertovani Pojalle tarpeellista taustatietoa siitä, miksi Pojan teko X johti minun nalkutukseeni Y. Jälkikäteen ajateltuna tajusin, että anteeksipyyntö ei oikeastaan ole anteeksipyyntö jos se esitetään muodossa "olen pahoillani että sanoin pahasti kun käyttäydyit väärin". Osittain koko kuvio liittyy vielä vähän suurempaan ongelmavyyhtiin jota selviteltiin jo joskus aikaisemmin ja jonka kuvittelin jo kuopanneeni.
Koska kuvaukseni alkaa kuulostaa jo omiinkin korviini kryptiseltä, kirjoitan tilanteen koko komeudessaan ja vakavuudessaan auki tähän perään. Katsokaa, löydättekö yhtä komean draaman kaaren seuraavasta:
Kerrostalokaksion keittiö. Mies ja nainen ovat lähdössä ulos, nainen odottaa vaatteet päällä ovensuussa. Mies ottaa lasin kaapista, kaataa siihen rommia ja juo kertakulauksella lasin tyhjäksi.
Nainen: Oliko pakko ottaa juuri se lasi joka mun on pakko tiskata käsin?
Mies: Ai, anteeksi.
Nainen: Ei se mitään. Ei ollut tarkoitus sanoa pahasti, mutten uskalla laittaa noita koneeseen niin niistä on aina ylimääräistä hommaa.
Kyseessä oli siis niinkin vakava asia kuin juomalasin valinta. Nää on tärkeitä juttuja. Selvennykseksi taustalla vellovista jo kertaalleen setvityistä ongelmista, hermostuin aikaisemmin siihen että tunsin oloni kovin aliarvostetuksi kaikista kodinhengettären ponnisteluistani huolimatta ja kiillottelin marttyyrinkruunuani koska joudun aina tekemään kaiken enkä edes kiitosta saanut. Sittemmin Poika on ryhdistäytynyt toden teolla sen suhteen, että ilmaisee huomaavansa, jos päivän aikana lattiapinta-alaa on paljastunut muutama neliömetri lisää asunnossamme jatkuvasti vallitsevan luovan kaaoksen alta. Ilmeisesti astiahuoltovelvollisuuteni eivät siitä huolimatta vielä ole muuttuneet iloksi.
Muutenkin olen huomannut itsessäni hälyttäviä kotityrannin piirteitä - koska minulla on munasarjat, olen jotenkin automaattisesti pätevämpi päättämään siitä, millä tavalla astiat sijoitetaan koneeseen. Asiaan liittynee oma orastava OCD:ni, mutta olen aina pyöritellyt silmiäni niille äideille jotka valittavat isän osallistumisen vähyyttä ja sitten korjaavat isän toimintaa lapsen seurassa minuutin välein. Ei kukaan halua tehdä juttuja, joissa on saanut kokea olonsa epäpäteväksi tai muuten vain turhaksi. Tuntuu turhauttavalta, että ymmärtää toimivansa väärin mutta tekee niin siitä huolimatta. Mistä tämäkin toimintamalli on opittu?
"Vääränlaisen" anteeksi pyytämisen ja kotityranneilun takana on oikeastaan D/s-mielessä samantyyppinen ongelma: on vaikeaa tietää, milloin raaka rehellisyys on tarpeellista ja milloin on parempi pitää suunsa kiinni. Omien kokemusteni perusteella D/s-suhteessa joutuu olemaan rehellisempi kuin ehkä itse haluaisi, ehkä olen nyt sisäistänyt tämän opin vähän turhankin perusteellisesti ja joudun seuraavaksi opettelemaan, milloin rehellisyys ei todellakaan ole tarpeen.
Yhdellekään tutuistani ei varmasti tulisi yllätyksenä että joudun opettelemaan pitämään turpani toisinaan kiinni, heh-heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti