Erään ystäväni silloinen kumppani diagnosoi minut avuliaasti tasapainokyvyn puutteeni ja hyvän muistini ansiosta lievästi autistiseksi. En ehkä menisi oletuksissani aivan noin pitkälle, mutta jos olisin nyt ekaluokkalainen en taitaisi olla kovin kaukana Aspergerin syndrooma -diagnoosista. Olen luvattoman huono lukemaan tilanteita ja ihmisiä, mikä johtaa toisinaan mielenkiintoisiin ihmissuhdekuvioihin.
Yksi omituisuuteni oireista on se, että unohdan ihmiset helposti jos he eivät ole läsnä elämässäni päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin Hurahdan asioihin ja sitten unohdan ne seuraavan Hurahduksen tieltä, ihastun sekä platonisesti että erootillisesti jokseenkin samalla intensiteetillä - ja saatan unohtaa samaiset ihmiset sittemmin kokonaan. Elin ensimmäiset opiskeluvuoteni kuin muuttolintu, pyrähtäen monta sataa kilometriä pohjoisemmas kesätöihin. Erään tällaisen kesän jälkeen sain kuulla olevani ihminen, joka saattaa olla pitämättä minkäänlaista yhteyttä kolme kuukautta olematta millään tavalla ilkeä. En ollut koko kesän aikana tullut edes ajatelleeksi kanssaopiskelijoitani, olinhan elämässä aivan toisenlaista elämää toisessa paikassa.
Ehkä unohtamiskyvystäni johtuen "vanha suola janottaa" -henkiset sanonnat ovat jääneet minulle kovin vieraiksi. Nekin ihmissuhteet joiden purkautuminen on tuntunut joskus raastavalta, ovat nykyään enää tietoisen muistelun takana. Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisesta jää hämmentynyt olo ja käteen pitkä lista nimiä, jotka ovat olleen Elämäni Rakkauksia, mutta joiden yhdistäminen edes hämäriin muistikuviin kasvoista on täysin toivoton tehtävä. Poika oli hieman huolestunut tästä taipumuksestani kertoessani siitä, ehkä ymmärrettävästä syystä. (Tähän mennessä en kuitenkaan ole unohtanut asuvani yhdessä Pojan kanssa, tosin viikonloppua erossa viettäessä ei tule mieleenikään soittaa. Ilahdun kyllä Pojan soittaessa, mutta oma-aloitteinen yhteydenpito ei vain tule mieleen. Tämä pätee myös muihin ihmissuhteisiini, terveisiä äidille.)
Kiusalliseksi taipumukseni muuttuu niissä edellämainituissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa olen muutenkin usein heikoilla. Tervehdin useita ihmisiä erinäisissä chateissa edelleen kerta toisensa jälkeen ensimmäistä kertaa. Jos olemme kohdanneet joskus kaupungin yössä tai jonkun bileissä, en todellakaan muista nimeäsi, työpaikkaasi, harrastuksiasi tai parisuhdestatustasi. Ja vaikka olisimme tunteneet jo pitkään, on hyvin epätodennäköistä että muistaisin mitä teimme sateisena sunnuntai-iltapäivänä vuonna 2006. Tai että olin silloin asiasta X mustavalkoiseen tapaani täsmälleen päinvastaista mieltä kuin nyt. Ja vaikka olisimme seurustelleet vuosia, joudun silti salaa vähän pinnistämään muistaakseni pitääkö maksalaatikossasi olla rusinoita vai ei, enkä todellakaan muista sitä huhtikuussa antamaasi joululahjavinkkiä enää marraskuussa.
En loppujen lopuksi tiedä, johtuuko kyvyttömyyteni pitää muita ihmisiä mielessäni siitä, että elämässäni ei oikeastaan ole ketään tärkeämpää kuin Minä. Kun tuijottaa omaan napaansa, on kamalan vaikeaa painaa mieleensä ketään muuta.. ei, kyllä lievä autismi kuulostaa sittenkin paljon viehättävämmältä.
Yksi omituisuuteni oireista on se, että unohdan ihmiset helposti jos he eivät ole läsnä elämässäni päivittäin. Aivan samalla tavalla kuin Hurahdan asioihin ja sitten unohdan ne seuraavan Hurahduksen tieltä, ihastun sekä platonisesti että erootillisesti jokseenkin samalla intensiteetillä - ja saatan unohtaa samaiset ihmiset sittemmin kokonaan. Elin ensimmäiset opiskeluvuoteni kuin muuttolintu, pyrähtäen monta sataa kilometriä pohjoisemmas kesätöihin. Erään tällaisen kesän jälkeen sain kuulla olevani ihminen, joka saattaa olla pitämättä minkäänlaista yhteyttä kolme kuukautta olematta millään tavalla ilkeä. En ollut koko kesän aikana tullut edes ajatelleeksi kanssaopiskelijoitani, olinhan elämässä aivan toisenlaista elämää toisessa paikassa.
Ehkä unohtamiskyvystäni johtuen "vanha suola janottaa" -henkiset sanonnat ovat jääneet minulle kovin vieraiksi. Nekin ihmissuhteet joiden purkautuminen on tuntunut joskus raastavalta, ovat nykyään enää tietoisen muistelun takana. Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukemisesta jää hämmentynyt olo ja käteen pitkä lista nimiä, jotka ovat olleen Elämäni Rakkauksia, mutta joiden yhdistäminen edes hämäriin muistikuviin kasvoista on täysin toivoton tehtävä. Poika oli hieman huolestunut tästä taipumuksestani kertoessani siitä, ehkä ymmärrettävästä syystä. (Tähän mennessä en kuitenkaan ole unohtanut asuvani yhdessä Pojan kanssa, tosin viikonloppua erossa viettäessä ei tule mieleenikään soittaa. Ilahdun kyllä Pojan soittaessa, mutta oma-aloitteinen yhteydenpito ei vain tule mieleen. Tämä pätee myös muihin ihmissuhteisiini, terveisiä äidille.)
Kiusalliseksi taipumukseni muuttuu niissä edellämainituissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa olen muutenkin usein heikoilla. Tervehdin useita ihmisiä erinäisissä chateissa edelleen kerta toisensa jälkeen ensimmäistä kertaa. Jos olemme kohdanneet joskus kaupungin yössä tai jonkun bileissä, en todellakaan muista nimeäsi, työpaikkaasi, harrastuksiasi tai parisuhdestatustasi. Ja vaikka olisimme tunteneet jo pitkään, on hyvin epätodennäköistä että muistaisin mitä teimme sateisena sunnuntai-iltapäivänä vuonna 2006. Tai että olin silloin asiasta X mustavalkoiseen tapaani täsmälleen päinvastaista mieltä kuin nyt. Ja vaikka olisimme seurustelleet vuosia, joudun silti salaa vähän pinnistämään muistaakseni pitääkö maksalaatikossasi olla rusinoita vai ei, enkä todellakaan muista sitä huhtikuussa antamaasi joululahjavinkkiä enää marraskuussa.
En loppujen lopuksi tiedä, johtuuko kyvyttömyyteni pitää muita ihmisiä mielessäni siitä, että elämässäni ei oikeastaan ole ketään tärkeämpää kuin Minä. Kun tuijottaa omaan napaansa, on kamalan vaikeaa painaa mieleensä ketään muuta.. ei, kyllä lievä autismi kuulostaa sittenkin paljon viehättävämmältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti