Kynnysmattolaiturilla

Lee Harrington kehaisi taannoin blogissaan pitävänsä eniten alistujista, jotka eivät oikeastaan ole luonnostaan alistuvia. Aika usein alistujatkin pitävät tärkeänä muistuttaa, etteivät alistu ihan kenelle tahansa eivätkä ole mitään kynnysmattoja. Aktiivista alistamista vaativat tai alistajansa suhteen ronkelit alapäät ovat haastavampia, mielenkiintoisempia ja tarjoavat mukavaa metsästysfiilistä.

Ensimmäinen ajatukseni tämänsuuntaisista lausunnoista on yleensä että voi herrejösses jos ei tässä aktiivisuutta ja pohjatonta kunnianhimoa korostavassa maailmassa saa edes alistujana olla alistuva, vaan pitäisi olla jotenkin salaa silti dominoiva luonne. Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä Harrington tekstissään ajaa takaa. Maailmasta kiinnostuneet, intohimoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia silloinkin (ja joskus juuri siksi) kun heidän intohimonsa kohde on itselle täysin yhdentekevä.

Kynnysmattojuttujen ohella olen törmännyt vähän samansuuntaiseen, minulle mieluisampaan ajatukseen alistumisesta: jos keskittyy antamaan itsestään kaiken, on onnistuessaan tyhjä. Jos kokee pistäneensä itse kaiken peliin ja luopuneensa itsemääräämisoikeudestaan täysin, odottaa toiselta vähintään yhtä suurta panostusta. Tässä mä nyt oon kokonaan, anna mulle kaikki. Elämässä kuitenkin on ja pitää olla muutakin kuin ihmissuhde, oli se minkälainen tahansa. Vaikka alistujana olisi helpottavaa päästää ratista irti kokonaan, ei se fantasioiden ulkopuolella aina ole toimivin ratkaisu.

Jos 110-prosenttisen antautumisen sijaan keskittyy siihen, että yrittää löytää elämäänsä niin paljon muutakin mielenkiintoista ettei siitä syntynyttä hyvää oloa voi olla jakamatta toisen kanssa, voi antaa aivan yhtä paljon kokematta että ansaitsee siitä jonkinlaisen valtavan korvauksen. Sanottakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että nyt elämääni kaikenlaista actionia haalineena ja hermoromahduksen partaalla keikkuvana voisin kyllä varmaan Pojan mielestä yrittää löytää elämääni vähän vähemmän.