Tajusin eilen joogatunnilla, että suhtaudun joogaan jokseenkin samalla tavalla kuin tähän alistumiskuvioonkin. Joka ikisellä tunnilla kuvittelen löytäväni paremman tavan tehdä jonkun asanan ja mietin miksen ole keksinyt sitä aikaisemmin. Seuraavaan tuntiin mennessä olen ehtinyt unohtaa koko asian. Tai lihakset eivät juuri sillä tunnilla yksinkertaisesti venykään samalla tavalla kuin viimeksi, näin ohimennen sanoen siihen tuntuu vaikuttavan kaikki planeettojen liikkeistä lähtien.
Kerrottakoon nyt kuitenkin viime aikaisesta alistumisvalaistumisesta, vaikken vielä uskalla esittää edes arvioita sen eliniästä. Eiköhän tämäkin omia aikojaan hälvene.
Aikaisemmin morkkaamani keskusteluketju on jotenkin jäänyt takaraivooni kummittelemaan. Aloin miettiä, mistä oikein tulee se käsitys että maailma ja muut ihmiset ovat meille kaikille jotain velkaa. Että me kaikki, me ihanaiset ainutlaatuiset lumihiutaleet, ansaitsemme vain ja ainoastaan parasta ja kauneinta.
Myöhemmin ajatusta kypsytellessäni tajusin, kuinka monta kertaa olen sen ansiosta aiheuttanut itselleni ja muille mielipahaa. Varsinkin parisuhteessa taitaa olla aika turha odottaa kirjaimellista vastavuoroisuutta, se johtaa vain tilanteeseen jossa joko ei tehdä kompromisseja koska se toinenkaan ei ole niitä tehnyt, tai sitten niitä tehdään pitkin hampain marttyyrinkruunua kiillotellen. Ystävyyssuhteissakin ainakin itse usein eksyn ajattelemaan ensimmäisenä sitä, mitä mikäkin minulle tarkoittaa. Tietenkin kaikenlaisissa ihmissuhteissa on rajansa eikä voi loputtomasti antaa ja taipua, mutta olen ollut molempien suhteen kovin pihi.
Olen tässä pikkuhiljaa harjoitellut varovasti tuosta ajatusmallista irtipäästämistä. Että jos tekisikin asioista läheisilleen vähän helpompaa jos siihen pystyy, odottamatta sen kummempaa vastalahjaa. Jos lähelleen on osannut kerätä oikeita ihmisiä, se tulee jos on tullakseen.
Samoin olen yrittänyt suhtautua tähän intervallivalaistumiseeni vähän lempeämmin. Tiedän kyllä että nämä kirkkauden hetket eivät todellakaan kestä kauan, että jo ensi viikolla olen taas oma nalkuttava itseni kotioloissa ja taivun kun rautakanki joogassa. Yritän kuitenkin muistaa, että on parempi välillä käydä pinnan yläpuolella haukkaamassa happea kuin rypeä tauotta pohjamudissa.
Kerrottakoon nyt kuitenkin viime aikaisesta alistumisvalaistumisesta, vaikken vielä uskalla esittää edes arvioita sen eliniästä. Eiköhän tämäkin omia aikojaan hälvene.
Aikaisemmin morkkaamani keskusteluketju on jotenkin jäänyt takaraivooni kummittelemaan. Aloin miettiä, mistä oikein tulee se käsitys että maailma ja muut ihmiset ovat meille kaikille jotain velkaa. Että me kaikki, me ihanaiset ainutlaatuiset lumihiutaleet, ansaitsemme vain ja ainoastaan parasta ja kauneinta.
Myöhemmin ajatusta kypsytellessäni tajusin, kuinka monta kertaa olen sen ansiosta aiheuttanut itselleni ja muille mielipahaa. Varsinkin parisuhteessa taitaa olla aika turha odottaa kirjaimellista vastavuoroisuutta, se johtaa vain tilanteeseen jossa joko ei tehdä kompromisseja koska se toinenkaan ei ole niitä tehnyt, tai sitten niitä tehdään pitkin hampain marttyyrinkruunua kiillotellen. Ystävyyssuhteissakin ainakin itse usein eksyn ajattelemaan ensimmäisenä sitä, mitä mikäkin minulle tarkoittaa. Tietenkin kaikenlaisissa ihmissuhteissa on rajansa eikä voi loputtomasti antaa ja taipua, mutta olen ollut molempien suhteen kovin pihi.
Olen tässä pikkuhiljaa harjoitellut varovasti tuosta ajatusmallista irtipäästämistä. Että jos tekisikin asioista läheisilleen vähän helpompaa jos siihen pystyy, odottamatta sen kummempaa vastalahjaa. Jos lähelleen on osannut kerätä oikeita ihmisiä, se tulee jos on tullakseen.
Samoin olen yrittänyt suhtautua tähän intervallivalaistumiseeni vähän lempeämmin. Tiedän kyllä että nämä kirkkauden hetket eivät todellakaan kestä kauan, että jo ensi viikolla olen taas oma nalkuttava itseni kotioloissa ja taivun kun rautakanki joogassa. Yritän kuitenkin muistaa, että on parempi välillä käydä pinnan yläpuolella haukkaamassa happea kuin rypeä tauotta pohjamudissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti