Kynnysmattolaiturilla

Lee Harrington kehaisi taannoin blogissaan pitävänsä eniten alistujista, jotka eivät oikeastaan ole luonnostaan alistuvia. Aika usein alistujatkin pitävät tärkeänä muistuttaa, etteivät alistu ihan kenelle tahansa eivätkä ole mitään kynnysmattoja. Aktiivista alistamista vaativat tai alistajansa suhteen ronkelit alapäät ovat haastavampia, mielenkiintoisempia ja tarjoavat mukavaa metsästysfiilistä.

Ensimmäinen ajatukseni tämänsuuntaisista lausunnoista on yleensä että voi herrejösses jos ei tässä aktiivisuutta ja pohjatonta kunnianhimoa korostavassa maailmassa saa edes alistujana olla alistuva, vaan pitäisi olla jotenkin salaa silti dominoiva luonne. Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä Harrington tekstissään ajaa takaa. Maailmasta kiinnostuneet, intohimoiset ihmiset ovat mielenkiintoisia silloinkin (ja joskus juuri siksi) kun heidän intohimonsa kohde on itselle täysin yhdentekevä.

Kynnysmattojuttujen ohella olen törmännyt vähän samansuuntaiseen, minulle mieluisampaan ajatukseen alistumisesta: jos keskittyy antamaan itsestään kaiken, on onnistuessaan tyhjä. Jos kokee pistäneensä itse kaiken peliin ja luopuneensa itsemääräämisoikeudestaan täysin, odottaa toiselta vähintään yhtä suurta panostusta. Tässä mä nyt oon kokonaan, anna mulle kaikki. Elämässä kuitenkin on ja pitää olla muutakin kuin ihmissuhde, oli se minkälainen tahansa. Vaikka alistujana olisi helpottavaa päästää ratista irti kokonaan, ei se fantasioiden ulkopuolella aina ole toimivin ratkaisu.

Jos 110-prosenttisen antautumisen sijaan keskittyy siihen, että yrittää löytää elämäänsä niin paljon muutakin mielenkiintoista ettei siitä syntynyttä hyvää oloa voi olla jakamatta toisen kanssa, voi antaa aivan yhtä paljon kokematta että ansaitsee siitä jonkinlaisen valtavan korvauksen. Sanottakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että nyt elämääni kaikenlaista actionia haalineena ja hermoromahduksen partaalla keikkuvana voisin kyllä varmaan Pojan mielestä yrittää löytää elämääni vähän vähemmän.

Kaikki mitä olet koskaan halunnut tietää, muttet uskalla kysyä.

On ehkä hieman leuhkaa antaa kirjalleen nimeksi The Ultimate Guide to Kink. Kirja on kuitenkin kaikista lukemistani BDSM-opuksista ehkä se ensimmäinen, jota suosittelisin lukemiseksi melkein kenelle vaan asiasta vähänkään kiinnostuneelle jos englanti kielenä suinkin taipuu.

Itse en ole Tristan Taorminoon juurikaan tutustunut, vaikka ilmeisesti kannattaisi. Kotiläksyt kirjan kokoamisen suhteen ainakin on tehty, jos bondage-osuuden kirjoittaa Midori. Muidenkin kirjoittajien nimet ovat varmasti tuttuja, jos yhtään on seurannut peliä.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensin käydään läpi taitoja ja tekniikoita piiskauksesta fistaukseen ja CBT:hen, ja sitten puhutaan vähän enemmän henkisen puolen jutuista. Muutaman kymmenen sivun mittaiset kappaleet käyvät aika kattavasti läpi kaikenlaista BDSM:ään liittyvää, ja sen verran jaksaa keskittyä niihinkin osuuksiin jotka ovat vahvasti not my kink -osastoa. Tantraseksi, I'm looking at you.

Pidempään asiaa harrastaneille kirjan anti onkin ehkä enemmän niissä osioissa, joissa kuvataan niitä muita pervoja. Ne omat tutut jutut tuskin tämän opuksen lukemisen jälkeen mullistuvat, mutta on ihan yleissivistävää yrittää ymmärtää että mikä juttu tää anaalifistaus nyt oikeesti on.

Itselläni kirjan lukemisesta on hetki aikaa (vähän niin kuin blogikin on ollut hetken tauolla), mutta oikeastaan nyt kun kaivoin sen kirjahyllystä taidan ottaa uusintakierroksen. Nähtäväksi jää, aiheuttaako iltalukemisen vaihtaminen Text from Dogista tähän mielenkiintoisempia unia.

Ei tehrä tästä ny numeroo.

Uusi vuosi, kujeet hukassa. Draamakuningattaren writer's block on päässyt kroonistumaan, välineurheiluinnostus laantunut ja elämä seestynyt. Laiskanpulskeasta läpyttelystä on vaikea repiä introspektiota.

Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta, ja kirjoitusrutiini tulisi tarpeeseen ihan virallisissakin yhteyksissä joten laskin pitkästä aikaa sormet näppäimistölle Bloggerin puolella. Vähän tahtoo kurkkua kuivaa täällä entisten tunnekuohujeni kalmistossa.

Viritetty viilipytty

Saa kai sitä omalla tontillaan käydä välillä huutelemassa pimeyteen ja sitten taas kadota kuukausiksi?

Hetkeen ei ole jaksanut oikein mikään virtuaalinen tällä alalla kiinnostaa, eikä kotosallakaan ole mitään tuntien köysi- ja kuvaussessioita pistetty pystyyn. Tämä kesä on pikemminkin ollut täynnä pieniä tärkeitä hetkiä ja pusuttelua - ja hyvä niin!

Halusin kuitenkin tulla vinkkaamaan Clayton Cubittin Hysterical Literature -sarjasta, jolle toivottavasti tulee vielä jatkoa. Idea on yksinkertaisuudessaan nerokas: pyydetään kuvattavaa lukemaan valitsemaansa tekstiä sillä aikaa kun pöydän alla näkymättömissä touhuaa Hitachia käyttävä avustaja. Siitäkään ei varsinaisesti ole haittaa että molemmat kuvattavat ovat kauniita.

Videot olivat oudon kiehtovia, ehkä koska ensimmäinen fantasia jota koskaan pidemmälle kenenkään kanssa puin liittyi samankaltaiseen tilanteeseen jossa kiihottumista yrittää viimeiseen asti peitellä. Sittemmin tuo fantasia onkin oikeastaan kadonnut tykkänään, samoin kuin se henkilö, jonka kanssa erilaisia skenaarioita illat pitkät pyörittelin.

Discard pile

Keskikesän juhlan kunniaksi ja edellisten nillitysten vastapainoksi, tässä postikortin poikineen kuvakilpailun sattumalta linssiin tarttunutta satoa.

Näköalatasanteelta näkyi mäkimaisemien lisäksi suorastaan herkullisen epämääräinen kasa hylättyjä tekonurmen palasia ja mitä lie. Saatoin innosta pinkeänä ehdottaa muutaman kerran, että voisin mennä kasaan makaamaan ja leikkimään kuollutta. Saatoin myös hiipiä kasan lähistölle kontin suojissa pukeutuneena lenkkareihin ja juoksutakkiin. Ehkä myös odottelin hetken kunnes vakuutuin muiden sunnuntaikävelijöiden olevan tarpeeksi kaukana, uskalsin riisutua ja pötkähtää maahan.

On mahdollista, että kiivettyäni takaisin tasanteelle kahvittelemaan, olin innoissani kuin 9-vuotias poika eikä ole aivan täysin poissuljettua ettenkö olisi saattanut tuollaisena hetkenä kysellä "näytinkö kuolleelta, oliko karmivaa?"

Miten minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olisi yleisen viihtyvyyden kannalta suositeltavaa mainita, ettei näitä kuvien taustoja valottavia tekstejä oikeasti kannata lukea jos tahtoo nauttia siitä kuvasta millään tasolla eroottisena tai taiteellisena kokonaisuutena.

Jää kotiin sellaisena kuin olet

Edellisen tekstin vastapariksi on kai suorastaan sopivaa kirjoittaa siitä, että välillä on mielestäni ihan paikallaan vähän pidätellä itseään. Iltalukemiseksi kirpparilta löytämäni Käytöksen kultainen kirja vuodelta 1956 suorastaan herttaisen arkaaisine sääntöineen on saattanut hieman vaikuttaa tähän mielipiteeseen.

Viime aikoina mielessäni on joka tapauksessa syystä tai toisesta kaikunut kaverini täräyttämä "joskus vois miettiä että onko pakko olla ihan niin paljon oma itsensä". Olin lauseen ensimmäistä kertaa kuullessani sen kanssa yhtä aikaa samaa ja eri mieltä, enkä vieläkään osaa muodostaa siitä vain yhtä mielipidettä.

Yhtäältä on aika vaarallista normittamista sanoa, että oma itsensä saa olla vain jossain ulkoa määriteltyjen rajojen sisäpuolella, eikä missään nimessä liikaa. Minusta kertoo enemmän sanojasta kuin aiheesta, jos perusviesti on ettei liiallista julkista poikkeavuutta tulisi sallia koska se pakottaa muut punnitsemaan omia arvojaan. Toisaalta yksilöllisyyden ja karikatyyrin välinen raja on usein häilyvä. Intohimoinen suhtautuminen asiaan kuin asiaan muuttuu helposti seurassa vaivaannuttavaksi yksiraiteisuudeksi, joka pidemmän päälle väsyttää urheimmankin seurapiirileijonan.

Ihmisten välinen kanssakäyminen perustuu osittain sanattomaan sopimukseen siitä, ettemme romauta itseämme koko persoonamme loisteessa aivan jokaisen vastaantulijan niskaan. Ei ole itsensä kieltämistä jättää kertomatta kaupan kassalle, minne ostamansa munakoison aikoo tuupata. Työpaikan kahvipöytäkeskustelut ovatkin jo monimutkaisempi juttu, jos joutuu miettimään puhuako puolisosta vai kumppanista, tai käyttääkö kylmästi asuinkumppaneidensa etunimiä ja jättää suhdekiemuroiden selvittely siitä kiinnostuneille. (Blogiani alusta asti seuranneet muistanevat, millaista hämmennystä tekstissä yhtä aikaa vilahtelevat Vaimo ja Poika aiheuttivat.)

Koska dramaqueenitis ja muut kinky-yhteyksissä käyttämäni aliakset ovat vain yksi taho minusta netissä, tosielämästä puhumattakaan, tuntuu usein siltä että pelkistyn itsekin tässä olomuodossa kovin kaksiulotteiseksi hahmoksi. Kaiken hyvän lisäksi olen taipuvainen monomaniaan ja saatan tässäkin kapeassa kentässä keskittyä yhteen osaseen päivä- tai viikkokausiksi, tutkia sen kuoliaaksi teoriatasolla ja sitten vetää hetken henkeä.

Ehkä siis ystäväni lauseella oli jotain sanottavaa juuri minulle, ikuiselle räpätädille joka Hurahtaa yleensä satasella tai ei ollenkaan. Olenkin ottanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseni pyrkiä olemaan yksi niistä ihmisistä, joita kiinnostaa enemmän kysyä kuin vastata. Enkä jatkossakaan selittele vihannesostoksiani.

Malka silmässä

Ihastuin muutama vuosi takaperin Marco Bjurströmiin (!!) It Gets Better -projektin suomalaisversion videossa Se muuttuu paremmaksi. Voiko yhtä ihmiselämän perustavanlaatuisimmista kysymyksistä tiivistetymmin ilmaista: kelpaanks mä?

Jokainen meistä varmasti poikkeaa omalla tavallaan taruhahmosta nimeltä normaali ihminen, joka sijainnee jossain laboratoriossa kiinnitettynä shampoomainosten normipäähän. Tietyssä iässä ei ole kauheampaa kohtaloa kuin poiketa kulloinkin vallalla olevasta normistosta, ja usein tuntuu ettei se muutu helpommaksi iän myötäkään. Sama normaalien maihinnousu jatkuu ainakin omassa alitajunnassa, vaikka kuinka tietäisi että yläaste on ollut ohi jo pidemmän aikaa.

Oman äitini suurin huoli maailmassa on se, mitä naapurit mistäkin asiasta mahtavat ajatella, aivan kuin niillä naapureilla ei olisi parempaa tekemistä kuin pitää kirjaa muiden nurmikon mitasta. Naureskelen äidin loputtomalle murehtimiselle, mutta huomaan usein itse syyllistyväni samaan harhaan siitä että minun elämäni olisi muidenkin mielestä yhtä loputtoman kiehtovaa kuin minun korvieni välissä.

Epävarmuuden ja itsekeskeisyyden yhdistelmä on varma resepti menestykseen ihmissuhderintamalla. Aluksi tuntui siltä, että BDSM-väritteinen parisuhde rehellisine poikkeavuuksineen olisi hopealuoti jolla pääsisi eroon molemmista ongelmista, ja kaupanpäällisiksi saisi harrastaa tajunnanräjäyttävää seksiä. Samassa fantasiamaailmassa minulla epäilemättä olisi jo lemmikkinä yksisarvinen.

Tämä navankaivelu alkoi siitä, kun luin Jz:n kirjoittaman samoja teemoja sivuavan blogitekstin. Monet parisuhteessa esiintyvät pelot ovat lähtöisin siitä, ettei asioiden kanssa itse ole vielä aivan sinut ja sen saman epävarmuuden heijastaa sitten toiseen osapuoleen. Vähä vähältä vanhimmat epävarmuudet hälvenevät, mutta pidemmälle omia synkempiä halujaan tutkiessaan löytää niitä kyllä riittävästi lisää.

Sellaisessakin suhteessa, jossa heti alkuun on käyty läpi suorasanaisesti mistä kumpainenkin pitää ja käyty myöhemmin läpi se parjaamani BDSM checklistkin, tuntuu kerta toisensa jälkeen lähes yhtä vaikealta kertoa että on löytänyt jotain uutta ja kiinnostavaa, joka ehkä pelottaa vähän itseäkin. Vaikkei vielä kertaakaan ole käynyt niin että Poika järkyttyisi, olen joka kerta varma että no tästä se ei ainakaan tykkää. Ja muutamaan kertaan on käynyt niinkin, että aikaisemmin käsittelemätön juttu kiinnostaa molempia, muttei kumpikaan ole ottanut sitä puheeksi.

Ehkä siitä tarpeettoman yksityiskohtaisesta ja osin vaivaannuttavasta listasta pitäisi sittenkin tehdä perinne. Ikään kuin sellainen parisuhteen kehityskeskustelu, voitaisiin tehdä lopuksi viisivuotissuunnitelma ja SWOT-analyysi. Oi beibi, piirrä mun fläppitauluun!