Tunnustinkin jo, että pyytäminen on minulle jostain syystä järjettömän vaikeaa. Halien pyytäminen tuntuu jo vähän hankalalta, mutta avun pyytäminen on täysin mahdotonta. Vaikeus ulottuu ihan kaikille elämänalueille, liekö sitten joku pohjoispohjalainen periaate että apua ei pyydellä. Jos ei itse pärjää niin sitten itkee ja pärjää, lopulta. Ei tarvi kenenkään tulla tekemään meille palveluksia tai saa Morasta keuhkoon!
Äkkinäinen toki luulisi, että parisuhteessa pyytäminen olisi helpompaa. Että kun se toinen ikään kuin on sitoutunut siihen, että on rinnalla myös huonompina hetkinä, niin siihen sitoutumiseen voisi sitten siinä määrin luottaa että kertoisi juuri nyt olevan huonompi hetki. Ja pyytäisi apua.
Vaikka pidän itseäni muuten verrattain älykkäänä otuksena, tämä ei minulta onnistu. Tiedän, että niin pitäisi tehdä. Tiedän, että yleensä teen tilanteista vain pahempia kun yritän selvitä kaikesta yksin. Tiedän, että se usein johtaa kärpäsen paisumiseen vähintään puoleksitoista härkäseksi. Ja pisteenä i:n päälle tiedän, että varsinkaan tällaisessa valta-asetelmassa ei todellakaan ole minun paikkani selvitä asioista yksinäisenä marttyyrina kruunuani kiillotellen.
Siitä huolimatta usein vieläkin haudon, vatvon ja märehdin asioita kunnes olen varma siitä, ettei kenelläkään ihmiskunnan historiassa ole ollut aivan niin vaikeaa kuin minulla juuri nyt. Ja Poika saa kärsiä seurauksista. Viimeksi tilanne kärjistyi lokakuussa, pitäisi kai olla tyytyväinen että suuremmat draamat ovat näiltä osin näköjään sentään aikaisempaa huomattavasti harvinaisempia.
Silti ärsyttää olla näin typerä! Jälkikäteen löysin viimekertaiselle rähjäämiselleni montakin osatekijää, jotka selittämällä olisin voinut käsitellä asian huomattavasti tyylikkäämmin. Tiedättehän, niin kuin parisuhdeoppaissa aina käsketään? "Minusta tuntuu, että .." ja "Voisimmeko joskus ..". On tärkeää lähettää minä-viestejä sen sijaan, että lähettäisi syyttäviä sinä-viestejä. Helppoa kuin heinänteko.
Sen sijaan meillä vietettiin ilta mykkäkoulua. Eläköön valaistunut pervoilu.
PS. Ihan näin harjoituksen vuoksi voisin pyytää armailta lukijoiltani apua. Onko joku onnistuneesti toipunut tällaisesta pöljäilystä? Ja miten ihmeessä se onnistui?
Äkkinäinen toki luulisi, että parisuhteessa pyytäminen olisi helpompaa. Että kun se toinen ikään kuin on sitoutunut siihen, että on rinnalla myös huonompina hetkinä, niin siihen sitoutumiseen voisi sitten siinä määrin luottaa että kertoisi juuri nyt olevan huonompi hetki. Ja pyytäisi apua.
Vaikka pidän itseäni muuten verrattain älykkäänä otuksena, tämä ei minulta onnistu. Tiedän, että niin pitäisi tehdä. Tiedän, että yleensä teen tilanteista vain pahempia kun yritän selvitä kaikesta yksin. Tiedän, että se usein johtaa kärpäsen paisumiseen vähintään puoleksitoista härkäseksi. Ja pisteenä i:n päälle tiedän, että varsinkaan tällaisessa valta-asetelmassa ei todellakaan ole minun paikkani selvitä asioista yksinäisenä marttyyrina kruunuani kiillotellen.
Siitä huolimatta usein vieläkin haudon, vatvon ja märehdin asioita kunnes olen varma siitä, ettei kenelläkään ihmiskunnan historiassa ole ollut aivan niin vaikeaa kuin minulla juuri nyt. Ja Poika saa kärsiä seurauksista. Viimeksi tilanne kärjistyi lokakuussa, pitäisi kai olla tyytyväinen että suuremmat draamat ovat näiltä osin näköjään sentään aikaisempaa huomattavasti harvinaisempia.
Silti ärsyttää olla näin typerä! Jälkikäteen löysin viimekertaiselle rähjäämiselleni montakin osatekijää, jotka selittämällä olisin voinut käsitellä asian huomattavasti tyylikkäämmin. Tiedättehän, niin kuin parisuhdeoppaissa aina käsketään? "Minusta tuntuu, että .." ja "Voisimmeko joskus ..". On tärkeää lähettää minä-viestejä sen sijaan, että lähettäisi syyttäviä sinä-viestejä. Helppoa kuin heinänteko.
Sen sijaan meillä vietettiin ilta mykkäkoulua. Eläköön valaistunut pervoilu.
PS. Ihan näin harjoituksen vuoksi voisin pyytää armailta lukijoiltani apua. Onko joku onnistuneesti toipunut tällaisesta pöljäilystä? Ja miten ihmeessä se onnistui?
2 kommenttia:
Vaikea heuvoa. Itselläni kun ei ole sen suhteen mitään estoja: jos luotan ihmiseen (ja varsinkin kun rakastan) pyytäminen on helppoa. Kreivittäreni on toista maata, hän hautoo asioita pitkään ja sitten saattaakin ruveta itkeä vollottamaan kertomatta Rengilleen edes syitä. Se ei tunnu hyvältä, koska haluaisin totta kai auttaa ja olla tukena kaikessa.
Ainoa juttu jota minun on todella vaikea pyytää koskee s/m-rooleja. On hölmöä kerjätä piiskaa, sitä pitäisi tulla domin tahdosta eikä subin pyynnöstä. Ainakin silloin kun vaihdamme rooleja, niin minä kyllä pystyn määräämään, ja alistunut Kreivitär on kiitollinen.
Meillähän on Kreivittären kanssa siis yhtä ja toista yhteistä .. ei kai voi sanoa että on hauska kuulla jonkun muun painiskelevan näiden asioiden kanssa, mutta ainakin tunnen oloni vähemmän kahjoksi.
Mutta eikö toisaalta ole vielä nöyryyttävämpää joutua pyytämään piiskaa? Se se vasta alistumista ja hengenlujuutta vaatiikin ..
Lähetä kommentti