Kerroinkin jo aikaisemmin pääni sisällön ansiosta pieleen menneistä sessiosta, joita on sattunut kohdalle näennäisen satunnaisesti. Perusongelma session aloittamisessa on sama kuin monessa muussakin tilanteessa, jossa pitäisi pystyä irtautumaan arjesta hetkeksi. Vaikka kuinka yrittäisi heittäytyä, mielessä pyörivät ne samat likapyykit ja aikatauluongelmat kuin muutenkin. Arkipäivän poistuttua päästä sieltä saattaa kuitenkin löytyä kaikenlaista, useimmiten sellaisia asioita joita ei haluaisi kohdata pimeällä kujalla.
Toisinaan mieleni täyttyy heti session alussa niin myrkyllisistä ajatuksista että säikähdän niitä itsekin. Vaikka olen pikkuhiljaa ymmärtänyt mistä on kyse ja pystyn jälkikäteen selittämään kaiken siistin rationaalisesti, en vieläkään aina osaa korjata tilannetta asioiden alkaessa mennä pieleen omien korvieni välissä. Vältän viimeiseen asti siitä kertomista että nyt kaikki ei ole kohdillaan, vaikkei se Pojalta huomaamatta jää ruumiinkielestäkään. On jotenkin vaikeaa sanoa suoraan että tarvitsee vähän aikaa hengittää, varsinkin kun siinä mielentilassa ei voi olla täysin varma siitä mitä suusta pääsisi ulos jos sen avaisi. Toisaalta usein ajatukset saakin rauhoitettua itsekseen, jos osaa olla hermostumatta.
Olen alkanut aavistella että session alussa nousevat negatiiviset tunteet ovat tietoisen mieleni viimeinen yritys saada homma vielä haltuun, ennen kuin vastarinta murtuu lopullisesti. Freudilaisittain analysoituna superego se siellä huutelee ja yrittää saada idin takaisin kuriin ja nuhteeseen. Koska olen itse itseni lempivihollinen, mieleni tietää täsmälleen minkälaiset ajatukset satuttavat eniten ja juuri ne yrittävät vallata pään. Sillä hetkellä olen vakuuttunut olevani lähisuhdeväkivallan uhri, tunne-elämältäni kehittymätön, omanarvontunnoton, kyvytön vastaanottamaan rakkautta ja muuten vain väärä ihminen väärässä seurassa väärässä paikassa väärään aikaan väärin.
Tässä vaiheessa voin itse päättää joko päästää negatiiviset ajatukset valloilleen ja ikään kuin poistaa itseni tilanteesta vellomaan pääni sisälle, tai sitten yrittää päästää ajatuksista ja viimeiseistä vallanrippeistä irti. Juuri siinä auttaa Miracle of Mindfulness -kirjastakin löytyvä meditointiohje, jonka mukaan ajatus on tiedostettava ja sitten on päästettävä siitä irti. Kuulostaa kornilta, mutta ajatusten ja tunteiden nimeäminen tuntuu asettavan ne takaisin oikeisiin mittasuhteisiin ja pysäyttävän pahan olon paisumisen. Sen sijaan että yrittäisi epätoivoisesti olla ajattelematta mitään tai harhauttaa itseään miettimään jotain muuta, ajatusten voi antaa lipua ohi kunnes jossain vaiheessa nauha loppuu ja jäljellä on pelkkää kohinaa.
Pelottavinta on kun joskus kesken session alkaa tulla sellainen olo, että tekisi mieli lyödä takaisin. Näinkin on käynyt, varsinkin silloin kun päivittäiseen rutiiniimme vielä kuului sittemmin harvemmaksi käynyt ylläpitopiiskaus. Yleensä sessioiden negatiiviset tunteet suuntautuvat sisäänpäin, mutta näissä tapauksissa tekee mieli huutaa, lyödä ja potkia. Tunne kasvoi toisinaan niin voimakkaaksi että harkitsin vakavasti turvasanan käyttöä Pojan turvallisuuden takaamiseksi. Kuitenkin juuri niiden piiskauskertojen jälkeen jäi sellainen olo, että ovi jonnekin kävi jo raollaan ja reaktio johtui siitä. Salaa mietin joskus, mitä sen oven takaa mahtaisi löytyä vaikken ole ihan varma onko meistä kummastakaan vielä siihen että piiskaus vietäisiin niin pitkälle.
Toisinaan mieleni täyttyy heti session alussa niin myrkyllisistä ajatuksista että säikähdän niitä itsekin. Vaikka olen pikkuhiljaa ymmärtänyt mistä on kyse ja pystyn jälkikäteen selittämään kaiken siistin rationaalisesti, en vieläkään aina osaa korjata tilannetta asioiden alkaessa mennä pieleen omien korvieni välissä. Vältän viimeiseen asti siitä kertomista että nyt kaikki ei ole kohdillaan, vaikkei se Pojalta huomaamatta jää ruumiinkielestäkään. On jotenkin vaikeaa sanoa suoraan että tarvitsee vähän aikaa hengittää, varsinkin kun siinä mielentilassa ei voi olla täysin varma siitä mitä suusta pääsisi ulos jos sen avaisi. Toisaalta usein ajatukset saakin rauhoitettua itsekseen, jos osaa olla hermostumatta.
Olen alkanut aavistella että session alussa nousevat negatiiviset tunteet ovat tietoisen mieleni viimeinen yritys saada homma vielä haltuun, ennen kuin vastarinta murtuu lopullisesti. Freudilaisittain analysoituna superego se siellä huutelee ja yrittää saada idin takaisin kuriin ja nuhteeseen. Koska olen itse itseni lempivihollinen, mieleni tietää täsmälleen minkälaiset ajatukset satuttavat eniten ja juuri ne yrittävät vallata pään. Sillä hetkellä olen vakuuttunut olevani lähisuhdeväkivallan uhri, tunne-elämältäni kehittymätön, omanarvontunnoton, kyvytön vastaanottamaan rakkautta ja muuten vain väärä ihminen väärässä seurassa väärässä paikassa väärään aikaan väärin.
Tässä vaiheessa voin itse päättää joko päästää negatiiviset ajatukset valloilleen ja ikään kuin poistaa itseni tilanteesta vellomaan pääni sisälle, tai sitten yrittää päästää ajatuksista ja viimeiseistä vallanrippeistä irti. Juuri siinä auttaa Miracle of Mindfulness -kirjastakin löytyvä meditointiohje, jonka mukaan ajatus on tiedostettava ja sitten on päästettävä siitä irti. Kuulostaa kornilta, mutta ajatusten ja tunteiden nimeäminen tuntuu asettavan ne takaisin oikeisiin mittasuhteisiin ja pysäyttävän pahan olon paisumisen. Sen sijaan että yrittäisi epätoivoisesti olla ajattelematta mitään tai harhauttaa itseään miettimään jotain muuta, ajatusten voi antaa lipua ohi kunnes jossain vaiheessa nauha loppuu ja jäljellä on pelkkää kohinaa.
Pelottavinta on kun joskus kesken session alkaa tulla sellainen olo, että tekisi mieli lyödä takaisin. Näinkin on käynyt, varsinkin silloin kun päivittäiseen rutiiniimme vielä kuului sittemmin harvemmaksi käynyt ylläpitopiiskaus. Yleensä sessioiden negatiiviset tunteet suuntautuvat sisäänpäin, mutta näissä tapauksissa tekee mieli huutaa, lyödä ja potkia. Tunne kasvoi toisinaan niin voimakkaaksi että harkitsin vakavasti turvasanan käyttöä Pojan turvallisuuden takaamiseksi. Kuitenkin juuri niiden piiskauskertojen jälkeen jäi sellainen olo, että ovi jonnekin kävi jo raollaan ja reaktio johtui siitä. Salaa mietin joskus, mitä sen oven takaa mahtaisi löytyä vaikken ole ihan varma onko meistä kummastakaan vielä siihen että piiskaus vietäisiin niin pitkälle.
4 kommenttia:
Käväistiin tässä hiljattain sen oven takana (jos nyt ymmärsin oikein) ilman turvasanaa ja muutakaan turvaa. Kreivitär ehkä ensimmäisen kerran unohti kaikki estonsa ja piiskasi renkiä niin, että tämä kieriskeli sängyssä yrittäen väistää, paeta, suojautua, ja huusi suoraa huutoa (mitähän naapuritkin ajattelivat). Kreivittären piiska ei tuntenut armoa, ja saavutti rengin joka paikasta. Renki rukoili armoa, mutta sitä ei tullut ennen kuin Kreivitär väsyi. Jälkeenpäin analysoimme tilannetta ja tulimme siihen tulokseen että se oli jotain tuonpuolista, se oli todella pelottavaa mutta samalla taivaallisen nautinnollista molemmille osapuolille. Se ei ollut enää leikkiä, se oli totta, varsinkin kun piiskauksella tällä kertaa oli todellinen syy: rengin huono käytös, melkein petos.
Niiden viimeistenkin rajojen ylittäminen on yhtä aikaa pelottava ja kiinnostava ajatus.
Kokonaan ilman turvasanaa en kyllä uskaltaisi lähteä edes Pojan piiskattavaksi, vaikka usein turvasanan olemassaolon unohtaa itsekin.
Turvasana on hyvä olla aina, turvaksi. Mutta eihän se tarkoita sitä että sitä tarvitsee käyttää. Sinulla on turvallinen, luotettava kumpani joka varmasti osaa saattaa sinut siihen tilaan jossa et kestä enää yhtäkään.
Paras turvasana taitaa tosiaan olla se jota ei tarvitse käyttää. :)
Lähetä kommentti