I think bad thoughts

Kerroinkin jo aikaisemmin pääni sisällön ansiosta pieleen menneistä sessiosta, joita on sattunut kohdalle näennäisen satunnaisesti. Perusongelma session aloittamisessa on sama kuin monessa muussakin tilanteessa, jossa pitäisi pystyä irtautumaan arjesta hetkeksi. Vaikka kuinka yrittäisi heittäytyä, mielessä pyörivät ne samat likapyykit ja aikatauluongelmat kuin muutenkin. Arkipäivän poistuttua päästä sieltä saattaa kuitenkin löytyä kaikenlaista, useimmiten sellaisia asioita joita ei haluaisi kohdata pimeällä kujalla.

Toisinaan mieleni täyttyy heti session alussa niin myrkyllisistä ajatuksista että säikähdän niitä itsekin. Vaikka olen pikkuhiljaa ymmärtänyt mistä on kyse ja pystyn jälkikäteen selittämään kaiken siistin rationaalisesti, en vieläkään aina osaa korjata tilannetta asioiden alkaessa mennä pieleen omien korvieni välissä. Vältän viimeiseen asti siitä kertomista että nyt kaikki ei ole kohdillaan, vaikkei se Pojalta huomaamatta jää ruumiinkielestäkään. On jotenkin vaikeaa sanoa suoraan että tarvitsee vähän aikaa hengittää, varsinkin kun siinä mielentilassa ei voi olla täysin varma siitä mitä suusta pääsisi ulos jos sen avaisi. Toisaalta usein ajatukset saakin rauhoitettua itsekseen, jos osaa olla hermostumatta.

Olen alkanut aavistella että session alussa nousevat negatiiviset tunteet ovat tietoisen mieleni viimeinen yritys saada homma vielä haltuun, ennen kuin vastarinta murtuu lopullisesti. Freudilaisittain analysoituna superego se siellä huutelee ja yrittää saada idin takaisin kuriin ja nuhteeseen. Koska olen itse itseni lempivihollinen, mieleni tietää täsmälleen minkälaiset ajatukset satuttavat eniten ja juuri ne yrittävät vallata pään. Sillä hetkellä olen vakuuttunut olevani lähisuhdeväkivallan uhri, tunne-elämältäni kehittymätön, omanarvontunnoton, kyvytön vastaanottamaan rakkautta ja muuten vain väärä ihminen väärässä seurassa väärässä paikassa väärään aikaan väärin.

Tässä vaiheessa voin itse päättää joko päästää negatiiviset ajatukset valloilleen ja ikään kuin poistaa itseni tilanteesta vellomaan pääni sisälle, tai sitten yrittää päästää ajatuksista ja viimeiseistä vallanrippeistä irti. Juuri siinä auttaa Miracle of Mindfulness -kirjastakin löytyvä meditointiohje, jonka mukaan ajatus on tiedostettava ja sitten on päästettävä siitä irti. Kuulostaa kornilta, mutta ajatusten ja tunteiden nimeäminen tuntuu asettavan ne takaisin oikeisiin mittasuhteisiin ja pysäyttävän pahan olon paisumisen. Sen sijaan että yrittäisi epätoivoisesti olla ajattelematta mitään tai harhauttaa itseään miettimään jotain muuta, ajatusten voi antaa lipua ohi kunnes jossain vaiheessa nauha loppuu ja jäljellä on pelkkää kohinaa.

Pelottavinta on kun joskus kesken session alkaa tulla sellainen olo, että tekisi mieli lyödä takaisin. Näinkin on käynyt, varsinkin silloin kun päivittäiseen rutiiniimme vielä kuului sittemmin harvemmaksi käynyt ylläpitopiiskaus. Yleensä sessioiden negatiiviset tunteet suuntautuvat sisäänpäin, mutta näissä tapauksissa tekee mieli huutaa, lyödä ja potkia. Tunne kasvoi toisinaan niin voimakkaaksi että harkitsin vakavasti turvasanan käyttöä Pojan turvallisuuden takaamiseksi. Kuitenkin juuri niiden piiskauskertojen jälkeen jäi sellainen olo, että ovi jonnekin kävi jo raollaan ja reaktio johtui siitä. Salaa mietin joskus, mitä sen oven takaa mahtaisi löytyä vaikken ole ihan varma onko meistä kummastakaan vielä siihen että piiskaus vietäisiin niin pitkälle.

Ain laulain työtäs tee

Alistujan urani alussa kuvittelin, että minun tehtäväni on olla passiivinen objekti jolle asiat tapahtuvat. Vaativaksi saattaisi osoittautua korkeintaan käskyjen totteleminen ja sääntöjen noudattaminen, mutta siitäkin selviäisi ehdottomalla kuuliaisuudella. Arkistojeni kätköistä löysin tekstin, jossa hehkutan kuinka hienoa on tehdä asioita kyseenalaistamatta niitä erikseen ennen tottelemista. Kuulostaa muuten kirjoitettuna ihan yhtä järkevältä ja turvalliselta edelleen.

Yritin jo tuolloin erottaa kyseenalaistamisen väliin jättämisen siitä, että tottelee robottimaisesti käskyjä ajattelematta niitä, mutten osannut sen ihmeemmin erotella miksi edellinen olisi sen parempi juttu kuin jälkimmäinen tapa totella. Myöhemminkin olen näemmä pohtinut sitä, ettei kaikissa tilanteissa ole sopivaa kellua henkisesti jossain aivan muualla, mutten tajunnut että huomattavasti suurempia vaikeuksia minulle tuotti ja tuottaa edelleen irti päästäminen.

Kesti kauan ennen kuin minulle alkoi selvitä, että näennäisen passiivisuuden verhon takana paiskitaan aika pirusti töitä. Viimeistään the New Bottoming Bookin lukemisen jälkeen alkoi tulla sellainen olo, että näiden muutaman vuoden jälkeen alan vasta pikkuhiljaa ymmärtää mistä esimerkiksi piiskaamisessa on kysymys ja mitä minun pitäisi tilanteessa tehdä. Pitkän aikaa sessiot tuntuivat onnistuvan tai epäonnistuvan satunnaisesti minusta riippumattomista syistä, enkä osannut korjata tilannetta omalta osaltani silloinkaan jos tunsin ettei kaikki ole kunnossa.

Tietyllä tapaa alistumisessa hienointa on se, että yleensä ylikierroksilla käyvät aivonsa voi jättää lepotilaan ja antautua, mutta toisaalta nauttiminen vaatii usein määrätietoista toimintaa. Ihan täysi pään tyhjentäminen ei kannata heti session aluksi, eikä se sitä paitsi onnistukaan jos sitä erikseen tavoittelee. Tuntemusten täytyy antaa kasvaa kunnes ajatukset hiljentyvät itsekseen, ja joskus hiljentymiseen menee tuskastuttavan kauan. Rauhallinen aivottomuus vaatii yllättävän paljon ajatustyötä, mutta jos yrittää väkisin tyhjentää mielensä hommasta ei ainakaan minulla tule mitään.

Jo mainitsemassani New Bottoming Bookissa mennään osittain aika huuhaa-suuntaan alistumisen henkisen puolen suhteen, mutta myönnettävä on että omien ajatusten kasassa pitämisessä ovat auttaneet niin jooga kuin trendikkääseen mindfulness
-menetelmään tutustuminenkin.

On kai minulle tyypillistä että kiipeän kerta toisensa jälkeen ahteri edellä puuhun, löydän sisäisen valaistumisen ja rauhoitun vasta kun tutustun alakulttuuriin jota yleisesti pidetään väkivaltaisena ja rajuna.

Be gentle, it's my first time.

Porttiteoriassa taitaa sittenkin olla jotain perää. Aluksi metsään huutaminen tuntui turvallisimmalta joten aloitin tämän blogin, sitten luuhasin jo ulkomaisilla foorumeilla ja myöhemmin niillä kotimaisillakin, uskaltamatta tosin kommentoida sen ihmeemmin. Hiljainenkin foorumielämä johti tiemme baarimiittiin, ja lopulta se paljon pelätty dresscode alkoi tuntua yhä enenevässä määrin pelkältä tekosyyltä vältellä bileissä käymistä.

Päädyimme puolivahingossa henkilökunnaksi jo ensimmäisissä bileissämme, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna loistava ratkaisu. Julkinen sessiointi kun ei vieläkään viehätä ja huomasin olevani siinä määrin häveliäs etten halunnut jäädä seuraamaan muidenkaan sessioita turhan läheltä. Talkootouhut toivat iltaan sopivasti muutakin kuin viinin lipittelyä ja yleistä haahuilua, ja pääsin samalla toteuttamaan omaa tarpeellisuudesta nauttivaa puoltani. Olin itse asiassa työn touhussa myös Pojan narikkavuoron ajan, vaikkei alunperin pitänytkään.

Henkilökuntaan kuuluminen lievensi myös molempien dresscode-huolia, olimme Pojan kanssa ehdottomasti illan maltillisemmasta päästä pukeutumisen suhteen. Periaatteella "aina valmiina" pakkasin kyllä mukaan myös vähemmän mukavaa päälle pantavaa siltä varalta että villiintynyttä sihteerikköä ei laskettaisi tarpeeksi valtavirrasta poikkeavaksi asustukseksi, mutta sain onneksi pitää kauluspaitani päällä.

Aluksi vähän hitaasti käynnistyvä ilta meni lopulta kuin siivillä ja tunnelma bileissä oli paljon kotikutoisempi ja rennompi kuin itse olin etukäteen odottanut. Huomasin tosin oman narikkavuoroni jälkeen Poikaa etsiessäni etten luultavasti olisi pärjännyt bileissä ypöyksin tuntiakaan, hiipivä pakokauhu kun iski niskavilloihin jo ensimmäisen viiden yksinäisen minuutin aikana.

On aina mukavaa saada virikkeitä ja nähdä ihan omin silmin että on meitä höpönassuja Suomessa muitakin. Illan virittäytymisen jälkeen leikkimään tosin ryhdyttiin vasta kun oltiin ehditty kotioven sisäpuolelle ja riisuuduttu niistä pervoiluun soveliaaksi katsotuista vaatteista.