Tässä iltana muutamana Poika totesi että on hienoa saada minut tekemään jotain, josta en pidä lainkaan. Makuuhuoneen puolella sellaisia juttuja ei totta puhuen aivan erityisen paljon ole, ainakaan Pojan omien rajojen sisäpuolella. Useimmiten ne itselleni epämiellyttävät osuudet eivät vaadi minulta erityisen paljon osallistumista, tällä kertaa kuitenkin olin Pojan käskystä ottanut vähän aktiivisemman roolin.
Itse olin tilanteen hienoudesta aivan samaa mieltä, tosin hieman eri syistä. Käskyn kuullessani en hetkeäkään harkinnut siitä luistamista jollain verukkeella, tai pohtinut miksi ylipäänsä suostuisin. Varsinkin alkuaikoina tuollaiset ajatukset pyörivät mielessä usein, kun itsenäiseksi ja omanarvontuntoiseksi opetetut aivoni yrittivät käsitellä tilannetta rationaalisesti.
Aluksi pelkäsin, mitä sellaisen kontrollin menettäminen voisi tarkoittaa. Entä jos Poika käskisikin tekemään jotain oikeasti vaarallista? Mitä kauemmin olemme yhdessä, sitä hankalampaa minun on kuvitella tuollaista tilannetta. Eihän koko suhteessa olisi mitään järkeä, jos en pystyisi luottamaan siihen ettei Poika satuta minua (enempää kuin katsoo tarpeelliseksi ja turvalliseksi).
Aikaisemman nettisäätöni yhteydessä käänsin toki joskus aivot pois päältä ja tein asioita käskystä, mutta silti tiesin että voisin minä hetkenä hyvänsä yksinkertaisesti sulkea koneen ja lopettaa koko touhun. Tunne johtui epäilemättä siitäkin, että koko säätö jäi loppujen lopuksi kovin lyhytaikaiseksi enkä siis koko aikana joutunut oikeasti päästämään irti omista estoistani. Nykyään lopettamisen mahdollisuus on tottakai olemassa, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta.
Ehkä samasta syystä arkielämään liittyvät perussäännöt eivät varsinaisesti enää tunnu säännöiltä vaan normaalilta elämältä. Tuntuisi oudolta yhtäkkiä jakaa kotityöt uudestaan tai lakata kysymästä lupaa milloin mitäkin varten. Aluksi vähän keinotekoisilta tuntuneet tavat tehdä asioita ovat painuneet pikkuhiljaa selkäytimeen ja muuttuneet matkalla helpommiksi, onneksi.
Kuulostaa ehkä hieman huolestuttavalta, mutta minusta tilanteet joissa en edes tajua ajatella vaihtoehtoja ovat omalla tavallaan hienoja. Ihmiset tuntuvat kovasti kohkaavan subspacesta (in subspace, no-one can hear you scream your safeword ..) ja kuinka hienoa sinne on upota, ehkä nämä hetkelliset välähdykset ovat esimakua moisesta.
Itse olin tilanteen hienoudesta aivan samaa mieltä, tosin hieman eri syistä. Käskyn kuullessani en hetkeäkään harkinnut siitä luistamista jollain verukkeella, tai pohtinut miksi ylipäänsä suostuisin. Varsinkin alkuaikoina tuollaiset ajatukset pyörivät mielessä usein, kun itsenäiseksi ja omanarvontuntoiseksi opetetut aivoni yrittivät käsitellä tilannetta rationaalisesti.
Aluksi pelkäsin, mitä sellaisen kontrollin menettäminen voisi tarkoittaa. Entä jos Poika käskisikin tekemään jotain oikeasti vaarallista? Mitä kauemmin olemme yhdessä, sitä hankalampaa minun on kuvitella tuollaista tilannetta. Eihän koko suhteessa olisi mitään järkeä, jos en pystyisi luottamaan siihen ettei Poika satuta minua (enempää kuin katsoo tarpeelliseksi ja turvalliseksi).
Aikaisemman nettisäätöni yhteydessä käänsin toki joskus aivot pois päältä ja tein asioita käskystä, mutta silti tiesin että voisin minä hetkenä hyvänsä yksinkertaisesti sulkea koneen ja lopettaa koko touhun. Tunne johtui epäilemättä siitäkin, että koko säätö jäi loppujen lopuksi kovin lyhytaikaiseksi enkä siis koko aikana joutunut oikeasti päästämään irti omista estoistani. Nykyään lopettamisen mahdollisuus on tottakai olemassa, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta.
Ehkä samasta syystä arkielämään liittyvät perussäännöt eivät varsinaisesti enää tunnu säännöiltä vaan normaalilta elämältä. Tuntuisi oudolta yhtäkkiä jakaa kotityöt uudestaan tai lakata kysymästä lupaa milloin mitäkin varten. Aluksi vähän keinotekoisilta tuntuneet tavat tehdä asioita ovat painuneet pikkuhiljaa selkäytimeen ja muuttuneet matkalla helpommiksi, onneksi.
Kuulostaa ehkä hieman huolestuttavalta, mutta minusta tilanteet joissa en edes tajua ajatella vaihtoehtoja ovat omalla tavallaan hienoja. Ihmiset tuntuvat kovasti kohkaavan subspacesta (in subspace, no-one can hear you scream your safeword ..) ja kuinka hienoa sinne on upota, ehkä nämä hetkelliset välähdykset ovat esimakua moisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti