Mainitsin aikaisemmin ohimennen käsitteen rope space. Aloin miettiä näitä avaruuksia enemmänkin lukiessani Kokeilijoiden blogitekstin Ollakko vai olla: "Vastuu on siirretty toiselle, ja saa keskittyä omaan tunteeseen, oman ruumiinsa tuntemuksiin.
Se tila on mainio mahdollisuus poistua järjen, huolien ja velvollisuuksien maailmasta."
Itsekin olen usein kokenut tuon maailmasta irtautumisen tunteen, kun Poika niputtaa tai piiskaa. Vaikeinta onkin pysyä sen verran järjissään, että osaa kertoa jos esimerkiksi köysi pureutuu hartiaan siinä määrin, että verenkierto on jo vaarassa. Solmupojat kertovatkin toisen kirjansa alussa syndroomasta "get-tied-itis", johon langennut sub on niin innoissaan sidotuksi tulemisesta ettei osaa kertoa omasta epämukavuudestaan.
Yleensä alistumisavaruudessa kelluminen on mukavaa, enkä yritä erityisesti pyrkiä sieltä pois. Rangaistuksia vastaanottaessa se kuitenkin tuntuu jotenkin huijaamiselta, joten pyrin parhaani mukaan pysymään tilanteessa läsnä ja mieluummin miettimään, miksi siinä ylipäänsä olen kuin mehustelemaan varsinaisilla tuntemuksillani.
Intensiivisistä tunteista seuraa pahimmillaan session jälkeen surullisenkuuluisa sub drop, jossa tuntee olonsa jotenkin loputtoman tyhjäksi session jäljiltä. Mikään ei oikein tunnu miltään, normaalielämään on vaikea päästä takaisin kiinni eikä session korostettua valta-asetelmaa ole helppoa purkaa sen jälkeenkään. Ehkä juuri siksi minulle on niin tärkeää, että sessiota seuraa se kliseinen haliminen, jota naisten pitäisi ilmeisesti kaivata ihan vaniljaseksinkin jälkeen. Toisen lähellä oleminen helpottaa takaisin tähän maailmaan palaamista, ihokontakti on jotenkin sopivan konkreettinen muistutus siitä että meitä on edelleen kaksi.
Jos haliminen syystä tai toisesta jää väliin, olen tavallistakin kärttyisempi. Osittain senkin vuoksi, että sen pyytäminen on minulle jostain syystä käsittämättömän vaikeaa - tähän palannen myöhemmin vielä toisessa tekstissä. Jostain syystä on helpompaa kiljua aamulla peiton alta "schnuggles!" kuin pyytää samaisia halauksia session jälkeen. Toisinaan ratkaisen ongelman yksinkertaisesti takertumalla Poikaan kuin pieni apina.
Se tila on mainio mahdollisuus poistua järjen, huolien ja velvollisuuksien maailmasta."
Itsekin olen usein kokenut tuon maailmasta irtautumisen tunteen, kun Poika niputtaa tai piiskaa. Vaikeinta onkin pysyä sen verran järjissään, että osaa kertoa jos esimerkiksi köysi pureutuu hartiaan siinä määrin, että verenkierto on jo vaarassa. Solmupojat kertovatkin toisen kirjansa alussa syndroomasta "get-tied-itis", johon langennut sub on niin innoissaan sidotuksi tulemisesta ettei osaa kertoa omasta epämukavuudestaan.
Yleensä alistumisavaruudessa kelluminen on mukavaa, enkä yritä erityisesti pyrkiä sieltä pois. Rangaistuksia vastaanottaessa se kuitenkin tuntuu jotenkin huijaamiselta, joten pyrin parhaani mukaan pysymään tilanteessa läsnä ja mieluummin miettimään, miksi siinä ylipäänsä olen kuin mehustelemaan varsinaisilla tuntemuksillani.
Intensiivisistä tunteista seuraa pahimmillaan session jälkeen surullisenkuuluisa sub drop, jossa tuntee olonsa jotenkin loputtoman tyhjäksi session jäljiltä. Mikään ei oikein tunnu miltään, normaalielämään on vaikea päästä takaisin kiinni eikä session korostettua valta-asetelmaa ole helppoa purkaa sen jälkeenkään. Ehkä juuri siksi minulle on niin tärkeää, että sessiota seuraa se kliseinen haliminen, jota naisten pitäisi ilmeisesti kaivata ihan vaniljaseksinkin jälkeen. Toisen lähellä oleminen helpottaa takaisin tähän maailmaan palaamista, ihokontakti on jotenkin sopivan konkreettinen muistutus siitä että meitä on edelleen kaksi.
Jos haliminen syystä tai toisesta jää väliin, olen tavallistakin kärttyisempi. Osittain senkin vuoksi, että sen pyytäminen on minulle jostain syystä käsittämättömän vaikeaa - tähän palannen myöhemmin vielä toisessa tekstissä. Jostain syystä on helpompaa kiljua aamulla peiton alta "schnuggles!" kuin pyytää samaisia halauksia session jälkeen. Toisinaan ratkaisen ongelman yksinkertaisesti takertumalla Poikaan kuin pieni apina.
1 kommentti:
Varmaan tuo palautuminen on hyvin henkilökohtaista. Itse haluan olla (leijua) niissä tunteissa vielä jonkin aikaa ja kuunnella kehoani, mutta Kreivittäreni on päin vastoin täynnä iloista energiaa ja tavallisesti vielä runkkaa tietokoneen edessä. Session jälkeen olemme kuitenkin molemmat täynnä hellyyttä, ja koskettaminen, halaaminen tai suuteleminen tuntuvat monin verroin merkityksellisemmiltä silloin kun iho muistaa köysine, piiskojen ja muiden rakasteluvälineiden polttavan kosketuksen. Kun katsoo elokuvaa pakarat hellinä, on toisen läsnäolo jotenkin painavampaa, todellisempaa.
Lähetä kommentti