Yritin eilen urheasti niiskuttaen keksiä jotain järkevän pervoa blogattavaa, varsin heikolla menestyksellä. Syysflunssa (toivottavasti ei kuitenkaan possu-) iski tottakai juuri nyt, kun elämässä olisi parempaakin tekemistä kuin niistäminen - esimerkiksi ensi viikon lomareissu. Toivon että saan pöpön nujerrettua siihen mennessä, niiskuttaen ei taida olla asiaa lentokoneeseen. (Näin sivuhuomautuksena voisin kehua, että propolis on ehkä parasta luonnonlääkettä ikinä. En tosin osaa sanoa, johtuuko näennäinen tehokkuus uutteen sisältämästä etanolista vai itse kittivahasta.)
Puin jo aikaisemmin flunssan vaikutuksia blogin kirjoittamiseen, käytännön pervoilusta puhumattakaan. Valitettava tosiasia kun on, että oikeasti sairaana joka ikiseen lihakseen sattuu jo valmiiksi aivan tarpeeksi, eikä ajatus käsien sitomisesta ja sen mukanaan tuomasta niistämättömyydestäkään erityisesti houkuta.
En ollut lapsena juurikaan sairas, joten en osaa oikein vieläkään suhtautua sairastamiseen. Yritän kovasti luterilaisen työmoraalini yllyttämänä tehdä sovitut hommat viimeiseen asti, enkä osaa jäädä kotiin ellen ole todistettavasti kuumeessa. Kaiken huipuksi siedän hyysäämistä harvinaisen huonosti, vaikka salaa nautinkin siitä että joku pitää minusta huolta.
Joku aika takaperin lueskelin keskustelua, jossa useampi yläpää oli sitä mieltä että lähettäisi subinsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa jos koskaan sairastuisi vakavasti. Pidin ajatusta aluksi harvinaisen typeränä ja itsekkäänä, kunnes tajusin että se olisi varmasti omakin ensireaktioni. En missään nimessä haluaisi olla taakka kenellekään.
Tosielämässä tämä taakkana olemisen välttely ja salainen hoivatoive sitten ilmenee toisinaan vähän vähemmän kehittävissä muodoissa, jotka Poika-raukka saa tuntea nahoissaan. "Ei kun mene vaan katsomaan vaikka telkkaria, kyllä mä pärjään täällä itsekseni." --- "Se sika jätti mut IHAN YKSIN!"
Puin jo aikaisemmin flunssan vaikutuksia blogin kirjoittamiseen, käytännön pervoilusta puhumattakaan. Valitettava tosiasia kun on, että oikeasti sairaana joka ikiseen lihakseen sattuu jo valmiiksi aivan tarpeeksi, eikä ajatus käsien sitomisesta ja sen mukanaan tuomasta niistämättömyydestäkään erityisesti houkuta.
En ollut lapsena juurikaan sairas, joten en osaa oikein vieläkään suhtautua sairastamiseen. Yritän kovasti luterilaisen työmoraalini yllyttämänä tehdä sovitut hommat viimeiseen asti, enkä osaa jäädä kotiin ellen ole todistettavasti kuumeessa. Kaiken huipuksi siedän hyysäämistä harvinaisen huonosti, vaikka salaa nautinkin siitä että joku pitää minusta huolta.
Joku aika takaperin lueskelin keskustelua, jossa useampi yläpää oli sitä mieltä että lähettäisi subinsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa jos koskaan sairastuisi vakavasti. Pidin ajatusta aluksi harvinaisen typeränä ja itsekkäänä, kunnes tajusin että se olisi varmasti omakin ensireaktioni. En missään nimessä haluaisi olla taakka kenellekään.
Tosielämässä tämä taakkana olemisen välttely ja salainen hoivatoive sitten ilmenee toisinaan vähän vähemmän kehittävissä muodoissa, jotka Poika-raukka saa tuntea nahoissaan. "Ei kun mene vaan katsomaan vaikka telkkaria, kyllä mä pärjään täällä itsekseni." --- "Se sika jätti mut IHAN YKSIN!"
2 kommenttia:
Kreivittäreni on niin TERVE, että usein oikeasti kaipaan jonkinlaista heikkoustilaa, jossa voisin olla huolehtiva ja hoivaava osapuoli. Toistaiseksi olen saanut nauttia vain kuukautisista, juosta kaupassa suklaata hakemassa ja nuolla veriset reidet.
Taitaa olla ensimmäinen kerta kun kuulen miehen sanovan nauttivansa elämänsä nais(t)en kuukautisista! ;)
Lähetä kommentti