Intiimialueita

Peter Masters puhuu kirjassaan the Control Book siitä, miten vallansiirron konkreettisena välineenä voi käyttää alistuvan henkilökohtaisen tilan viemistä. Esimerkkinä tästä kirjassa verrataan kädenpuristusta niskasta tarttumiseen ja sitä minkälaisen signaalin kyseiset toiminnot välittävät. Masters tarkentaa myös, ettei intiimiltä tuntuva alue välttämättä ole yksi yhteen sama asia kuin intiimialue perinteisessä mielessä.

Niinä ammoisina aikoina kun olin vielä simpsakampi ja liikuin useammin kaupungin yössä, ei ollut mitenkään ennenkuulumatonta että joku tarttui värivalokerhon melskeessä milloin mihinkin ruumiinosaan. Yleensä takamukseen, se kun on sopivasti siinä käden ulottuvilla. Vaikken tästä huomiosta erityisemmin ilahtunut, voin kuvitella että reaktioni olisi ollut huomattavasti voimakkaampi jos ote olisikin osunut esimerkiksi kaulaan tai kasvoihin. Äkkiseltään rajanveto vaikuttaa kummalliselta, sillä kasvot ja kaula on ainakin länsimaissa sallittua paljastaa kun taas takamuksen peittämistä pidetään vähintään soveliaana ellei pakollisena. Ehkä olin jo valmiiksi varautunut siihen että lähtiessään lihatiskille saattaa joutua rutistelluksi, mutta vain tietyistä paikoista?

Vielä omituisemmaksi menee, jos alkaa miettimään periaatteessa saman ruumiinosan eri alueita. Olen omasta henkilökohtaisesta tilastani aika tarkka ja saatan säpsähtää yllättävää kosketusta vaikka se osuisi vain käsivarteen, mutta käsivarren koskettaminen ei ole mitään siihen verrattuna että tuntematon tai puolituttu hiplaisi kättä. Käsi yläselässä vaikka ohjaustarkoituksessa tai halattaessa on täysin OK, käsi alaselän päällä taas tuntuu heti astetta henkilökohtaisemmalta. Ristiselästä en osaa sanoa, se on kai sitten intiimiyden ei-kenenkään-maa.

Olisi varmaan aika mielenkiintoinen harjoitus piirtää kehostaan kartta, johon merkitsisi mihin kukakin saa koskea.

PS. Mun jalkoihinhan ei sitten muuten saa koskea kukaan.

Easy, breezy, beautiful - CoverGirl!

Poika tutustui jo jokin aika sitten sivustoon nimeltä FetishCreatives, jonne eri tekniikoilla fetish-taidetta luovat ammattilaiset ja amatöörit voivat ladata kuviaan portfolioon muiden ihasteltaviksi. Itse en ole sivustoa juurikaan selaillut, koska oma visuaalinen innostukseni kulkee ennustamattomissa aalloissa enkä ole viime aikoina syystä tai toisesta silmäkarkkia itselleni kaivannut, mutta Poika on kyllä klikkaillut pitkin portfolioita minunkin puolestani.

Alkumetreillä oleva sivusto tarvitsee luonnollisesti rahaa pyöriäkseen, joten FetishCreatives päätti julkaista kirjan. Nokkelina bisneshenkilöinä olivat keksineet myös kirjansa kanteen parhaan mahdollisen myyntivaltin, nimittäin meikäläisen pään! Olen siis nyt kansikuvatyttö.

Oma kappale kirjaa oli totta kai saatava ja muutaman selauskerran perusteella voin sanoa että olemme Pojan kanssa aika hyvässä seurassa. Luonnollisesti olemme ryhtyneet saman tien suunnittelemaan uraa ammattimaisena fetissikuvaajana ja -mallina. Ehkä ensimmäinen askel olisi pyytää provikkaa, tai ainakin pientä korvausta tällaisesta mainoshehkutuksesta.

Kinkykino, osa II

Silloin viimeistään tietää pitäneensä blogia liian kauan ja täysin tajunnanvirtahengessä, kun on ensinnäkin ihan varma että on jo kirjoittanut jostain ja toisekseen ei pirullakaan löydä blogitekstiensä joukosta mitään etsimäänsä.

Poika kävi viime vuoden puolella pidemmällä työreissulla ja päätin tilkitä yksinäisiä iltojani BDSM in Films -listan elokuvilla. Äkkiseltään tämä saattaa vaikuttaa hieman masokistiselta lähestymistavalta yksin jäämiseen ja sitä se kyllä osittain olikin, erinäisistä syistä.

Kun elokuva Nine 1/2 Weeks aikoinaan ilmestyi, olin itse vielä kiinnostuneempi Tao Taosta. Useita kymmeniä vuosia ilmestymisensä jälkeen elokuva on aika leimallisesti 80-luvun lapsi, ja itse tuusailin kylmästi muuta joidenkin musiikkivideomaisempien pätkien aikana. Elokuva on kuitenkin katsomisen arvoinen ihan jo Mickey Rourken komeuden takia ja parin välinen jännite on mielestäni kuvattu onnistuneesti. Tekisi mieli lukea elokuvan pohjana toiminut kirja, sillä elokuvaa katsoessa jäi vähän sellainen olo että aika paljon tarinasta on jouduttu jättämään pois.

The Piano Teacher eli La Pianiste olikin sitten vähän järisyttävämpi kokemus. Tässä elokuvassa sadomasokismi ei todellakaan ole romanttisen suhteen osa, vaan jotain huomattavasti synkempää. Kuten monet muutkin Haneken elokuvista, La Pianiste on tarkoituksella elokuva jota on vaikea katsoa. Jälkikäteen on tyytyväinen siitä että elokuva tuli nähtyä, mutta toiste sitä ei välttämättä haluakaan nähdä. Romaania Die Klavierspielerin olen yrittänyt alkukielellä lukeakin, mutta sen raskas aihe ja maalaileva kieli ovat osoittautuneet tähän mennessä ylivoimaisiksi.

Loppukevennyksenä mainittakoon Walk All Over Me, jossa sadomasokismi näyttäytyy aluksi aika kliseisenä dominatrix-touhuna, mutta muotoutuu myöhemmin joksikin vähän mielenkiintoisemmaksi. Elokuvan varsinainen juoni on aika köykäinen, mutta se oli varsin viihdyttävä ja katsomieni raskaampien elokuvien jälkeen oikein virkistävää vaihtelua. Mukavaa myös nähdä elokuva, jossa BDSM ei välttämättä ole ryppyotsaista ja synkkää, vaan kahden henkilön välistä leikkiä. Leelee Sobieski näyttää sitä paitsi törkeän hyvältä latex-vaatteissa.

Viime kerralla listalta jäi muuten puuttumaan ilmestymisensä aikoihin näkemäni Quills, jolla on edelleen kyseenalainen kunnia olla eroottisin elokuvateatterissa näkemäni elokuva. Geoffrey Rush ei ehkä ole yhtä komea kuin Mickey Rourke, mutta karismaa miehellä on siitäkin edestä. Elokuvassa on otettu melkoisesti taiteellisia vapauksia markiisi de Saden elämän suhteen, mutta lopputulos on mielestäni sen arvoinen.

Olen siinä määrin nirso myös elokuvien suhteen, etten jaksa katsoa huonoja elokuvia edes sen takia että niissä sivutaan jotenkin BDSM:ää. Siksi on aina sitäkin hienompaa löytää elokuvia jotka kuvaavat tätä outoa ilmiötä mielenkiintoisella tavalla sortumatta tirkistelyyn tai ilkeämieliseen naureskeluun. Ehkä pitää seuraavaksi laajentaa näkökulmaa muuhunkin taiteeseen ja kahlata läpi seuraavaa Wikipedia-listaa, Sadism and masochism in fiction.

Attack of the 50ft Woman

Mökiltä löytyi keppihevosen lisäksi myös pienen pieni pyykkipoika. Edellisistä kuvista kävi jo epäilemättä ilmi minkälaisissa tunnelmissa mökkeily sujui, ei siis mikään ihme että koin pakottavaa tarvetta nipistää pyykkipojan kiinni nänniini ja ilmoittaa "check me out, I'm a giant!"

Jättiläisistä päästiin sujuvasti Gulliverin retkiin, ja kun laatikosta löytyi vielä pyykkinaruksi ostettua Kotinarua ja hyllyn päältä pieni majakka, olivat varusteet jälleen yhteen kuolemattomaan taideteokseen valmiina.

Tältä siis näyttäisi jos Gulliver olisikin sedän sijasta täti ja olisi jostain syystä menettänyt haaksirikossa kaikki vaatteensa.



Kuvien ottaminen oli pilvisellä säällä valitettavasti melkoinen nähtävyys myös paikalliselle hyttyspopulaatiolle. Seuraavana aamuna Poika laski nahkastani 42 hyttysenpuremaa. Kovasti pelkäämiäni intiimialuepuremia ei sentään onneksi löytynyt yhtään.

Ja kaikki tämä vain pienen, oranssin pyykkipojan tähden!

Erilainen kesälukemisto

Innostuin kesän alussa taas uudestaan ajatuksesta lueskella BDSM-aiheisia kirjoja. Jostain syystä usein suositellut Screw the Roses, Send Me the Thorns ja The Loving Dominant eivät kuitenkaan vieläkään viehättäneet, kyseessä saattaa hyvin olla kuuluisa pohjalainen ilmiö nimeltä "minä itte".

Päädyin lopulta tilaamaan kaksi Peter Mastersin kirjoittamaa kirjaa silläkin uhalla että herra Masters saattaisi paljastua täydeksi höyrypääksi. Samaa pelkäävien kannattaa olla fiksumpia kuin minä ja lukea herran nettisivuilta muutama ote, sen lisäksi että herran kirjoitustyyli tulee tutuksi on esimerkiksi Understanding Submission mielenkiintoista luettavaa sekä muiden että oman alistumisensa miettimisen pohjustuksena.

Ensimmäisenä tartuin The Control Bookiin, koska sen aihepiiri vaikutti tarkemmin rajatulta. Kirjassa Masters analysoi vallan ottamisen ja antamisen rakenteita, rituaaleja ja tarkoitusperiä. Kirja on kirjoitettu pääasiassa vallan ottamisesta kiinnostuneille, mutta koin sen äärellä muutamia valaistumisen hetkiä myös roolijaon toisessa päässä. Kirjan ehkä parasta antia olivat mielestäni jokaisen kappaleen jälkeen esitetyt kysymykset, joiden avulla käsiteltyä aihetta pystyi peilaamaan omien kokemustensa kautta.

Oli aavistuksen hölmöä jatkaa Control Bookin jälkeen suoraan seuraavaan tilaamaani teokseen This Curious Human Phenomenon, sillä vaikka aihepiireissä on selvä ero tuntui toisen kirjan lukeminen usein edellisen toistolta. TCHP keskittyy vallan lisäksi myös muihin BDSM-suhteessa esiintyviin ilmiöihin, itse pidin erityisesti kappaleesta Conscious and unconscious jossa eriteltiin tietoisuuden eri tasojen reaktioita tapahtumiin. Kirjan BDSM-ryhmädynamiikkaa käsittelevä osa meni minulta melko lailla ohi, koska kuvatun kaltaiset ryhmät ovat jääneet vieraiksi, mutta siitäkin on varmasti hyötyä jos on enemmän joukkuepelaaja.

Molemmissa kirjoissa käydään läpi esimerkiksi jungilaisia arkkityyppejä, joiden avulla Masters käsittelee toisinaan BDSM:ää vähän turhankin yksinkertaistavasti. Välillä meinasin Control Bookia lukiessani myös hermostua Mastersin oletukseen siitä, että kuka tahansa vallan ottamisesta kiinnostunut haluaisi ehdottomasti mahdollisimman paljon valtaa.

Näistä natkutuksista huolimatta voin suositella molempia kirjoja BDSM:n psykologisesta puolesta kiinnostuneille. The Control Book toimii ehkä paremmin myös ihan käytännön toteutuksen suunnittelun apuna, kun taas TCHP sisältää enemmän analyseerausta. Itse olin myös jälkimmäistä lukiessani ehkä ne Mastersin ajatusmallien tuomat ahaa-elämykseni jo elänyt, joten se ei siksikään tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Miinusta annan molemmille kirjoille siitä, että kansikuvat tekevät niistä vähän heikkoa junalukemista!

Piiskan ja köyden ja kaulapannan nimeen.

On kai aika laiskaa kirjoittaa asiasta, kun omat reaktiot sitä kohtaan ovat tasoa "emmätajuu, mut joku tässä nyt mättää". Toivottavasti tästä nyt kuitenkin on ajatuksen aiheeksi teillekin.

Brittiläinen kätilö sai potkut, koska piti hopeista kaulapantaa töissä. Naisen työnantajan mukaan irtisanomisen syynä oli "health and safety", eli turvallisuusmääräykset jotka käsittääkseni otetaan Briteissä aika vakavasti. Kätilö itse oli sitä mieltä, että muiden (uskonnollisten) symbolien kohdalla turvallisuusmääräyksistä joustetaan usein, ja vei asian oikeuteen. Irtisanomisen perustana kun Brittilässä ei saa olla esimerkiksi ketunmetsästyksen vastustaminen tai ilmastonmuutokseen uskominen, koska niiden katsotaan olevan filosofisia, elämänkatsomuksellisia uskomuksia joihin ihmisellä on oikeus.

Ainakin ensimmäisessä oikeusasteessa valitus kaatui ilmeisesti siihen, ettei tuomari halunnut hyväksyä elämäntyyliä, jota usein nimitetään yhteisymmärrykseen perustuvaksi orjuudeksi. (Consensual slavery on lontooksi asteen näppärämpi ilmaus kuin suomeksi.)

Uutinen herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Vaikka itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, pidän silti vähän hölmönä että kaulapannan pitäminen töissä olisi jotenkin samalla viivalla esimerkiksi ristin kaulassa pitämisen kanssa. Toisaalta kyseessä onkin lakipykälä, jossa suojellaan paljon "kevyempiäkin" uskomuksia eikä pelkästään syvää uskonnollista vakaumusta, joten siihen vetoaminen on paikallaan.

Itse miellän kaulapannan vastaavan pikemminkin vihkisormusta kuin rippiristiä tai kipaa. Ehkä juuri siinä kaulapannan rinnastaminen uskonnollisiin symboleihin ontuu, sillä sen signaaliarvo on kuitenkin mielestäni ennen kaikkea ilmoittaa kahden henkilön välisestä suhteesta. Jos kyseessä olisi ollut vaikka Triskelion-kaulakoru, minun olisi helpompi ymmärtää se symboliksi tietystä elämänkatsomuksesta ja siten tuon jo mainitun lakipykälän suojelemaksi.

Omia mielipiteitäni asiasta sotkee myös se, että kannatan ilmaisunvapautta mutta samalla olen sitä mieltä että elämänkatsomukselliset jutut ylipäätään ovat yksityisasioita joiden jatkuvasta mainostamisesta voitaisiin jo pikkuhiljaa luopua. Aika harvassa ovat ne työpaikan kahvipöytäkeskustelut, joissa on jotenkin tarpeellistaa tietää toisten elämänkatsomuksesta tai yleisestä arvopohjasta, ellei sitten halua kertoa epäkorrekteja vitsejä ns. turvallisessa seurassa. Tosin onhan tuo nähty, miten hyvin se kuuluisa laïcité Ranskassa huivien kieltämisineen onnistuu.

Ihminen kai pohjimmiltaan on kuitenkin siinä määrin laumaeläin, että erilaisiin ryhmiin kuuluminen ja sen muille ilmaiseminen on olennainen osa inhimillisyyttä. Omassa ihmisyydessäni on siinä kohtaa kyllä aukko, koska pysyttelen mieluummin kaikenlaisten yhteisöjen ulkoreunalla enkä koe kuuluvani erityisen voimakkaasti minkäänlaiseen ryhmään. Kai täältä kentän laidalta on sitten helppo huudella?

This might be offensive.

Yleensä olen vähän sitä mieltä, että "ei nyt siis millään pahalla" -henkiset alustukset ovat vain tekosyy päästä laukomaan kaikkea todella loukkaavaa, mutta nyt on pakko ihan alkuun kirjoittaa pieni disclaimer. Näiden kuvien ei ole tarkoitus olla millään muotoa loukkaavia tai vähätteleviä.

Jos pony play olisi sydäntäni lähellä, olisin varmaan vähän vapautuneempi kuvien suhteen. Itse en kuitenkaan ole koskaan kokeillut sen tyyppisiä roolileikkejä ja suoraan sanottuna koen ajatuksen itsestäni eläimenä vähän hassuna, siksi ehkä pelkäänkin että tällainen höpsötys voisi olla asian harrastajien mielestä vähän loukkaavaa.

Mutta mitä voisi hieman mökkihöperöitynyt pervopariskunta tehdä löytäessään kesämökiltä hiekkalelujen seasta keppihevosen? Eikö ole aivan luontevaa ensimmäisenä hihkaista "pony play"?

Tuumasta toimeen, mukana olleista Knotty Boysien kirjoista kaivettiin esiin ohjeet bridleen ja pony harnessiin. Ihan yhtä hienosti eivät Knotty Boysien koristeelliset solmut asetu juuttiköydessä kuin herrojen käyttämässä synteettisessä köydessä, mutta tässä tapauksessa double coin knot toimi ihan mukavasti harnessin osana.

Kai tässä alkaa olla jo sen verran selittelyn makua että on aika lyödä pakarat tiskiin. Tässä siis allekirjoittanut ratsastamassa auringonlaskuun!



Molemmat kuvan päätähdistä olivat aika maanisissa tunnelmissa, seuraavassa otoksessa oikeuksiinsa pääsevät niin double coin knot kuin myös ilmeisesti hieman perulaista marssipulveria nauttinut moniponi-Polle Elliot.



Että tällaisia kesäharrastuksia meillä.