Varoitinkin jo, että viime aikoina päässäni on viihtynyt huomattavasti BDSM:ää paremmin erinäiset feminismiin liittyvät asiat. Omalla tavallaan tämän tekstin aihe kuitenkin ainakin omassa elämässäni liittyy yllättävänkin vahvasti myös D/s-kuvioihin.
Kenellekään blogiani edes satunnaisesti seuraavalle ei lie jäänyt epäselväksi, että omistan omasta mielestäni paitsi liikaa vatsamakkaroita (mm, makkaraa ..) että liian isot jalat, minkä lisäksi kehoni kasvaa liikaa karvaa. Ja tällä hetkellä oma suhtautuminen kehooni on positiivisempi kuin koskaan ennen.
Body hate on käsite, joka vilahtelee usein rapakontakaisissa Fat Acceptance -blogeissa. Otin taiteellisia vapauksia ja suomensin käsitteen sanalla kehoviha(, joka on muuten sanana jotenkin todella hauska). Minuun kolahti erityisesti tämä esimerkki kehovihasta, joka käytännössä suuntautuu paitsi omaan kehoon, myös muiden naisten kehoihin. Eivätkä kehonsa vihaaminen ja sen mukanaan tuoma syyllisyydentunne todellakaan ole läskien yksinoikeus, "vääränlainen" laihuus on aivan yhtä hyvä syy itseinhoon ja epävarmuuteen.
Useammassakin haastattelussa julkisuudessa paljon esiintyvät naiset ovat todenneet tulleensa sinuiksi oman vartalonsa kanssa äitiyden myötä. Kun keholla on täysin esteettisyydestä ja eroottisuudesta irrotettu rooli, se näyttäytyy aivan erilaisena kuin aikaisemmin. Toisaalta taas jos oma keho ei siinä tilanteessa toimikaan niin kuin pitäisi - maitoa ei tulekaan, äiti masentuu eikä jaksa hoitaa vastasyntynyttään - syyllisyydentunto ja itseinho noussevat aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Itse en ole äitiyden parantavaa voimaa kokenut, enkä osaa kuvitella päätyväni äidiksi tulevaisuudessakaan. Omalla kohdallani D/s on toiminut osittain samalla tavalla: kun kehonsa näkee esineenä jonka tarkoitus on tuottaa toiselle osapuolelle mielihyvää, ei sen ulkonäkö oikeastaan tunnu enää niin tuikitärkeältä. Tärkeintähän silloin on se, kuinka toinen kehon näkee ja kokee, eivät omat kompleksit.
Oma lukunsa ovat kaikki sessioiden aikana otetut kuvat. Yleensähän valokuvassa esiintyy omana itsenään ja pyrkii jotenkin luomaan tietynlaista kuvaa itsestään. Katseluvaiheessa sitten taivastellaan, mitä meni pieleen missäkin kuvassa - vatsaa olisi voinut muistaa vetää sisään, voi miksi piti nauraa suu auki, näytän siltä kuin en olisi nukkunut viikkoon ja niin edelleen. Mutta kun esiintyykin kuvassa ruumiinosana, pelkkänä yksittäisenä kappaleena, kuvan tarkastelu on jotenkin aivan erilaista. Poimu, joka "siviilikuvassa" aiheuttaisi suurta huolta selkäläskeistä (onkohan yksikään mies koskaan edes kuullut koko termiä?), tuokin mieleen klassisen maalaustaiteen.
Olisi todella hienoa jos voisin nyt sanoa olevani täysin sinut oman kehoni kanssa sen kuljetettua minua eteenpäin vuosikaudet lähes moitteettomasti ja kestettyä urheasti moninaiset toilailuni. Siitä pisteestä ollaan vielä kaukana, mutta luulen ainakin näkeväni sen horisontissa. Kyllä tämä tästä!
Kenellekään blogiani edes satunnaisesti seuraavalle ei lie jäänyt epäselväksi, että omistan omasta mielestäni paitsi liikaa vatsamakkaroita (mm, makkaraa ..) että liian isot jalat, minkä lisäksi kehoni kasvaa liikaa karvaa. Ja tällä hetkellä oma suhtautuminen kehooni on positiivisempi kuin koskaan ennen.
Body hate on käsite, joka vilahtelee usein rapakontakaisissa Fat Acceptance -blogeissa. Otin taiteellisia vapauksia ja suomensin käsitteen sanalla kehoviha(, joka on muuten sanana jotenkin todella hauska). Minuun kolahti erityisesti tämä esimerkki kehovihasta, joka käytännössä suuntautuu paitsi omaan kehoon, myös muiden naisten kehoihin. Eivätkä kehonsa vihaaminen ja sen mukanaan tuoma syyllisyydentunne todellakaan ole läskien yksinoikeus, "vääränlainen" laihuus on aivan yhtä hyvä syy itseinhoon ja epävarmuuteen.
Useammassakin haastattelussa julkisuudessa paljon esiintyvät naiset ovat todenneet tulleensa sinuiksi oman vartalonsa kanssa äitiyden myötä. Kun keholla on täysin esteettisyydestä ja eroottisuudesta irrotettu rooli, se näyttäytyy aivan erilaisena kuin aikaisemmin. Toisaalta taas jos oma keho ei siinä tilanteessa toimikaan niin kuin pitäisi - maitoa ei tulekaan, äiti masentuu eikä jaksa hoitaa vastasyntynyttään - syyllisyydentunto ja itseinho noussevat aivan uusiin ulottuvuuksiin.
Itse en ole äitiyden parantavaa voimaa kokenut, enkä osaa kuvitella päätyväni äidiksi tulevaisuudessakaan. Omalla kohdallani D/s on toiminut osittain samalla tavalla: kun kehonsa näkee esineenä jonka tarkoitus on tuottaa toiselle osapuolelle mielihyvää, ei sen ulkonäkö oikeastaan tunnu enää niin tuikitärkeältä. Tärkeintähän silloin on se, kuinka toinen kehon näkee ja kokee, eivät omat kompleksit.
Oma lukunsa ovat kaikki sessioiden aikana otetut kuvat. Yleensähän valokuvassa esiintyy omana itsenään ja pyrkii jotenkin luomaan tietynlaista kuvaa itsestään. Katseluvaiheessa sitten taivastellaan, mitä meni pieleen missäkin kuvassa - vatsaa olisi voinut muistaa vetää sisään, voi miksi piti nauraa suu auki, näytän siltä kuin en olisi nukkunut viikkoon ja niin edelleen. Mutta kun esiintyykin kuvassa ruumiinosana, pelkkänä yksittäisenä kappaleena, kuvan tarkastelu on jotenkin aivan erilaista. Poimu, joka "siviilikuvassa" aiheuttaisi suurta huolta selkäläskeistä (onkohan yksikään mies koskaan edes kuullut koko termiä?), tuokin mieleen klassisen maalaustaiteen.
Olisi todella hienoa jos voisin nyt sanoa olevani täysin sinut oman kehoni kanssa sen kuljetettua minua eteenpäin vuosikaudet lähes moitteettomasti ja kestettyä urheasti moninaiset toilailuni. Siitä pisteestä ollaan vielä kaukana, mutta luulen ainakin näkeväni sen horisontissa. Kyllä tämä tästä!
3 kommenttia:
Hienoa! Onnea oman kehosi hyväksymismatkalle. Itse teen paljon työtä Kreivittäreni samntyyppiten kompleksien kanssa, ja pikkuhiljaa se alkaa tuoda tuloksia. Mustelmille ruoskittuna oma keho alkaakin näyttää Kreivittärestä melkein kauniilta. Minustahan se on kaunis aina, varsinkin makkarakoristein somistettuna :)
Naisellinen ei voi olla täydellistä, ja toisin päin. Vain yksilöllinen on eroottisesti kiihottavaa.
olen tässä itse mietiskellyt viime aikoina vähän samansuuntaisia asioita. tai ihan eri asioita. mutta silleen samalla tavalla. tai siis ..
kaikkihan alkoi siis siitä, että periaatteessa olen täysin sinut oman kroppani kanssa, mutten kuitenkaan jollain tavalla tunnista sitä omakseni. jostain syystä edelleen kuvittelen, että mulla on sama kroppa kuin joskus 17-vuotiaana ja järkytyn aina kuvista kun yhtäkkiä jenkkakahvat tursuavat paidasta ja makkaroita näkyy paikoissa, joissa niitä ei pitäisi olla (+ se, että tissienhän tulisi edelleen olla yhtä terhakat kuin ne silloin 17-vuotiaana oli).
ja toinen juttu on arvet. itse en niistä välitä, mutta en nyt mitenkään mielelläni niillä ylpeile ja vaivaannun, jos joku toinen ottaa asiakseen niitä esitellä. kyllä, lisää todisteita siitä, kuinka kömpelö olen, ihmetellään nyt porukalla miten rumia ne arvet on ja mietitään yhdessä onko niille mitään tehtävissä :P
jepjep, asiasta voisi tietysti avautua omassakin blogissa, eikä täyttää sun kommenttilaatikkoa, uups :p
ps. tykkään sun blogista ihan tosi paljon, oot ihana! <3
Kokeilijat, kiitoksia, onnea varmasti tarvitaan! Ei kai pitäisi olla kovin yllättävää, että vuosien mittaan syntyneiden käsitysten muuttaminen vaatii lähes yhtä kauan kuin niiden muodostuminen. Kärsivällisyys vain ei valitettavasti koskaan ole ollut yksi hyveistäni ..
A, great minds think alike! Itselläni oli pitkään aivan samat harhakuvitelmat, nykyään olen kyllä hyvin tietoinen siitä etten todellakaan enää näytä samalta kuin teini-iässä. Mehän ollaan kaiken hyvän lisäksi vielä molemmat naisia parhaassa iässä ja ainoa suunta taitaa olla alaspäin - monen ruumiinosan kohdalla aivan kirjaimellisesti.
Ja höpöhöpö, arvet antaa vain lisää katu-uskottavuutta! Eikös tässä jo todettu ettei täydellinen useinkaan ole mielenkiintoisinta ;)
Tämä on sellainen aihe että siitä riittää täytettä varmasti useampaankin kommenttilaatikkoon, itsellänikin jäi vielä niin paljon sanomatta että saatan jatkaa pohdintaa iloksenne toisenkin tekstin verran lähitulevaisuudessa.
Lähetä kommentti