Pane mut ahtaalle

Painopeittoja käytetään rauhoittamaan erityisesti aistiyliherkkiä ja autistisia lapsia. Sanovat, että painon tunne auttaa rauhoittumaan nykyhetkeen ja tuntemaan kehon ääriviivat. Samaan tapaan toimii myös halauskone, joka rutistaa käyttäjää tasaisesti halutulla voimalla. Tasainen paine tuntuu hyvältä ja rauhoittavan yksiulotteiselta ärsyketulvan keskellä.

Nykyhetkeen rauhoittuminen ja fyysisen rajoituksen tuomat myönteiset tuntemukset, kuulostaako tutulta?

Ne meistä, jotka eivät painopeittoa omista voivat hakeutua samanhenkisiin sopivan tukaliin tilanteisiin esimerkiksi painihaasteen tai hetkellisen muumioitumisen kautta. Erityisnapakkaan köysipakettiin pääseminen on sekin oikein rauhoittava kokemus. Esimerkiksi niin rauhoittava, ettei reagoi enää siihenkään kun joku läpsii kasvoja.

Vaikken erityisen herkkähipiäinen (fyysisesti) olekaan, en voi sietää mikrovaltion lipun kokoisia pesulappuja tai hankaavia saumoja. Jostain kohtaa puristavat vaatteet eivät nekään juuri miellytä, mutta kokonaisvaltaisempi rutistus viehättää sitäkin enemmän. Kaapistani löytyvät korsetit ovat valitettavasti hitusen minua suoralinjaisempia, joten ne puristavat enimmäkseen kylki- ja lantioluita eivätkä siis toimi aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa.

Vastikään hankkimani uudet alushepenet sen sijaan ovat rutistusominaisuuksiltaan niin ihanat, että epäilen ostosreissun tulevan vielä tulevaisuudessa äärimmäisen kalliiksi. Hehkutin jo Pojalle, kuinka ennen luulin tietäväni mitä muotoilevat alusvaatteet ovat, mutta nyt tiedän luulleeni. Onko mitään mukavampaa kuin tunne siitä, että joku halaa napakasti koko päivän.

Nimimerkillä: Tunnelma pilalla ja paha mieli

Nyt se sitten tapahtui. Porno meni pilalle.

En ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen feministi (vai pitäisikö nykyään sanoa mimosa), joka on pohtinut kuinka BDSM-mieltymykset sopivat yhteen feminismin kanssa.

Valaistumiseen kuului minunkin kohdallani se kuuluisa klisee, "feminismiä on vapaus valita". Hetken aikaa menikin jo taas ihan mukavasti sen ensisäikähdyksen jälkeen, ja olin vakuuttunut siitä etten ole pukenut kaipuutani perinteisiin ahtaisiin sukupuolibinäärin mukaisiin rooleihin mustaan nahkaan itsepetoksen nimissä. Onhan meillä hei safe, sane, consensual ja consent is sexy. Valitettavasti meillä on myös Vannetukun alaikäiset messuedustajat, miehille varatut kesätyöt metsäteollisuudessa, tytöttely haukkumistarkoituksessa, termit kuten hiekkapillu ja nukahtamisohjeet à la Toimi Kankaanniemi. Välillä naisena eläminen tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi tappaa lusikalla. Napse vaan kuuluu, päivästä toiseen, mediasta toiseen.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänään porno meni pilalle. Aloin kyseenalaistaa esiintyjien vapaaehtoisuutta ihan toden teolla, miettiä erotican kirjoittajien perimmäisiä syitä tämänkin tarinan kirjoittamiselle, murehtia FetLifen ahtaat normit täyttävien kuvien lähettämää viestiä ja pohtia omien fantasioideni lähteitä. Ei tullut mitään tästäkään hommasta taas. Lasketaanko se hysteriaksi jos seksuaalinen turhautuminen johtuu välillisesti siitä, että maailmassa on liikaa virheitä?

Oo olevinas

Sanattomasta viestinnästä ja sen tärkeydestä on huudeltu jo niin pitkään, että sen merkitys ihmisten välisessä kanssakäymisessä tuskin on kenellekään jäänyt epäselväksi. Ihmiset viestivät tietoisesti ja tahtomattaan monenlaista asennollaan, ilmeillään ja eleillään. Jos suu sanoo yhtä ja keho toista, useimmat meistä uskovat jälkimmäistä.

Ei siis kai pitäisi olla erityisen yllättävää, että vaikuttaa siltä että samaiset sanattomat viestit kulkevat myös sisäänpäin. Vanha kunnon "hymyile niin piristyt" -teoria saa sekin tasaisin väliajoin tukea (tosin heti perään myös kritiikkiä).

Suomalaisessa kulttuurissa aitoutta pidetään yhtenä suurimmista hyveistä, ja tyhjännaurajat nähdään vähän epäilyttävinä. Mikä sitä Stubbiakin muka aina jaksaa hymyilyttää. Ehkä meille jurottajille tekisi ihan hyvää ottaa vähän mallia amerikanserkuista ja edes kokeilla, miten käy jos noudattaa ohjenuoraa "fake it 'til you make it". Ei tässä lihattomien pyöryköiden ja laktoosittoman maitojuoman maassa muutenkaan ihan kaikki aina sataprosenttisen aitoa ole, miksipä hymyn ja ryhdin pitäisi olla.

Supersankariasentoja voi toki harjoitella ihan ilman rekvisiittaa, mutta toisinaan oikea asu voi auttaa. Itse olen huomannut esimerkiksi, että kun jalassa ovat Reippaan Tytön järkikenkien sijasta kopisevat korkokengät, ryhti oikenee pykälän verran välittömästi ja pää nousee pystympään. Sitä myötä myös yleisolotila on usein topakampi - toisaalta kehnompina päivinä ei muuten kauheasti pukeutuminen ja kenkäpolitiikka kiinnostakaan.

Jos olis valtaa, niin kuin toisinaan on mieli, käyttäisin tätä tietoa varmasti hyväkseni miettiessäni mihin asentoon uhrini uhkailen, kiristän ja lahjon asettumaan. On aika eri juttu sitoa joku tuhannen myttyyn kuin pingottaa sama ihminen vaikka sängyn nurkkiin. Kaikkien onneksi olen toistaiseksi kuitenkin vain oman rankani herratar.

Hyvin se menee

Yksi Pojan ja minun (lukuisista) yhteisistä paheista on laadukas tv-sarja Suomen surkein kuski. En tiedä mikä siinä viehättää, itse kun en ole ratin takana istunut vuosikausiin, mutta tarkkaan on seurattu tämäkin tuotantokausi. Yksi apukuskeista oli selvästi saavuttanut jonkun korkeamman zenbuddhalaisuuden tason, sillä reaktio joka ikiseen töppäykseen, kaasutteluun ja yleiseen häröilyyn oli rauhallinen ja hymyilevä "hyvin se menee".

Muinoin julistamani kiirelakko on päässyt lipsahtamaan vähän samanhenkiseen äärimmäisyyteen. Toistelen rauhallisesti "hyvin se menee" siinäkin vaiheessa, kun elämäni aikataulutus on ollut tiukassa sivuluisussa jo kuukausikaupalla. En siis luettele kiireitäni, koska en jostain syystä suostu uskomaan että vuorokauden tunnit loppuvat kesken. Kevään mantra on ollut "hyvin se menee, kohta helpottaa". Poika ei tähän enää usko, minä jostain syystä olen niin daiju että uskon.

Niin että vastauksena menneisyyden queenitikselle, ei se aika maagisesti riitä kaikkeen vaikka kuinka pitäisi mielessä, että kotonakin on tehtävää. Saattaa parhaista tarkoituksistaan huolimatta huomata, että se yksi taho jolle sanoo kyllä kerta toisensa jälkeen ei olekaan oma sydämen valittu, vaan joku paljon turhanpäiväisempi tyyppi. Esimerkiksi sellainen, jota sinun hyvinvointisi ei oikeastaan kiinnosta piirun vertaa.

Tässä kohtaa minun pitäisi nyt sitten aikaisempien kuvioiden mukaan kertoa, kuinka olen aikonut tämänkin epäkohdan luonteessani parantaa. Vaan kun en tiedä, mistään en haluaisi luopua ja kohtahan tää helpottaa.

Nettitikulla silmään

Kuten jokainen runotyttö, minäkin kirjoitin pitkään päiväkirjaa paperimuodossa. Paperikirjojen etu on se, että kuten ääriliikkeet kaikkialla tietävät, kirjan saa aina poltettua. Kun käsissä on kyseisen teoksen ainoa maallinen painos, voi menneisyyttä retusoida yllättävänkin nopeasti. Humps vaan katoavat liekkeihin entiset ihastukset, ihmissuhdedraamat ja yleinen maailmantuska. Jäljelle jäävät vain hiiltyneet pahvikannet jos niitäkään.

Täällä ihmeellisessä interverkossa sen sijaan ei voi hölmöilyjensä jälkiä peittää yhtä helposti, sen tietävät ainakin Imagen toimittaja ja minä. Toimittajan tavoin minäkin olen sitä ikäluokkaa, joka vielä kokee yksityisasioiden netissä säilymisen vähän vaivaannuttavana eikä aikoinaan tajunnut, kuinka läpitunkeva osa jokaisen elämää netistä vielä tuleekaan.

Blogiin palattuani olen lueskellut vanhempia tekstejäni sieltä täältä, ja miettinyt miksi ihmeessä halusin takaisin. Tunnelma on vähän sama kuin lomalta kotiin palatessa, kotikaupungin talot näyttävät matalammilta, omat ympyrät tuntuvat ahtaammilta ja valomainokset himmeämmiltä. Menneisyyden queenitiksen suuret oivallukset ovat nyt ilmiselvästi ohimeneviä kotkotuksia, ja elämän käänteet tarpeettoman kömpelöllä melodraamalla kuorrutettuja.

Henkisen kasvun nimissä olen kuitenkin päättänyt katsoa mennyttä itseäni silmiin pitkään ja hartaasti, ja kertoa missä mennään nyt. Blogiarkistossa on reilut 200 tekstiä, eli tästä voisi varmaan polkaista kasaan noin 200-osaisen tekstisarjan, mutta lupaan armahtaa teidät ja itseni hiukan vähemmällä.

Aina saa kärsiä ja hävetä.

Aiemmassa elämässäni olen näemmä kirjoitellut häpeästä vähän kevyemmällä otteella. Näin jälkikäteen luokittelisin nuo "ihihi, pitääköhän se mua nyt ihan pervona" -fiilikset jonnekin nolostumisen ja yleispöljäilyn välimaastoon. Nyt luettuna itse teksti kyllä vähän hävettää, kuten suuri osa muutakin blogihistoriaani, mutta tähän aiheeseen palannen toiste.

Siellä aiemmin mainitsemassani valaistumistilaisuudessa puhuttiin nimittäin myös häpeästä, ja siitä kuinka häpeän tunteiden herättäminen ei onnistu samoilla keinoilla jokaisen kohdalla. Seuraavaksi sitten siirryttiinkin alueelle, joka on minulle aika takuuvarma nolotuksen aihe eli jalkoihin. Ja mikäs sen tehokkaampi keino osoittaa valtaa, kuin koskea vastapuolta tavalla tai paikkaan josta tämä ei pidä lainkaan.

Häpeällä ja nolostuksella leikkiminen yhteisymmärryksessä on yllättävän hauskaa. Aika monet opitut häpeän aiheet ovat luonteeltaan jotenkin seksuaalisia, joten soveliasta materiaalia riittää. Tällaisten vähän kevyempien häpeän aiheiden lisäksi on kuitenkin vielä se synkempi puoli, jonka kanssa saa olla varovainen ihan eri tavalla. Tärkeää on tietää paitsi se, millä voi häpeää aiheuttaa myös se, mihin kohtaan kannattaa lopettaa.

En varmaan ole ainoa suomalainen, joka on oppinut, että tärkeintä on olla samanlainen kuin naapurit. Enkä todistetusti ainoa alistuja, jonka päässä huutelee Reipas Tyttö vaatimuksineen. Reipas Tyttö on pohjimmiltaan sitä mieltä että minä kokonaisuutena olen laiska, tyhmä ja saamaton läski, jota saa ajettua eteenpäin vain syyllistämällä ja josta tuskin tulee koskaan mitään. Ja kasvatukseni ansiosta tärkeintä on luonnollisesti se, ettei tämä asiaintila koskaan selviä muille.

Näihin häpeän aiheisiin tölväiseminen tekee aivan toisenlaista jälkeä kuin varpaiden sitominen. Ne ovat juuri niitä asioita, joita oikein mojovan riidan aikana puolivahingossa huudetaan toiselle ja joita ei koskaan saa takaisin.

Aikaisemmin väitin, etten voisi nauttia nimittelystä ennen kuin luottaisin siihen, että yläpää ei oikeasti ole minusta sitä mieltä. Sanottakoon näin vuosia myöhemmin asia niin kuin se oikeasti on: en pidä nimittelystä, koska pelkään huomaavani että olen itse itsestäni sitä mieltä.

Reipas tyttö

Päässäni asuu rationaalisen puoleni ja luterilaisen kasvatukseni yhteenliittymä, sivupersoona jonka olen nimennyt Reippaaksi Tytöksi. Reipas Tyttö on aika ristiriitainen hahmo, yhtäältä en varmaan matalaenergianaisena ilman Reipasta Tyttöä saisi aikaan juuri mitään, mutta toisaalta kaikkinensa Reipas Tyttö on toisinaan aika sietämätön tyyppi.

Reipas Tyttö ei ujostele kun ujostuttaa. Reipas Tyttö katsoo silmiin, puhuu kuuluvalla äänellä ja kättelee napakasti.

Reipas tyttö avaa itse omat ovensa. Reipas Tyttö katsoo ongelmia arvioivasti ja toteaa sitten "mennäänpäs mokoman yli, että heilahtaa".

Reipas Tyttö ei tyydy keskinkertaiseen suoritukseen. Reipas Tyttö jaksaa, suorittaa ja junailee väsymättä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Reipas Tyttö ei lomaile, koska se on varma merkki hengen velttoudesta.

Reipas Tyttö ei ole tunteellinen, eikä varsinkaan sorru näyttämään tunteitaan vaivaannuttavasti muille. Reipas Tyttö itkee itkut nopeasti alta pois eikä haaskaa aikaa tyhjän nauramiseen.

Reipas Tyttö ei ole turhamainen eikä epäkäytännöllinen. Reippaalla Tytöllä on järkevät kengät ja ponteva askel. Reipas Tyttö kantaa itse omat laukkunsa ja muutkin taakkansa.

Ennen kaikkea, Reipas Tyttö ei koskaan tarvitse apua mihinkään keneltäkään. Reipas Tyttö pärjää silloinkin kun ei pärjää, ja varmaan uppoaisi jäihin mieluummin kuin huutaisi apua.

Yksi pervoilun parhaita puolia on se, että kinkytouhuista Reipas Tyttö yleensä hämmentyy siinä määrin, että on kerrankin hiljaa. Epäilen muuten, että se on juuri Reipas Tyttö joka korvaani kuiskuttelee kesken session että lyö nyt jumankauta takaisin. Ihme tyyppi.