Sit kun sä tapaat sen Oikean ..

Se Oikea voi tehdä ihmiselle monenlaista. Se Oikea saa haluamaan parisuhteen, tai monikkosuhteen, tai avioliittoon, tai avioeron. Se Oikea saa haluamaan lapsia, tai valitsemaan vapaaehtoisen lapsettomuuden. Vain Se Oikea voi tarjota sen seksikerran, joka eheyttää homoseksuaalin heteroksi tai päinvastoin. Se Oikea saa muuttumaan alistavaksi, tai alistuvaksi, tai masokistiksi, tai sadistiksi. Tai switchiksi. Tai vaniljaksi. Se Oikea herättää kumifetissin, tai saa ymmärtämään ettei sitä ollutkaan.

Ylipäätään ihmisen elämä on valmis vasta kun ihminen on kohdannut Sen Oikean. Kuten Pokémon-hahmoilla, myös ihmisillä on olemassa muuttumaton final form joka tulee saavuttaa. Lisähaasteena tätä muotoa ei voi tietää saavuttaneensa, sillä aina voi kohdata jonkun joka paljastuukin Siksi Oikeaksi ja mullistaa elämän. Vasta silloin voi ymmärtää, että edellinen Se Oikea olikin Se Väärä, ja yhdessä vietetty aika ja tunnettu läheisyys hukkaan heitettyä ja turhaa.

Tuohon minä sanon kyllä hömpsönpömpsön. Ympärilleen kannattaa kyllä haalia mukavia, sopivasti ikäviä, viehättäviä, pelottavia, haastavia, rohkeita, ujoja, äänekkäitä ja hiljaisia ihmisiä. Kaikkien kanssa eivät polut jatku samaan suuntaan yhtä pitkän aikaa, muttei se jälkikäteen mitätöi yhdessä koettua. Enkä minä ainakaan haluaisi harteilleni vastuuta kenenkään elämän korjaamisesta oikeanlaiseksi. Rehellisyyden nimissä en edes omani, mutta sitä en taida päästä karkuun.

Enkä minä sitä paitsi sarjavalaistujana voi suostua uskomaan, että voisin koskaan olla valmis ihminen. Jos elinpäiviä riittää, koen ahaa-elämyksiä varmaan vielä rollaattoria työnnellessäni.

Laatikkoukko, laatikkoukko, mitä sä puuhaat, torkutko?

Pysäyttäkää painokoneet, joku on keksinyt monisuhteisuuden. Vähän hölmössä uutisessa hienoa on seksuaaliterapeutti Aune Karhumäen selitys sille, mihin termejä yleensä tarvitaan:

"Ihmisille, jotka kokevat tarpeelliseksi jollain tavalla määritellä uudelleen omaa seksuaalisuuttaan, voi tietyn lokeron tai tietyn nimikkeen alle sanoutuminen olla hyvin tärkeä osa omaa seksuaalista selvittämistyötä."

Täällä pervolandiassa lokerot ja nimikkeet ovat useimmille tuttuja juttuja. Niille meistä, jotka emme löytäneet kinkyidentiteettiä jo kohdussa, myös seksuaalisen identiteetin rakentaminen uusiksi tulee ajankohtaiseksi, kun sopiva lokero puolivahingossa jossain vaiheessa elämää löytyy. Lokeron löytämisessä auttavat nettitestit ja ehkä jossain määrin myös checklistit, joita täyttelemällä voi myös seurata uusien vinoumien ilmestymistä.

Omakohtainen kokemukseni lokeroimisesta on, että ensi alkuun oma karsina tuntuu suorastaan maagiselta paikalta. Jos tälle jutulle on joku nimi, se tarkoittaa etten ole ainoa joka tykkää näistä asioista, eli olen jos nyt en ihan normaali niin ainakaan en ypöyksin. Ja hei, löytyy tuollainen vastinkappaleenkin määritelmä, joten niitäkin on maailmassa jossain olemassa. Mahtavaa, onpas täällä mukavaa, en lähde koskaan pois! Määritelmien lukeminen on kuin horoskooppeja tavaisi, kaikki tuntuvat sopivan just mun elämään.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii epäilyksiä. Saako tässä karsinassa tykätä näistä jutuista vai onko se kiellettyä? Saako täällä olla tykkäämättä tosta yhdestä asiasta vai tuleeko silloin häätö? Pitäiskö mun sittenkin vaihtaa karsinaa kokonaan jos haluaisin välillä käydä syömässä noiden toisten kaukalosta? Miten nuo muut on mun kanssa samassa karsinassa vaikka mehän ollaan ihan erilaisia?

Kaiken hyvän lisäksi karsinan portinraosta näkyy kaikenmaailman karkkikauppakinkyjä, jotka kirmailevat ympäriinsä poimien rusinat kaikkien pullista (mikä sinänsä sopii mulle mainiosti koska mikään ei ole hirveämpää kuin lämmin rusina, yäk). Eihän tämä nyt niin voi mennä, että kaikki tekee mitä haluaa ja karsinointi menee ihan hukkaan! Lokeroon ja aakkosjärjestykseen sieltä nyt kaikki!

Karsinasta pitäisi siis osata joskus myös poistua, viimeistään siinä vaiheessa kun sen tuomat hyödyt alkavat olla pienempiä kuin rajoitteiden haitat. Ja vaikka puoliakateemisena pervona kuinka haluaisi olla oman elämänsä Carl von Linné, pitäisi ennen kaikkea malttaa olla jaottelematta muita eri lokeroihin lajityypillisten ominaisuuksien perusteella.

Pane mut ahtaalle

Painopeittoja käytetään rauhoittamaan erityisesti aistiyliherkkiä ja autistisia lapsia. Sanovat, että painon tunne auttaa rauhoittumaan nykyhetkeen ja tuntemaan kehon ääriviivat. Samaan tapaan toimii myös halauskone, joka rutistaa käyttäjää tasaisesti halutulla voimalla. Tasainen paine tuntuu hyvältä ja rauhoittavan yksiulotteiselta ärsyketulvan keskellä.

Nykyhetkeen rauhoittuminen ja fyysisen rajoituksen tuomat myönteiset tuntemukset, kuulostaako tutulta?

Ne meistä, jotka eivät painopeittoa omista voivat hakeutua samanhenkisiin sopivan tukaliin tilanteisiin esimerkiksi painihaasteen tai hetkellisen muumioitumisen kautta. Erityisnapakkaan köysipakettiin pääseminen on sekin oikein rauhoittava kokemus. Esimerkiksi niin rauhoittava, ettei reagoi enää siihenkään kun joku läpsii kasvoja.

Vaikken erityisen herkkähipiäinen (fyysisesti) olekaan, en voi sietää mikrovaltion lipun kokoisia pesulappuja tai hankaavia saumoja. Jostain kohtaa puristavat vaatteet eivät nekään juuri miellytä, mutta kokonaisvaltaisempi rutistus viehättää sitäkin enemmän. Kaapistani löytyvät korsetit ovat valitettavasti hitusen minua suoralinjaisempia, joten ne puristavat enimmäkseen kylki- ja lantioluita eivätkä siis toimi aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa.

Vastikään hankkimani uudet alushepenet sen sijaan ovat rutistusominaisuuksiltaan niin ihanat, että epäilen ostosreissun tulevan vielä tulevaisuudessa äärimmäisen kalliiksi. Hehkutin jo Pojalle, kuinka ennen luulin tietäväni mitä muotoilevat alusvaatteet ovat, mutta nyt tiedän luulleeni. Onko mitään mukavampaa kuin tunne siitä, että joku halaa napakasti koko päivän.

Nimimerkillä: Tunnelma pilalla ja paha mieli

Nyt se sitten tapahtui. Porno meni pilalle.

En ole maailman ensimmäinen enkä viimeinen feministi (vai pitäisikö nykyään sanoa mimosa), joka on pohtinut kuinka BDSM-mieltymykset sopivat yhteen feminismin kanssa.

Valaistumiseen kuului minunkin kohdallani se kuuluisa klisee, "feminismiä on vapaus valita". Hetken aikaa menikin jo taas ihan mukavasti sen ensisäikähdyksen jälkeen, ja olin vakuuttunut siitä etten ole pukenut kaipuutani perinteisiin ahtaisiin sukupuolibinäärin mukaisiin rooleihin mustaan nahkaan itsepetoksen nimissä. Onhan meillä hei safe, sane, consensual ja consent is sexy. Valitettavasti meillä on myös Vannetukun alaikäiset messuedustajat, miehille varatut kesätyöt metsäteollisuudessa, tytöttely haukkumistarkoituksessa, termit kuten hiekkapillu ja nukahtamisohjeet à la Toimi Kankaanniemi. Välillä naisena eläminen tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi tappaa lusikalla. Napse vaan kuuluu, päivästä toiseen, mediasta toiseen.

Niinhän siinä sitten kävi, että tänään porno meni pilalle. Aloin kyseenalaistaa esiintyjien vapaaehtoisuutta ihan toden teolla, miettiä erotican kirjoittajien perimmäisiä syitä tämänkin tarinan kirjoittamiselle, murehtia FetLifen ahtaat normit täyttävien kuvien lähettämää viestiä ja pohtia omien fantasioideni lähteitä. Ei tullut mitään tästäkään hommasta taas. Lasketaanko se hysteriaksi jos seksuaalinen turhautuminen johtuu välillisesti siitä, että maailmassa on liikaa virheitä?

Oo olevinas

Sanattomasta viestinnästä ja sen tärkeydestä on huudeltu jo niin pitkään, että sen merkitys ihmisten välisessä kanssakäymisessä tuskin on kenellekään jäänyt epäselväksi. Ihmiset viestivät tietoisesti ja tahtomattaan monenlaista asennollaan, ilmeillään ja eleillään. Jos suu sanoo yhtä ja keho toista, useimmat meistä uskovat jälkimmäistä.

Ei siis kai pitäisi olla erityisen yllättävää, että vaikuttaa siltä että samaiset sanattomat viestit kulkevat myös sisäänpäin. Vanha kunnon "hymyile niin piristyt" -teoria saa sekin tasaisin väliajoin tukea (tosin heti perään myös kritiikkiä).

Suomalaisessa kulttuurissa aitoutta pidetään yhtenä suurimmista hyveistä, ja tyhjännaurajat nähdään vähän epäilyttävinä. Mikä sitä Stubbiakin muka aina jaksaa hymyilyttää. Ehkä meille jurottajille tekisi ihan hyvää ottaa vähän mallia amerikanserkuista ja edes kokeilla, miten käy jos noudattaa ohjenuoraa "fake it 'til you make it". Ei tässä lihattomien pyöryköiden ja laktoosittoman maitojuoman maassa muutenkaan ihan kaikki aina sataprosenttisen aitoa ole, miksipä hymyn ja ryhdin pitäisi olla.

Supersankariasentoja voi toki harjoitella ihan ilman rekvisiittaa, mutta toisinaan oikea asu voi auttaa. Itse olen huomannut esimerkiksi, että kun jalassa ovat Reippaan Tytön järkikenkien sijasta kopisevat korkokengät, ryhti oikenee pykälän verran välittömästi ja pää nousee pystympään. Sitä myötä myös yleisolotila on usein topakampi - toisaalta kehnompina päivinä ei muuten kauheasti pukeutuminen ja kenkäpolitiikka kiinnostakaan.

Jos olis valtaa, niin kuin toisinaan on mieli, käyttäisin tätä tietoa varmasti hyväkseni miettiessäni mihin asentoon uhrini uhkailen, kiristän ja lahjon asettumaan. On aika eri juttu sitoa joku tuhannen myttyyn kuin pingottaa sama ihminen vaikka sängyn nurkkiin. Kaikkien onneksi olen toistaiseksi kuitenkin vain oman rankani herratar.

Hyvin se menee

Yksi Pojan ja minun (lukuisista) yhteisistä paheista on laadukas tv-sarja Suomen surkein kuski. En tiedä mikä siinä viehättää, itse kun en ole ratin takana istunut vuosikausiin, mutta tarkkaan on seurattu tämäkin tuotantokausi. Yksi apukuskeista oli selvästi saavuttanut jonkun korkeamman zenbuddhalaisuuden tason, sillä reaktio joka ikiseen töppäykseen, kaasutteluun ja yleiseen häröilyyn oli rauhallinen ja hymyilevä "hyvin se menee".

Muinoin julistamani kiirelakko on päässyt lipsahtamaan vähän samanhenkiseen äärimmäisyyteen. Toistelen rauhallisesti "hyvin se menee" siinäkin vaiheessa, kun elämäni aikataulutus on ollut tiukassa sivuluisussa jo kuukausikaupalla. En siis luettele kiireitäni, koska en jostain syystä suostu uskomaan että vuorokauden tunnit loppuvat kesken. Kevään mantra on ollut "hyvin se menee, kohta helpottaa". Poika ei tähän enää usko, minä jostain syystä olen niin daiju että uskon.

Niin että vastauksena menneisyyden queenitikselle, ei se aika maagisesti riitä kaikkeen vaikka kuinka pitäisi mielessä, että kotonakin on tehtävää. Saattaa parhaista tarkoituksistaan huolimatta huomata, että se yksi taho jolle sanoo kyllä kerta toisensa jälkeen ei olekaan oma sydämen valittu, vaan joku paljon turhanpäiväisempi tyyppi. Esimerkiksi sellainen, jota sinun hyvinvointisi ei oikeastaan kiinnosta piirun vertaa.

Tässä kohtaa minun pitäisi nyt sitten aikaisempien kuvioiden mukaan kertoa, kuinka olen aikonut tämänkin epäkohdan luonteessani parantaa. Vaan kun en tiedä, mistään en haluaisi luopua ja kohtahan tää helpottaa.

Nettitikulla silmään

Kuten jokainen runotyttö, minäkin kirjoitin pitkään päiväkirjaa paperimuodossa. Paperikirjojen etu on se, että kuten ääriliikkeet kaikkialla tietävät, kirjan saa aina poltettua. Kun käsissä on kyseisen teoksen ainoa maallinen painos, voi menneisyyttä retusoida yllättävänkin nopeasti. Humps vaan katoavat liekkeihin entiset ihastukset, ihmissuhdedraamat ja yleinen maailmantuska. Jäljelle jäävät vain hiiltyneet pahvikannet jos niitäkään.

Täällä ihmeellisessä interverkossa sen sijaan ei voi hölmöilyjensä jälkiä peittää yhtä helposti, sen tietävät ainakin Imagen toimittaja ja minä. Toimittajan tavoin minäkin olen sitä ikäluokkaa, joka vielä kokee yksityisasioiden netissä säilymisen vähän vaivaannuttavana eikä aikoinaan tajunnut, kuinka läpitunkeva osa jokaisen elämää netistä vielä tuleekaan.

Blogiin palattuani olen lueskellut vanhempia tekstejäni sieltä täältä, ja miettinyt miksi ihmeessä halusin takaisin. Tunnelma on vähän sama kuin lomalta kotiin palatessa, kotikaupungin talot näyttävät matalammilta, omat ympyrät tuntuvat ahtaammilta ja valomainokset himmeämmiltä. Menneisyyden queenitiksen suuret oivallukset ovat nyt ilmiselvästi ohimeneviä kotkotuksia, ja elämän käänteet tarpeettoman kömpelöllä melodraamalla kuorrutettuja.

Henkisen kasvun nimissä olen kuitenkin päättänyt katsoa mennyttä itseäni silmiin pitkään ja hartaasti, ja kertoa missä mennään nyt. Blogiarkistossa on reilut 200 tekstiä, eli tästä voisi varmaan polkaista kasaan noin 200-osaisen tekstisarjan, mutta lupaan armahtaa teidät ja itseni hiukan vähemmällä.