Nyt kun polttavimmat nillitykset on saatu pois alta voin puhua siitä mistä minun oli tarkoitus puhua ennen kuin riehaannuin täysin jo postauksen ensiriveillä. (Joskus käy niin että näppäimistöstä lähtee jotain ihan muuta kuin oli tarkoitus, yleensä ajattelen silloin että näin tapahtuu syystä ja annan palaa.)
Eräälläkin keskustelufoorumilla pinnalle noussut pillukeskustelu toimi siis katalyyttinä yleisnillitykselle, mutta sai minut mietiskelemään myös jälleen yhtä henkilökohtaista traumaani, joka ei mitä ilmeisimmin ole sieltä harvinaisimmasta päästä. Olin nimittäin pitkään vakuuttunut siitä, että oma vulvani on varmasti jotenkin epämiellyttävän ellei peräti epänormaalin näköinen.
Suomalaisessa saunakulttuurissa on se hyvä puoli, että viimeistään uimahallissa näkee kaikenikäisiä, -kokoisia ja -muotoisia naisihmisiä. Sattuneesta syystä sukupuolielimien vertailu ei kuitenkaan saunassa ole ihan yhtä helppoa kuin miehillä. Näin ainakin minulle henkilökohtaisesti käsitys "normaalista vulvasta" jäi Suosikin Bees&Honeyn Ekin vakuuttelujen lisäksi vain veljen laatikosta löytyneiden pornolehtien varaan. Kun sitten tiirasin omaa varustustani peilin kautta, ei se näyttänyt ihan yhtä siistiltä tai söpöltä.
Olin vakuuttunut siitä, että olin jotenkin itse syyllinen siihen että häpyhuuleni eivät pysyneet ruodussa ollenkaan samaan tapaan kuin kuvien naisilla. Epäilemättä varhain aloitettu itsesaastutukseni oli jotenkin johtanut häpyhuulien venymiseen ja olin pilannut itseni lopullisesti. Siihen loppuikin omien sukupuolielimieni katselu vuosikausiksi ja tuulessa lepattavat lihaverhot alkoivat elää mielessäni aika lailla omaa elämäänsä. Tunsin häpeänsekaista sääliä niitä miesparkoja kohtaan, jotka ritarillisesti sietivät epämiellyttäviä maisemia suuseksiä antaessaan. (Enkä muuten vieläkään pidä suuseksin vastaanottamisesta juuri lainkaan.)
Kun sitten muutama vuosi takaperin sotkeuduin BDSM:ään ja sain tehtäväksi ottaa hyvinkin yksityiskohtaisia kuvia hyvinkin yksityisistä alueistani, olin kuvia katsellessani suorastaan yllättynyt siitä ettei vulvani ollutkaan mitenkään erityisen vastenmielinen, vaan näytti oikeastaan ihan kivalta. Tässäkin siis toistuu jo tutuksi käynyt teema siitä kuinka itsensä näkeminen valokuvissa voi toimia terapiana, en uskalla edes arvailla mitä tämä minusta kertoo.
Oma angstini on epäilemättä useamman tekijän summa, enkä epäile lainkaan ettenkö olisi keksinyt inhota jotain muuta ruumiinosaa tai piirrettä itsessäni jos olisin nähnyt peilissä jotain omaa silmääni miellyttävämpää. Silti olisi ollut aika mahtavaa, jos olisin nähnyt teini-iässä Normal Breast Galleryn lisäksi myös Great Wall of Vagina -teoksen, tai jotain sen kaltaista.
Aina välillä ihmettelen itsekin, miten kaikin puolin keskimääräisen näköisellä ihmisellä voi olla näin huima määrä ulkonäkötraumoja. On myös vähän noloa että käsittelen useimpia niistä tavalla tai toisella ulkopuolisen hyväksynnän hakemisen kautta, enkä todellakaan pysty vain opettelemaan olemaan sinut itseni kanssa. Ilman elämässäni vaihtelevia aikoja vierailleita miehiä olisin oman vulvani kanssa mitä vahvimmin teitittelyasteella edelleen.
Eräälläkin keskustelufoorumilla pinnalle noussut pillukeskustelu toimi siis katalyyttinä yleisnillitykselle, mutta sai minut mietiskelemään myös jälleen yhtä henkilökohtaista traumaani, joka ei mitä ilmeisimmin ole sieltä harvinaisimmasta päästä. Olin nimittäin pitkään vakuuttunut siitä, että oma vulvani on varmasti jotenkin epämiellyttävän ellei peräti epänormaalin näköinen.
Suomalaisessa saunakulttuurissa on se hyvä puoli, että viimeistään uimahallissa näkee kaikenikäisiä, -kokoisia ja -muotoisia naisihmisiä. Sattuneesta syystä sukupuolielimien vertailu ei kuitenkaan saunassa ole ihan yhtä helppoa kuin miehillä. Näin ainakin minulle henkilökohtaisesti käsitys "normaalista vulvasta" jäi Suosikin Bees&Honeyn Ekin vakuuttelujen lisäksi vain veljen laatikosta löytyneiden pornolehtien varaan. Kun sitten tiirasin omaa varustustani peilin kautta, ei se näyttänyt ihan yhtä siistiltä tai söpöltä.
Olin vakuuttunut siitä, että olin jotenkin itse syyllinen siihen että häpyhuuleni eivät pysyneet ruodussa ollenkaan samaan tapaan kuin kuvien naisilla. Epäilemättä varhain aloitettu itsesaastutukseni oli jotenkin johtanut häpyhuulien venymiseen ja olin pilannut itseni lopullisesti. Siihen loppuikin omien sukupuolielimieni katselu vuosikausiksi ja tuulessa lepattavat lihaverhot alkoivat elää mielessäni aika lailla omaa elämäänsä. Tunsin häpeänsekaista sääliä niitä miesparkoja kohtaan, jotka ritarillisesti sietivät epämiellyttäviä maisemia suuseksiä antaessaan. (Enkä muuten vieläkään pidä suuseksin vastaanottamisesta juuri lainkaan.)
Kun sitten muutama vuosi takaperin sotkeuduin BDSM:ään ja sain tehtäväksi ottaa hyvinkin yksityiskohtaisia kuvia hyvinkin yksityisistä alueistani, olin kuvia katsellessani suorastaan yllättynyt siitä ettei vulvani ollutkaan mitenkään erityisen vastenmielinen, vaan näytti oikeastaan ihan kivalta. Tässäkin siis toistuu jo tutuksi käynyt teema siitä kuinka itsensä näkeminen valokuvissa voi toimia terapiana, en uskalla edes arvailla mitä tämä minusta kertoo.
Oma angstini on epäilemättä useamman tekijän summa, enkä epäile lainkaan ettenkö olisi keksinyt inhota jotain muuta ruumiinosaa tai piirrettä itsessäni jos olisin nähnyt peilissä jotain omaa silmääni miellyttävämpää. Silti olisi ollut aika mahtavaa, jos olisin nähnyt teini-iässä Normal Breast Galleryn lisäksi myös Great Wall of Vagina -teoksen, tai jotain sen kaltaista.
Aina välillä ihmettelen itsekin, miten kaikin puolin keskimääräisen näköisellä ihmisellä voi olla näin huima määrä ulkonäkötraumoja. On myös vähän noloa että käsittelen useimpia niistä tavalla tai toisella ulkopuolisen hyväksynnän hakemisen kautta, enkä todellakaan pysty vain opettelemaan olemaan sinut itseni kanssa. Ilman elämässäni vaihtelevia aikoja vierailleita miehiä olisin oman vulvani kanssa mitä vahvimmin teitittelyasteella edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti