Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska.

Smurffien synttärien kunniaksi järjestetyssä paneelikeskustelussa mainittiin lyhyesti, kuinka vertaisopettaminen on vasta rantautumassa Suomeen. Täkäläisittäin kun ei ole ollut tapana tehdä omasta osaamisestaan numeroa, eikä sen osaamisen jakaminen siksi tule mieleen. Tai vähintäänkin epäilyttää, tietääkö tarpeeksi ja osaako opettaa. Ja jos ei itse ymmärrä epäillä omia taitojaan ja niiden opettamista muille, muu skene kyllä ymmärtää. Luulen, että tämä on väkimäärän vähyyden lisäksi yksi syy sille, miksei täällä meillä harrasteta kinkyaiheisia työpajoja ja luentosarjoja ihan samalla volyymilla kuin vaikka Yhdysvalloissa.

En varmaankaan ole ainoa, jonka päässä Janten laki kaikuu kuin itsestään aina, kun jotain pitäisi saada aikaan. Tai oikeastaan varsinkin silloin, kun on jo saanut aikaan ja tekisi mieli vähän paukutella olemattomia henkseleitään. Parempi kun ei lähde kylille huutelemaan omaa erinomaisuuttaan ja tekemisiään. Tai sano, että osaa jotain jos ei osaa just täydellisesti, mieluummin todistetusti.

Onneksi nolo itsetehostus ja asioiden turaaminen ovat taitoja, joita voi oppia. Reippaan Tytön protesteista huolimatta olen kokeillut, miltä tuntuisi tehdä sellaista ihan hyvää jälkeä useammallakin suunnalla ja olla silti ihan ääneen sitä mieltä että osaa. Ei ole tippunut taivas niskaan, valmista on tullut eikä kukaan vielä ole osoittanut sormella ja huutanut että mitäs paskaa se tämä on. Olen tänä kesänä esimerkiksi askarrellut kumiruoskan, josta ei tullut täydellisen tasapainotettua eikä maailman parasta. Ihan hyvä ja nätti tuli, ja pipin silläkin saa aikaan.

Nyt kun tälle tielle olen lähtenyt, vahvistusta tuntuu tulevan joka suunnalta. Ajatushautomo Hattu muotoilee tämän turaamisasian näin: "On parempi olla nolo kuin tylsä." Ja eilen maailman huonoimmaksi laulajaksi tituleerattu Florence Foster Jenkins sanoi elokuvassa ihanan Meryl Streepin suulla näin: "People may say I can't sing. But no one can ever say I didn't sing."

Silti voi olla ihan paska. Mutta ei se mitään.

Moni meistä pitää yhtä päätä mutta monta mieltä.

Naapurintyttöä kyllästyttää, ja kuten teksteistäni on viime aikoina epäilemättä voinut päätellä, niin minuakin. Vähän tunkkaiselta tuntuu nyt tämä valtapoliittinen puoli pervoilusta, vaikka Pojan kanssa hommat sujuvat edelleen hienosti.

Siksipä ajattelin tehdä kesän kunniaksi Prinsessa Mombit ja asettaa valtakuvioita pohtivan queenitiksen hyllylle. Niiden sijasta aion kesän aikana mietiskellä esimerkiksi sitä, alkaako lateksi oikeasti näyttää mielestäni hyvältä vai onko Reflective Desiren malli Vespa yksinkertaisesti niin viehättävä, että kuvat ihastuttavat lateksista huolimatta.

Katsotaan, minkälaisia tuloksia ihmiskokeeni tuottaa. Ehkä olen syksyllä valmis palaamaan vakavahenkiseen introspektioon, tai sitten tilailen lateksiasuja Alibabasta. Onhan tässä sitä kansantanssiakin tullut jo aikoinaan kokeiltua.

Stop harshing my buzz, man!

Rakas maailma, voisitko muuttua vähän paremmaksi niin etteivät kaikki perversioni alkaisi vaikuttaa Tukholma-syndrooman oireilta?

On kovin vaikeaa nauttia esineellistämisestä, kun valtakunnan suurimmassa lehdessä puhutaan siitä, ettei naisia riitä kaikille. Naispula, vähän kuin kaupan hyllylle ei riittäisikään voipaketteja kaikille halukkaille. Naisten pakkosiirtoa bussilasti kerrallaan ei sentään ehdotettu, mikä onkin sinänsä oikein hyvä koska bussimatkalla heidän tisujaan luultavasti kommentoitaisiin ja mahdollisesti sivumennen ehdoteltaisiin seksiä.

On hirmuisen hankalaa nauttia edes osa-aikaisesta kodinhengettäryydestä ja palveluhenkisyydestä, kun samalla hallitus pyrkii kaikin keinoin palauttamaan (ainakin lapsia saaneet) naiset takaisin kotiin.

On älyttömän mutkikasta nauttia stereotyyppisistä sukupuolensa ulkoisista tunnusmerkeistä, kun naisten ulkonäkö ja sen soveliaisuuden ruotiminen on kaikkien yhteistä kansanhuvia ja teini-ikäisestä lähtien pitäisi ymmärtää, että tuntemattoman ohikulkijan vartalon kommentointi ääneen on normaalia toimintaa. Pojat on poikia, myös keski-ikäisinä. Kovaan ääneen.

On raivostuttavan kinkkistä nauttia alistumisesta, kun sitä käsitellään telkkarissa Jumalan lahjana. Tai puhutaan ihan tosissaan siitä, saako pitkässä parisuhteessa kieltäytyä seksistä. Eikä helpota, jos seksin ajattelukertojen ja sen harrastamiskertojen välinen epäsuhta on välittömästi puutteessa elämistä.

Niin että olisiko mitenkään mahdollista, että lakkaisitte pilaamasta minun fantasioitani tällä pöljäilyllä ja tekisitte tosimaailmasta vähän mukavamman paikan? Kesän kunniaksi?

Eipä tullut sitten hankittua sitä vippamukia, jonka ostamista suunnittelin kupin nurin kippaamisen estämiseksi.

Ei lukemalla uimaan opi.

Minilomasta käyneen viikonlopun parasta antia oli auringonpaisteen ja hyvän seuran lisäksi se aamu, kun sain rauhassa istua (tai olkaamme tarkkoja, oikeastaan maata) nenä kirjassa ja lukea yöpöytäkirjani viimein loppuun. Enää kun en voi lukea öitä läpeensä, vaan lukuhetkeni katkaistaan täysin kohtuuttomasti makuuhuoneemme toisen asukkaan halutessa nukkumaan. Tästä voinette jo päätellä, mitä mieltä olen lukemisesta ja sen mahdollisesta hyödyttömyydestä.

Viime aikoina olen muutamaankin kertaan jutellut siitä, kannattaako pervoilusta lukeminen ja asioiden tekstilähtöinen tutkiminen vai olisiko sittenkin parempi oppia tekemällä. Asiassa on vähintään kaksi koulukuntaa, toiset meistä esimerkiksi odottavat syksyllä ilmestyvää BDSM-aapista jo mielenkiinnolla, kun taas toiset epäilevät onko kirjassa mitään uutta tai hyödyllistä. Miksi lukea kirjoista, kun voi kokeilla?

Ymmärrän kyllä mainiosti, että itse tekemällä oppii joitakin asioita kaikkein parhaiten. Varsinkin kun kyseessä on vuorovaikutukseen perustuva ja varsin usein fyysisesti ilmenevä asia kuten BDSM. Toista ihmistä on kirjasta vaikeaa oppia, eikä teoriassa tosi kuuma juttu aina toimikaan käytännössä aivan kuin kuvittelisi. Ruoskaa pitää heiluttaa ja muutama solmu solmia, jotta tietää miltä se tuntuu. Liiallinen suunnitelmallisuus, etukäteen analyseeraus ja yleinen "kyllä sen näin pitää mennä kun minä internetistä niin luin" -asenne voi olla paras tapa viedä viimeisetkin ilon rippeet tästä touhusta.

Siitä huolimatta olen edelleen samaa mieltä menneisyyden queenitiksen kanssa: lukeminen kannattaa. Jos lukuhomma tuntuu noin ylipäänsä yhtään miellyttävältä, kirjoista, blogeista, keskustelupalstoilta ja chateista voi oppia itsestään ja muista hurjasti. Kukaan meistä tuskin on kinkyydessään ihan niin valmis, ettei voisi puolivahingossa tulla ymmärtäneeksi jotain uutta. Eikä ole ainakaan allekirjoittaneelle lainkaan pahitteeksi järjestää tietoisesti tapoja pitää näitä asioita mielessä, vaikkei aina valaistuisikaan.

Poika ei asetu aivan toiseen ääripäähän lukija-tekijä -akselilla, muttei jaksa plärätä kirjoja tai syynätä nettiä aivan yhtä intohimoisesti kuin minä. Kumppaninvalinnastaan johtuen Poika elää kuitenkin tietynlaista Pervokirjallisuuden Valitut Palat -elämää, ja saa nauttia (tai kärsiä) lukusuosituksista, jotka joko ottaa onkeensa tai sitten ei. Aika suuri osa lukukokemuksista jää sulostuttamaan vain minun tietoisuuttani, missä oli alkuun vähän nieleskelemistä. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että työnjako toimii oikeastaan aika mukavasti.

Niin kauan kuin saan ainakin välillä viettää ylellisen pitkän hetken laatuaikaa paperiystävieni kanssa. Arvaatte varmaan, onko ennakkotilaus aapiseen jo tehty.

Citius, Altius, Fortius

Suorittaminen, tuo uuden maailmanjärjestyksen määrittämä hyve numero yksi. Enää ei käydä lenkillä, nyt treenataan puolimaratonille kompressiotrikoot jalassa. Muutenkin näyttävät käänteet ovat tyylikkäitä. Hallituskin on osoittanut, että on ihan sallittua päättää ja/tai toteuttaa ensin ja miettiä sitten. Tärkeintä on, että tsemppihenki säilyy ja vauhtia riittää.

Kinkyillessä, kuten niin usein elämässä muutenkin, nälkä kasvaa syödessä. Tulee kokeiltua uusia juttuja, tehtyä ehkä vähän monimutkaisempia solmuja tai riiputettua köysipupuaan katosta, heilutettua ehkä piiskaa vähän laajemmassa kaaressa, kiristettyä korsettia muutama sentti lisää. Keksittyä uusia sääntöjä, käytyä uusissa bileissä.

Yleensä uudesta ja hienosta kertominen on helpompaa kuin sen myöntäminen, että välillä ei muuten lähde yhtään samalla tavalla. Pakara pehmenee ja köysi pölyyntyy. Todetaan se uusi sääntö vähän hölmöksi. Syödään mieluummin yhdessä pizzaa kuin nyöritellään korsettia. Vähän niin kuin Facebookissa jaetaan ne ihanimmat hiekkavarvaslomakuvat, pervojen kesken tulee jaettua hienoimmat mustelmat ja parhaat sessiokuvat. Ja niitä muiden juttuja ja kuvia seuraillessa tuntuu toisinaan siltä, että oma arki on vähän nuhjaantunutta.

Välillä homman varsinainen juoni meinaa unohtua täällä ihmisten tähtihetkien todistusaineiston keskellä. Erehtyy luulemaan, että täytyisi osata, jaksaa, venyä, kestää, pystyä, haluta, ehtiä, kyetä ja tahtoa enemmän koko ajan. Ikään kuin tämän homman voisi laskea piiskan kärjen kulkemina kilometreinä tai pakaralihakseen kohdistuneiden Newtonien määränä. Huolestuttaa, että suorittaako tätä osaa elämästään tarpeeksi antaumuksella, tarkoittaako pysähtyminen taantumista.

Miten sitä osaisi välineuhreilun [sic] sijasta pitää kirkkaammin mielessä ne hetket, kun hengitys unohtuu kesken ja pää hiljenee pitkästä aikaa. Ei silloin aina ruoska soi ja lasso pyöri, eikä niiden tarvitsekaan.

Fetisisti sihisi hississä.

Nyt kun sairausluokituskin poistui, mistä sitä tietää onko fetisisti vai ei? Onneksi Duodecim vielä pelastaa kertomalla, että esinekohtaisesta kohdehäiriöstä eli fetisismistä kärsivä henkilö "tarvitsee pakonomaisesti eroottisesti kiihottuakseen elottomia esineitä eli fetissejä". Ilmeisesti fetisistit ovat kaikki myös yhdyntäkeskeisiä miehiä, sillä "esine on usein myös välttämätön seksuaaliselle kiihottumiselle ja yhdynnän onnistumisen kannalta riittävän voimakkaan erektion saavuttamiselle."

Selvä juttu, lääketieteellisenä käsitteenä fetisismi on tautiluokituksesta huolimatta edelleen nätisti lokeroitu. Mutta entä eritefetisistit? Onko veri tai oksennus "eloton esine"? Mitäs touhua tämä nyt on, että on kaikenlaisia nukkefetisistejä joiden nuket sisältävät ihmisen, ei niin voi tehdä! (Toim. huom. en suosittele living dollin muuttamista dead dolliksi oikeaoppisen fetisismin saavuttamiseksi.)

Vähän samaan tapaan kuin minä olen vakuuttunut kaikkien osallistuvan valtatouhuihin joko tietoisesti tai tietämättään, usein väitetään, että meillä kaikilla on fetissejä. Onko alistavalla tai alistuvalla oikeastaan vain valtafetissi? Tai sidontaharrastajalla köysifetissi? Mihin kaikkeen tämän voi ulottaa, voiko kaikkeen olla fetissi? Kuinka paljon asian pitää kiinnostaa tai kiihottaa, että siitä tulee fetissi?

En oikein osaa muodostaa mielipidettä siitä, onko fetisismin normalisointi yleisyyden korostamisen avulla hyvä asia vai ei, jos käsite samalla laimenee tasolle "tykkään näistä jutuista". Toisaalta tuntuu elitistiseltä alkaa rajoittaa sitä, kuka on oikea fetisisti ja kuka oikeastaan ei. Mutta katoaako käsitteen informaatioarvo skenen sisällä, jos fetisisti ei enää olekaan vanhan liiton monomaanikko joka elää ja hengittää pakkomielteensä tyydyttämiseksi? Ollaanko me oikeasti fetisistejä kaikki, kun oikein silmiin katsotaan?

Hellyys on kynsi iholla

Yleisesti hyväksytyn tiedon mukaan alistavia heteronaisia on maailmassa vähemmän kuin alistuvia heteromiehiä. Tilannetta paikataan lähes horjumattomalla uskolla siihen, että jokaisen alistuvan naisen sisällä asustaa ulospääsyä odotteleva Domme. (Miksi se muuten odottaisi kohteliaasti siellä vuoroaan, kysynpä vaan.)

Hetken pervoilun jälkeen maailma saattaa tosiaan avartua ja ensi alkuun selkeiltä tuntuneet raja-aidat muuttua huomattavan mataliksi. Eivät ehkä kaikille, mutta aika monille allekirjoittanut mukaan lukien. Vaikka Pojan piiskaaminen tuntuu yhtä kaukaiselta ajatukselta nyt kuin muinaisen valttikortin saatuani, kurmootan ihan mielelläni herraa puolihuolimattomasti ja välineettä silloin kun se minulle sallitaan.

Luulen, että horisontin avartumista edesauttaa sekin, kun viimein tajuaa ettei kaikkien alistavien tai sadististen naisten tarvitse olla kylmänviileitä PVC-jumalattaria. Kaupallisen BDSM-kuvaston kiiltävät jääkuningattaret eivät tarjoa ainakaan minulle minkäänlaista samaistumismahdollisuutta. Sen sijaan kun Bitchy Jones kuvailee suutelemisen tärkeyttä ilmaisulla "I like it when he screams into my mouth", alkaa lukiessa punastuttaa. Ja vähän kiinnostaa. Ehkä enemmän se huutaminen, mutta kuitenkin.

Vierastan ajatusta siitä, että ihmisen voisi jotenkin manipuloida haluamakseen alistajaksi tai alistujaksi. Ihan yhtä lailla vierastan myös ajatusta siitä, etteivät ihmisen mieltymykset BDSM:n saralla voisi vuosien saatossa kehittyä ja muuttua, varsinkin sopivassa seurassa. Itse olen asioita pureksiessani (pun intended) tullut siihen tulokseen, että minulle tärkeintä on läheisyys, keskinäinen kunnioitus ja yhteys Pojan kanssa. Sadomasokismin on tultava kirjaimellisesti iholle, silloin se tuntuu parhaalta. Alkaa olla vähän vähemmän selkeää, että tilanteessa voi ja saa olla vain kaksi tarkasti käsikirjoitettua roolia.

Ainakin toistaiseksi kuuluisa viimeinen sana on kuitenkin Pojalla, ja minulla tähtäimessä yleensä sellainen mukava sopiva pieni kipu. Mitähän tää nyt sitten olisi, service topping from the bottom? Hiipivä Domme, piilotettu sadisti? Vai ehkä sittenkin ihan vaan kahden ihmisen yhteiselämää?