Syyskuussa kehuskelin oppineeni, ettei koskaan kannattaisi sanoa ei ikinä. Silti tai juuri siksi törmäsin taas eilen asiaan, jota olen kammonnut ja totesin oikeastaan pitäväni siitä.
Niitä matkalla olevia kenkiä odottellessamme olemme Pojan kanssa yrittäneet keksiä, miten ne parhaiten saisi yhdistettyä köysiin. Tarkoitus on saada kengät olennaiseksi osaksi sidontaa, eikä vain ylimääräiseksi koristeeksi. Kuvia tällaisista virityksistä ei muuten ole helppoa löytää netistä!
Eilisen iltapäivän vietin etsiskelemällä kuvia ja esittelin laihan saaliini Pojan päästyä kotiin. Ehkä tästä innostuneena Poika vetäytyi hetken päästä vaivihkaa makuuhuoneeseen, mistä löysin herran lukemasta tämän talouden ainoaa shibari-kirjaa (joka ei ole kummoinen, siitä ehkä joskus myöhemmin lisää). Kun Pojan selailusta ja Twisted Monk -surffailuista oli käynyt selväksi että suunnitelmissa oli hogtie, olin suoraan sanottuna kauhuissani.
Epäsäännöllisen innokkaan joogailuni jälkeenkin olen jokseenkin yhtä taipuisa kuin rautakanki. Äidiltä peritty kehnohko selkä ja yleinen gasellimainen viehkouteni eivät tätä ominaisuutta juurikaan tasapainota. Olin vakuuttunut, että jos joskus tuohon asentoon taivunkin, pyörryn siihen paikkaan.
Ainakin tämä ensimmäinen hogtie oli kuitenkin huomattavasti helpompi asento kuin luulin. Koska olin aikaisemmin tikahtua Pojan sitoessa käsivarteni selän taakse osana shinjua (joka ei siis ilmeisesti ole laisinkaan shinju, mutta kulkee sillä nimellä monissa muissakin talouksissa kuin tässä), Poika aloitti kaukaa viisaana breast harnessin jälkeen nilkkojen sitomisella yhteen ja niputti käteni selän taakse vasta juuri ennen nilkkojen kiinnittämistä.
Jotain asennon yllättävästä mukavuudesta kertonee sekin, että alla olevat kuvat ovat vasta toiselta kierrokselta. Ensimmäisestä versiosta otettuja kuvia katsellessaan Poika huomasi taustalla olevan kaikenlaista tavaraa, joka häiritsi meitä molempia kovasti. Nopean kaaoksensiirron jälkeen pääsin siis vatsalleni uudestaan, ja ehdotin itse että nilkat breast harnessiin yhdistävän narun voisi tällä kertaa sitoa oikeastaan vähän tiukemmalle kuin viimeksi. Ehkä sitä voisi seuraavalla kerralla kiristää vielä ihan vähän ...
Niitä matkalla olevia kenkiä odottellessamme olemme Pojan kanssa yrittäneet keksiä, miten ne parhaiten saisi yhdistettyä köysiin. Tarkoitus on saada kengät olennaiseksi osaksi sidontaa, eikä vain ylimääräiseksi koristeeksi. Kuvia tällaisista virityksistä ei muuten ole helppoa löytää netistä!
Eilisen iltapäivän vietin etsiskelemällä kuvia ja esittelin laihan saaliini Pojan päästyä kotiin. Ehkä tästä innostuneena Poika vetäytyi hetken päästä vaivihkaa makuuhuoneeseen, mistä löysin herran lukemasta tämän talouden ainoaa shibari-kirjaa (joka ei ole kummoinen, siitä ehkä joskus myöhemmin lisää). Kun Pojan selailusta ja Twisted Monk -surffailuista oli käynyt selväksi että suunnitelmissa oli hogtie, olin suoraan sanottuna kauhuissani.
Epäsäännöllisen innokkaan joogailuni jälkeenkin olen jokseenkin yhtä taipuisa kuin rautakanki. Äidiltä peritty kehnohko selkä ja yleinen gasellimainen viehkouteni eivät tätä ominaisuutta juurikaan tasapainota. Olin vakuuttunut, että jos joskus tuohon asentoon taivunkin, pyörryn siihen paikkaan.
Ainakin tämä ensimmäinen hogtie oli kuitenkin huomattavasti helpompi asento kuin luulin. Koska olin aikaisemmin tikahtua Pojan sitoessa käsivarteni selän taakse osana shinjua (joka ei siis ilmeisesti ole laisinkaan shinju, mutta kulkee sillä nimellä monissa muissakin talouksissa kuin tässä), Poika aloitti kaukaa viisaana breast harnessin jälkeen nilkkojen sitomisella yhteen ja niputti käteni selän taakse vasta juuri ennen nilkkojen kiinnittämistä.
Jotain asennon yllättävästä mukavuudesta kertonee sekin, että alla olevat kuvat ovat vasta toiselta kierrokselta. Ensimmäisestä versiosta otettuja kuvia katsellessaan Poika huomasi taustalla olevan kaikenlaista tavaraa, joka häiritsi meitä molempia kovasti. Nopean kaaoksensiirron jälkeen pääsin siis vatsalleni uudestaan, ja ehdotin itse että nilkat breast harnessiin yhdistävän narun voisi tällä kertaa sitoa oikeastaan vähän tiukemmalle kuin viimeksi. Ehkä sitä voisi seuraavalla kerralla kiristää vielä ihan vähän ...
6 kommenttia:
Mielenkiintoinen blogi!
Ensimmäinen hogtie varmasti jännittää ketä tahansa ja tuohon seuraavan kerran mahdolliseen kireämpään asentoon voi vain todeta, että suunta on luonnollinen - ja vääjäämätön. Hogtiehin jää koukkuun!
Samalla alalla ollaan itsekin, vaikkakin sukupuolet ovat päinvastoin. Minua miehenä siis sidotaan. Ei kylläkään noin koristeellisesti, sillä meistä sidonnan kauneus tuntuu syntyvän sen kireydestä. Siis siitä, kuinka rankalle kaarelle sidottava sidotaan. Nilkat siis kohti kyynärpäitä, jos vain selkä antaa myöden...
Alan kirjallisuuteen en ole tutustunut. Netin ihmeellinen maailma sen sijaan on tuttua ja sieltä useimmat sidontatavat onkin omittu. Tai oikeastaan se yksi ja ainoa... Pretzel Hogtie, jossa tavoitteena on mahdollisimman kompakti ja tiukka paketti.
Köysiä etsittiin pitkään ja kun hamppu osoittautui melko tyyriiksi vaihtoehdoksi, automiehen Ikea tuli apuun. Bilteman köydet toimivat aivan mainiosti, vaikka hampun raaka karheus puuttuukin. Ostaminenkin on helppoa kun itsekin jo on vakuuttunut, että siihen vanhaan puiseen retkiveneeseenhän nämä tulevat...
Kiitoksia kohteliaisuudesta!
Pahoittelen kommenttivastauksen viipymistä, harvoin tulee kurkittua vanhempien postausten kommenttilaatikoita sen tarkemmin :)
Minulle henkilökohtaisesti sidonnassa ei varsinaisesti ole tärkeintä se asennon äärimmäisyys, tipahdan jonnekin omiin sfääreihini kun köysi alkaa kiertyä ympärilleni ja viihdyn siellä yhtä mukavasti, oli kyseessä sitten koristeellisempi paketti tai vähän vaativampi akrobatiaharjoite.
Hamppu on kallista, mutta ainakin näin alistujan näkökulmasta se on kyllä myös sen arvoista. Suosittelen siis investoinnin harkitsemista, vaikka Bilteman (ja Clas Ohlsonin kuten meillä) polyesteriköydet toki asiansa ajavat :)
Ei syytä pahoitteluun! Olen erittäin tyytyväinen, että löysin blogisi ja taisipa minusta tulla ihan vakituinen seuraajakin!
Kyllä se omiin sfääreihen tippuminen minullakin käy myös "löysemmällä" sidonnalla ja toisaalta sitäkin juuri haluaisin. Tiukassa kaaressa - niin nautinnollista kuin se silti onkin - ei kauaa ihminen viihdy. Tai aiheesta kiinnostunut kyllä viihtyy, mutta kroppa ei anna myöden... Inhimmillinen sidonta taas mahdollistaa pidemmän nautinnon.
Naisystäväni solmut eivät ole kauneimmasta päästä, mutta hänkin näyttää kiinnittävän yhä enemmän huomiota visuaalisuuteen. Siihen haluaisin panostaa enemmän. Kuvasi todella inspiroivat!
Minulla on tasan yksi kokemus hamppuköydestä ja kyllä sillä kieltämättä puolensa on. Tunne on jotenkin rajumpi ja alkukantaisempi, ja tavallaan köysi myös tuntuu pitävän paremmin otteessaan. Niin kuvaannollisesti kuin käytännössäkin.
"Tai aiheesta kiinnostunut kyllä viihtyy, mutta kroppa ei anna myöden..."
Two Knotty Boys puhuukin toisen kirjansa alussa syndroomasta nimeltä get tied-itis (tjsp), jossa sidottava on köydestä niin innoisaan ettei huomaa kertoa omasta epämukavuudestaan. Tuloksena sitten on hermopinteitä ja pahimmillaan pysyviä vaurioita.
Hienoa kuulla, että kuvista on inspiraatioksi. Itse en niistä juurikaan kunniaa voi ottaa, Poikahan solmut tekee ja ne kuvaa :)
Hamppu tosiaan ihotuntumansa lisäksi pitää paremmin. Polyesteriköydessä solmut liukuvat helpommin, mikä mahdollistaa sidonnan korjailun vielä sitomisen jälkeenkin mutta antaa myös sidottavalle aivan eri tavalla liikkumavaraa köysissä.
Tiedän tunteen, tosin sen virallinen nimi (tjsp) ei ollut tiedossa. Opinpahan taas jotain uutta! Mopo saattaa karata siis bondagessakin.
Kyynärpäiden sitominen yhteen - tai lähekkäin - näyttää tosi hyvältä (jopa meidän ei niin huolitelluilla solmuilla), mutta oikean sitomiskohdan löytäminen tuottaa vaikeuksia. Ja melko nopeasti kihelmöintiä käsissä. Ehkä kyse on vain siitä, että ne eivät taivu lähemmäksi. Kroppa ei siis anna myöden...
Sori, että jatkoin edelleen ikivanhan postauksen tiimoilta, mutta kun nyt vauhtiin päästiin. Pojalle kehut hienoista sidonnoista ja kuvista! Tuohon hogtiehin olisin vielä lisännyt yhteensidotut isovarpaat. Siinäkin tapauksessa, että et ole niin viehättynyt jaloistasi. :)
Yläruumiin liikkuvuudesta lie kiinni se, kuinka lähelle toisiaan kyynärpäät saa venytettyä. Ahkeralla venyttelyllä saisi epäilemättä aikaan ihmeitä, mutta se vaatii sitä kuuluisaa kärsivällisyyttä :) Joogaamista suosittelen kyllä sidottavalle (ja sitojalle!), siinä avautuu lihasryhmät tehokkaasti.
Varpaisiin koskeminen on meillä tosiaan edelleen aika iso ei-ei, mutta lupaan silti kertoa terveiset eteenpäin ellei Poika itse niitä huomaa :)
Lähetä kommentti