On meillä viime aikoina tapahtunut muutakin kuin masentelua ja naruniputusta. Otsikossa mainittua eroahdistusta aiheuttaa niinkin tärkeä osa elämääni kuin ajasta ikuisuuteen siirtynyt nännilävistys.
Elämäni ensimmäiset lävistykset otin 16-vuotiaana. Silloin lävistytinkin samalla rysäyksellä sekä kieleni että toisen kulmani, vanhempieni suureksi järkytykseksi. Tämä lävistyskeikka johti pitkään keskusteluun aiheesta "käytätkö sinä tyttöparka huumeita?" - neula kuin neula, eikös juu. Pitkän aikaa tyydyinkin noihin kahteen lävistykseen, kulmakorusta tosin jouduin luopumaan muutaman vuoden jälkeen sen alkaessa osoittaa merkkejä uloskasvamisesta.
Reilu vuosi sitten kuitenkin riehaannuin vielä näin aikuisiällä lävistyttämään itseäni, tällä kertaa vuorossa oli oikea nänni. Kiljahdin kuin tyttö lävistysneulan mennessä nännistä läpi, enkä aivan äkkiä keksi elämästäni hetkeä joka olisi sattunut enemmän. Olin kuitenkin uuteen lävistykseeni hyvin tyytyväinen, kaikesta sen parantumisaikanaan aiheuttamasta vaivasta huolimatta.
Jokin aika sitten huomasin, että lävistyskoru oli epäilyttävän paljon lähempänä ihon pintaa kuin aikaisemmin. Tarkempi tutkiskelu paljasti, että nännikoruni oli ottanut muinaisesta kulmakorustani mallia ja suunnitteli pakoa milli kerrallaan. Päätin siis luopua koko kapistuksesta, ennen kuin se ehtisi ihon läpi asti. Siinä mielessä hyvä juttu, että nyt esimerkiksi nipistimien kanssa ei tarvitse olla yhtä varovainen, mutta silti lävistyksestä luopuminen harmittaa.
Kulmakorusta luopuessani vietin seuraavat viikot hieroen kulmaani kaikkiin niihin paikkoihin, joihin se aikaisemmin korun ansiosta oli jäänyt kiinni: tyynyliinaan, paidankaulukseen, poikaystävän hiuksiin .. toivottavasti samaa prosessia ei tarvitse käydä läpi nännin kanssa. Oudolta tämä metalliton elämä kyllä tuntuu!
Elämäni ensimmäiset lävistykset otin 16-vuotiaana. Silloin lävistytinkin samalla rysäyksellä sekä kieleni että toisen kulmani, vanhempieni suureksi järkytykseksi. Tämä lävistyskeikka johti pitkään keskusteluun aiheesta "käytätkö sinä tyttöparka huumeita?" - neula kuin neula, eikös juu. Pitkän aikaa tyydyinkin noihin kahteen lävistykseen, kulmakorusta tosin jouduin luopumaan muutaman vuoden jälkeen sen alkaessa osoittaa merkkejä uloskasvamisesta.
Reilu vuosi sitten kuitenkin riehaannuin vielä näin aikuisiällä lävistyttämään itseäni, tällä kertaa vuorossa oli oikea nänni. Kiljahdin kuin tyttö lävistysneulan mennessä nännistä läpi, enkä aivan äkkiä keksi elämästäni hetkeä joka olisi sattunut enemmän. Olin kuitenkin uuteen lävistykseeni hyvin tyytyväinen, kaikesta sen parantumisaikanaan aiheuttamasta vaivasta huolimatta.
Jokin aika sitten huomasin, että lävistyskoru oli epäilyttävän paljon lähempänä ihon pintaa kuin aikaisemmin. Tarkempi tutkiskelu paljasti, että nännikoruni oli ottanut muinaisesta kulmakorustani mallia ja suunnitteli pakoa milli kerrallaan. Päätin siis luopua koko kapistuksesta, ennen kuin se ehtisi ihon läpi asti. Siinä mielessä hyvä juttu, että nyt esimerkiksi nipistimien kanssa ei tarvitse olla yhtä varovainen, mutta silti lävistyksestä luopuminen harmittaa.
Kulmakorusta luopuessani vietin seuraavat viikot hieroen kulmaani kaikkiin niihin paikkoihin, joihin se aikaisemmin korun ansiosta oli jäänyt kiinni: tyynyliinaan, paidankaulukseen, poikaystävän hiuksiin .. toivottavasti samaa prosessia ei tarvitse käydä läpi nännin kanssa. Oudolta tämä metalliton elämä kyllä tuntuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti