Meillä painitaan usein ja hartaasti. En tiedä onko minussa jonkinlainen karhunpoika-geeni, sillä harrastan painimista myös vaimon kanssa niinkin vakavien aiheiden kuin Harry Potterin vuoksi. Mutta painiminen on vaan kivaa!
Myönnän ihan oma-aloitteisesti etten seuraa minkäänlaisia sääntöjä Pojan kanssa otellessani, sillä tiedän jo aloittaessa että jään alakynteen kaikista likaisista tempuistani huolimatta. Ehkä juuri siksi painiminen on minusta niin hauskaa, se on konkreettinen osoitus vallanjaosta. Olisi kovin tylsää voittaa, vaikka aina toki sitä optimistisesti tavoittelenkin - tähänkin olisi nyt varmasti jollakin keittiöpsykologilla kovasti sanottavaa.
En rehellisesti sanottuna usko että kykenisin alistumaan, jos tietäisin että voittaisin sen toisen osapuolen fyysisesti kymmenen-nolla. Pidän aivan liikaa siitä, että ranteistani pidetään kiinni tai minut likistetään seinää vasten, eikä tuollainen toimi jos siitä pääsisi halutessaan samantien karkuun.
Yleensä painiminen johtaa seksiin tai ainakin muuttuu luonteeltaan vähän erilaiseksi kuin se päiväkodin pihalla tapahtunut kisuaminen. Itse riidanhaaston syynä ei kuitenkaan ole niinkään seksin puute kuin ihan vaan fyysisen läheisyyden kaipuu, tai yleinen levottomuus. Sentään tunnustan ihan suorasanaisesti etsiväni hankaluuksia jos Poika kysyy, mitä oikein touhuan.
Ehkä en saanut lapsena remuta tarpeeksi kun tätä painimista pitää harrastaa näin myöhemmällä iällä. Tunnetustihan kiltit tytöt istuvat sisällä rusetit päässä lukemassa sillä aikaa kun pojat nuohoavat ojan pohjia. Ainakin Pojan lapsuusvammojen luettelosta päätellen olen viettänyt elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta käärittynä huolellisesti pumpuliin ja lukien tyttökirjoja sillä aikaa kun toiset meistä ovat juosseet alasti ympyrää ongenkoukku päänahassaan.
[Kuva on peräisin Wikipedia Commonsista.]
Myönnän ihan oma-aloitteisesti etten seuraa minkäänlaisia sääntöjä Pojan kanssa otellessani, sillä tiedän jo aloittaessa että jään alakynteen kaikista likaisista tempuistani huolimatta. Ehkä juuri siksi painiminen on minusta niin hauskaa, se on konkreettinen osoitus vallanjaosta. Olisi kovin tylsää voittaa, vaikka aina toki sitä optimistisesti tavoittelenkin - tähänkin olisi nyt varmasti jollakin keittiöpsykologilla kovasti sanottavaa.
En rehellisesti sanottuna usko että kykenisin alistumaan, jos tietäisin että voittaisin sen toisen osapuolen fyysisesti kymmenen-nolla. Pidän aivan liikaa siitä, että ranteistani pidetään kiinni tai minut likistetään seinää vasten, eikä tuollainen toimi jos siitä pääsisi halutessaan samantien karkuun.
Yleensä painiminen johtaa seksiin tai ainakin muuttuu luonteeltaan vähän erilaiseksi kuin se päiväkodin pihalla tapahtunut kisuaminen. Itse riidanhaaston syynä ei kuitenkaan ole niinkään seksin puute kuin ihan vaan fyysisen läheisyyden kaipuu, tai yleinen levottomuus. Sentään tunnustan ihan suorasanaisesti etsiväni hankaluuksia jos Poika kysyy, mitä oikein touhuan.
Ehkä en saanut lapsena remuta tarpeeksi kun tätä painimista pitää harrastaa näin myöhemmällä iällä. Tunnetustihan kiltit tytöt istuvat sisällä rusetit päässä lukemassa sillä aikaa kun pojat nuohoavat ojan pohjia. Ainakin Pojan lapsuusvammojen luettelosta päätellen olen viettänyt elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta käärittynä huolellisesti pumpuliin ja lukien tyttökirjoja sillä aikaa kun toiset meistä ovat juosseet alasti ympyrää ongenkoukku päänahassaan.
[Kuva on peräisin Wikipedia Commonsista.]
_-_Animal_Locomotion_-_(1887)_-_plate_546.jpg){kind=link}
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti