Herkesin tässä viikonloppuna kotona käydessäni pohtimaan vanhempieni parisuhdetta. Tai oikeammin perheessäni ylipäänsä vallitsevia valtasuhteita.
Lapsena totuin siihen, ettei sellaista kysymystä löydykään, johon isä ei osaisi vastata. Tuulilasiin tiivistyvät pisarat olivat oiva alku luennolle kastepisteestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä, isä saattoi vastata puhelimeen sujuvasti kolmella eri kielellä ja koko talouden rahapolitiikka oli isin käsissä. Äiti taisi opetella verkkopankin käytön vasta muutama vuosi sitten, siihen asti yhteis-Visa vinkui tarvittaessa aika huoletta.
Koska olen taipuvainen ylianalysoimaan elämääni ja ajatuksiani (hence the blog), keksin tästä jo monta syytä omiin myöhempiin edesottamuksiini. Eikö tyttärien ylipäänsä pitäisi alitajuisesti etsiä isänsä kaltaista miestä elämäänsä, hyvässä ja pahassa? Ehkä oma aukoriteettifetissini johtuu vain ja ainoastaan vahvasta mutta usein poissaolevasta isähahmosta.
Isi oli nimittäin usein poissa, lapsuusmuistoihin kuuluu aivan yhtä vahvasti lentoasemalla odottelu ja pikku-isinä nukkuminen kuin ne loppumattomat vastauksetkin. Pikku-isiksi pääsimme veljeni kanssa, kun isä oli työmatkalla - silloin nukuimme kolmisin äidin ja isän parisängyssä.
Nyttemmin olen joutunut toteamaan, ettei isikään tiedä vastausta ihan kaikkeen. Puhumattakaan siitä, että voimakkaan aviomiehen varjossa eläminen voi käydä vaimolle kovin raskaaksi, arki kun ei työmatkojen aikana katoa mihinkään (ja patterivajetta huutavan palohälyttimen vaientamiseen saatetaan siis tarvita naapurin setää).
Kaikella on kääntöpuolensa, enkä tiedä ovatko omat valintani sen valistuneempia vaikka tämän ymmärrän. Freudilla olisi varmasti tähänkin sanottavaa - Poika odottaa muutenkin kauhulla, milloin oraalivaiheeni vaihtuu anaalivaiheeksi.
Lapsena totuin siihen, ettei sellaista kysymystä löydykään, johon isä ei osaisi vastata. Tuulilasiin tiivistyvät pisarat olivat oiva alku luennolle kastepisteestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä, isä saattoi vastata puhelimeen sujuvasti kolmella eri kielellä ja koko talouden rahapolitiikka oli isin käsissä. Äiti taisi opetella verkkopankin käytön vasta muutama vuosi sitten, siihen asti yhteis-Visa vinkui tarvittaessa aika huoletta.
Koska olen taipuvainen ylianalysoimaan elämääni ja ajatuksiani (hence the blog), keksin tästä jo monta syytä omiin myöhempiin edesottamuksiini. Eikö tyttärien ylipäänsä pitäisi alitajuisesti etsiä isänsä kaltaista miestä elämäänsä, hyvässä ja pahassa? Ehkä oma aukoriteettifetissini johtuu vain ja ainoastaan vahvasta mutta usein poissaolevasta isähahmosta.
Isi oli nimittäin usein poissa, lapsuusmuistoihin kuuluu aivan yhtä vahvasti lentoasemalla odottelu ja pikku-isinä nukkuminen kuin ne loppumattomat vastauksetkin. Pikku-isiksi pääsimme veljeni kanssa, kun isä oli työmatkalla - silloin nukuimme kolmisin äidin ja isän parisängyssä.
Nyttemmin olen joutunut toteamaan, ettei isikään tiedä vastausta ihan kaikkeen. Puhumattakaan siitä, että voimakkaan aviomiehen varjossa eläminen voi käydä vaimolle kovin raskaaksi, arki kun ei työmatkojen aikana katoa mihinkään (ja patterivajetta huutavan palohälyttimen vaientamiseen saatetaan siis tarvita naapurin setää).
Kaikella on kääntöpuolensa, enkä tiedä ovatko omat valintani sen valistuneempia vaikka tämän ymmärrän. Freudilla olisi varmasti tähänkin sanottavaa - Poika odottaa muutenkin kauhulla, milloin oraalivaiheeni vaihtuu anaalivaiheeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti