Sillä aikaa kun Poika askartelee rautakauppareissuni tuloksien kanssa, minulla on hyvää aikaa kirjoittaa blogia. Olen tainnut jo aikaisemmin mainita jalkakompleksistani, tässä jatkoa sille nillitykselle.
Poika oli tämän kuvan muokattuaan ehdottomasti sitä mieltä, että siitä tulee osa makuuhuonetriptyykkiämme. Itse en ole asiasta lainkaan niin vakuuttunut, olen nimittäin inhonnut jalkojani niin pitkään kuin jaksan muistaa.
Ei minulla siis varsinaisesti mitään jalkojani vastaan ole, ne ovat kuljettaneet omistajaansa suuremmitta mutinoitta pitkiäkin matkoja. Kokonsa puolesta tassuni saisivat kuitenkin olla vähän pienemmät, eikä hiukan korkeammasta holvikaarestakaan olisi erityisesti haittaa. Lättäjalka nimittäin tuntee jalkapohjissaan heti kun normaali toimintasäde on ylitetty.
Eniten minua on aina häirinnyt se, että omasta mielestäni jalkani ovat paitsi yleensä vähemmän freesiltä tuoksuvat, myös valtavat. Tämä kompleksi taisi saada alkunsa joskus herkässä nuoruudessani, kun kaikki muut ikäiseni tyttölapset olivat noin puoli metriä minua lyhyempiä ja muutenkin siroja. Itse olisin jo siinä vaiheessa varmaan voinut käydä kenkäostoksilla miesten osastolla.
Näin myöhemmällä iällä olen huomannut ettei kengännumeroni ole erityisen erikoinen, mutta jotenkin lapsuusajan kenkätraumat seuraavat minua vieläkin. Elämänmittainen rakkaussuhteeni leveiden lahkeiden kanssa taisi sekin saada alkunsa jalkaterien piilottelusta.
Aivan oma lukunsa on se, etten pidä lainkaan siitä jos ihmiset koskevat jalkoihini tai oleilevat niiden välittömässä läheisyydessä. Pelkkä ajatus jalkafetissistä on minulle täysin käsittämätön - jopa sitä kommenttilaatikossa puitua pussikaljafetissiä vaikeampi niellä.
Poika oli tämän kuvan muokattuaan ehdottomasti sitä mieltä, että siitä tulee osa makuuhuonetriptyykkiämme. Itse en ole asiasta lainkaan niin vakuuttunut, olen nimittäin inhonnut jalkojani niin pitkään kuin jaksan muistaa.
Ei minulla siis varsinaisesti mitään jalkojani vastaan ole, ne ovat kuljettaneet omistajaansa suuremmitta mutinoitta pitkiäkin matkoja. Kokonsa puolesta tassuni saisivat kuitenkin olla vähän pienemmät, eikä hiukan korkeammasta holvikaarestakaan olisi erityisesti haittaa. Lättäjalka nimittäin tuntee jalkapohjissaan heti kun normaali toimintasäde on ylitetty.
Eniten minua on aina häirinnyt se, että omasta mielestäni jalkani ovat paitsi yleensä vähemmän freesiltä tuoksuvat, myös valtavat. Tämä kompleksi taisi saada alkunsa joskus herkässä nuoruudessani, kun kaikki muut ikäiseni tyttölapset olivat noin puoli metriä minua lyhyempiä ja muutenkin siroja. Itse olisin jo siinä vaiheessa varmaan voinut käydä kenkäostoksilla miesten osastolla.
Näin myöhemmällä iällä olen huomannut ettei kengännumeroni ole erityisen erikoinen, mutta jotenkin lapsuusajan kenkätraumat seuraavat minua vieläkin. Elämänmittainen rakkaussuhteeni leveiden lahkeiden kanssa taisi sekin saada alkunsa jalkaterien piilottelusta.
Aivan oma lukunsa on se, etten pidä lainkaan siitä jos ihmiset koskevat jalkoihini tai oleilevat niiden välittömässä läheisyydessä. Pelkkä ajatus jalkafetissistä on minulle täysin käsittämätön - jopa sitä kommenttilaatikossa puitua pussikaljafetissiä vaikeampi niellä.
6 kommenttia:
i hear you, sistah!
t. hobitinjalat (onneksi ei sentään _ihan_ yhtä karvaiset)
No mutta sun jalat on söpöt! Mun on vaan valtaisat (ja yleensä hikiset) :D
:O
Onkohan kinkyyden ja isojen jalkojen välillä yhteys? Siinä olisi geenitutkijalle sarkaa...
Täällä kanssa, kengännumero 40 ja oli jo peruskoulussa, kun muut oli pieniä ja siroja -- minä olin lyhyt ja lättäjalka :/
Sitähän sanotaan, että miesten suurilla jaloilla ja muilla ruumiinosilla on yhteys. Ehkä se naisilla toimii sitten vähän eri tavalla? ;)
Ohhoh, onko tuo siis omakuva? Aika rohkea. (En ole vielä laittanut niitä asukuvia sivulleni, mutta masukuvia laitoin. ;-))
Minäkään en jalkafetissiä ymmärrä, mutta ei kai muiden fetissejä tarvikaan ymmärtää. Itsekin olen aikamoinen isojalka. Kerran imeskelin ex-masterini varpaita, kun ne olivat niin suloiset (ja puhtaat!), mutta muuten en aiheesta innostu.
Annie, kyllä kuvassa komeilee ihan oma kalmankalpea ruhoni. Itse en osannut ajatella kuvaa erityisen rohkeana, eihän siinä jalkaa lukuunottamatta näy paljon muuta kuin häivähdys jenkkakahvoja :)
Muutenkin tuntuu turvalliselta esitellä sellaisia kuvia, joista ei kaupantäti minua tunnistaisi. Tissit siis saavat kuvassa vilahtaa, kunhan kasvoja ei näy!
Totta kyllä että muiden fetissejä ei usein osaa eikä tarvitsekaan ymmärtää, mitäs hauskaa siinä olisi jos kaikki kiihottuisivat täsmälleen samoista asioista.
Lähetä kommentti