Kuten jo aikaisemmin tunnustin, olen viettänyt tavallista enemmän aikaa internetin ihmeellisessä maailmassa. BDSM-asioita surffaillessa on lähes mahdotonta olla törmäämättä käsitteeseen Gor.
Kaikessa lyhykäisyydessään Gor on BDSM:n alalaji (jo tässä kohtaa ensimmäiset olisivat kanssani eri mieltä, Gor ja BDSM kun eivät kaikkien elämässä kohtaa lainkaan), joka perustuu filosofian professori John Langen salanimellä kirjoittamaan kirjasarjaan. Kirjoista elämäntapansa vaihtelevilla taiteellisilla vapauksilla omaksuneita kutsutaan lontooksi nimikkeellä Gorean, olisivatkohan suomeksi siis Gorealaisia - hehheh.
Gorin perusajatuksiin kuuluu, että naiset ovat luonnostaan alistuvia ja miehiä heikompi sukupuoli. Suurin osa Gor-planeetan naisväestöstä on orjia, vaikka vapaitakin naisia löytyy. Kajiroiksi kutsutuille naisorjille on olemassa tarkkoja käytössääntöjä orja-asennoista lähtien. Rasittavin internet-käytänne on, että orjat puhuvat itsestään aina kolmannessa persoonassa. Queenitis on sitä mieltä, että se kuulostaa hieman hölmöltä.
Minun on ollut vaikeaa suhtautua Goriin siitä lähtien, kun itse elämäntyylistä ylipäänsä kuulin. Aina kun kuvittelen valaistuneeni siinä määrin että ymmärrän muiden taipumuksia täysin, Gor ilmestyy jossain keskustelussa nurkan takaa ja olen jälleen ymmälläni. Vaikka meidänkin suhteessamme Pojalla on vapaat kädet enkä oikein osaa kuvitella itseäni kieltäytymässä mistään mitä Poika tahtoisi kokeilla, en missään muodossa koe itseäni orjaksi. Enkä oikein osaa käsittää, miksi joku haluaisi olla orja, puhumattakaan sellaisen omistamisesta.
Gor on maailmana jotenkin oudon kiehtova. Toisaalta tuntuu hassulta että on olemassa ihmisjoukko, jonka elämää säätelee fiktiivinen kirja, mutta toisaalta voihan Raamattuakin pitää fiktiona. Orjasäännöt ja tarkat asennot saattavat kuulostaa kummallisilta, mutta jokaisessa suhteessa on omat sääntönsä, eivätkä ne loppujen lopuksi taida varsinkaan D/s-suhteesta toiseen valtavasti vaihdella.
Ihan hölmöä kun tekisi mieli osoittaa sormella ja nauraa, mutta samalla tajuaa ettei oikeastaan ole varaa tehdä niin.
Kaikessa lyhykäisyydessään Gor on BDSM:n alalaji (jo tässä kohtaa ensimmäiset olisivat kanssani eri mieltä, Gor ja BDSM kun eivät kaikkien elämässä kohtaa lainkaan), joka perustuu filosofian professori John Langen salanimellä kirjoittamaan kirjasarjaan. Kirjoista elämäntapansa vaihtelevilla taiteellisilla vapauksilla omaksuneita kutsutaan lontooksi nimikkeellä Gorean, olisivatkohan suomeksi siis Gorealaisia - hehheh.
Gorin perusajatuksiin kuuluu, että naiset ovat luonnostaan alistuvia ja miehiä heikompi sukupuoli. Suurin osa Gor-planeetan naisväestöstä on orjia, vaikka vapaitakin naisia löytyy. Kajiroiksi kutsutuille naisorjille on olemassa tarkkoja käytössääntöjä orja-asennoista lähtien. Rasittavin internet-käytänne on, että orjat puhuvat itsestään aina kolmannessa persoonassa. Queenitis on sitä mieltä, että se kuulostaa hieman hölmöltä.
Minun on ollut vaikeaa suhtautua Goriin siitä lähtien, kun itse elämäntyylistä ylipäänsä kuulin. Aina kun kuvittelen valaistuneeni siinä määrin että ymmärrän muiden taipumuksia täysin, Gor ilmestyy jossain keskustelussa nurkan takaa ja olen jälleen ymmälläni. Vaikka meidänkin suhteessamme Pojalla on vapaat kädet enkä oikein osaa kuvitella itseäni kieltäytymässä mistään mitä Poika tahtoisi kokeilla, en missään muodossa koe itseäni orjaksi. Enkä oikein osaa käsittää, miksi joku haluaisi olla orja, puhumattakaan sellaisen omistamisesta.
Gor on maailmana jotenkin oudon kiehtova. Toisaalta tuntuu hassulta että on olemassa ihmisjoukko, jonka elämää säätelee fiktiivinen kirja, mutta toisaalta voihan Raamattuakin pitää fiktiona. Orjasäännöt ja tarkat asennot saattavat kuulostaa kummallisilta, mutta jokaisessa suhteessa on omat sääntönsä, eivätkä ne loppujen lopuksi taida varsinkaan D/s-suhteesta toiseen valtavasti vaihdella.
Ihan hölmöä kun tekisi mieli osoittaa sormella ja nauraa, mutta samalla tajuaa ettei oikeastaan ole varaa tehdä niin.
2 kommenttia:
Vilkaisin noita positons'eja, ja kyllä, kiehtovalta tuntuu. Säännöt on yleensäkin maagisia, ja tuohan vaikuttaa kerrassaan uskonnolta. Tuli mieleen, että on vielä paljon opittavaa (ei sii välttämättä omaksuttavaa, mutta tutkittavaa). Olisi niin hienoa uskoa siihen mitä tekee ettei leikki olisikaan enää leikkiä, että rooli muuttuisi joksikin suuremmaksi? Kreivittäreni käskyt ovat teatteria, ja alistumiseni sen jatkoa, muta siitä puuttuu jokin tärkein, - usko?
R.
Asentojen opettelun hyödyllisyyden jopa ymmärrän, onhan subia varmasti helppo pyöritellä kun ei tarvitse eritellä sen tarkemmin kuinka tämän tulisi nyt polvistua.
BDSM:ssä riittää kyllä tutkittavaa ja opittavaa, vaikka jokainen suuntaus ei omalta tuntuisikaan. Olen tainnut joskus aiemminkin todeta että omaa identiteettiään voi hakea myös negaatioiden kautta - tästä en ole kiinnostunut.
Teatterin tuntu katosi ainakin omalla kohdallani ajan myötä itsestään. Aluksi tuntui välillä vähän hölmöltä saada piiskaa, nykyään se on luonnollinen osa arkipäivää.
Lähetä kommentti