Huomasin viikonloppuna kotona käydessäni, että minulla on ikävä siivoamista. Sitä ei ehkä pommikenttää muistuttavasta asunnostamme yleensä huomaisi, mutta tietyllä tavalla nautin paikkojen järjestelemisestä. Erityisesti siisti keittiö ilahduttaa minua nykyään luvattoman paljon - kuten magneetti jääkaappimme ovessa toteaa "Mirror, mirror on the wall, I am my mother after all".
Kotityöt on meidän taloudessamme jaoteltu niin, että Poika hoitaa ruoanlaiton koska pitää siitä, ja ajoittaisen lattioiden luutuamisen koska inhoaa sitä vähemmän kuin minä. Pyykkirumba on Pojan harteilla lähinnä sen takia että oma vaatekaappini on siinä määrin laajempi etten luultavasti tajuaisi sitä ajallaan hoitaa kuitenkaan, toisinaan pesen koneellisen pyyhkeitä tai lakanoita kun sille päälle satun.
Omille hennoille harteilleni jää siis keittiön raivaus ja astiasouvi, sekä (myönnettäköön, laiskahko) imurointi. Yleensä kaivelen Pojalle myös ruokareseptiehdotuksia valmiiksi ja käyn kaupassa. Tavaroiden järjestely tapahtuu jokseenkin sulassa sovussa yhteisvoimin, jos pääsisin yksin Pojan papereita järjestämään siitä ei taitaisi tulla juuri mitään.
Kotityöjaottelu on siis taloudessamme jokseenkin samankaltainen kuin kuvittelen sen olevan monissa muissakin nuorehkoissa kahden hengen ruokakunnissa, Poika mitä luultavimmin osallistuu jopa enemmän kuin jotkut ikätoverinsa. D/s ei siis meillä tarkoita sitä, että hoitaisin aivan kaiken, vaikka minulla enemmän aikaa kotihommiin onkin.
Kummallista tässä siivouksenkaipuussani on vielä sekin, että inhoan yhdessä siivoamista. Siivoaminen ja touhuaminen yksin, kun voi välillä keittää kahvit ja touhuilla muuta, on vielä siedettävää. Kun kerrostalokaksiossa häärii kaksi henkeä järjestelemässä tavaroita ja siivoamassa, yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Ja sitten se toinen on juuri siinä kohtaa, jonka ajattelin imuroida. Tai kantaa tavaransa sängylle odottamaan loppusijoituspaikkaa juuri silloin kun ajattelin vaihtaa lakanat.
Vaikka siis kaipaan Poikaa ja kotia kovasti, kaipaan jo valmiiksi myös yksinolon hetkiä, jolloin voi varovasti kokeilla vaikka sitä imuroimista tai pölyjen pyyhkimistä. Koska olen kuopankaivuun ammattilainen, tiedän jo mitä tästä tekstistä seuraa:
1) Poika lupaa jalomielisesti, että saan tästä lähtien siivota ihan yksin kun siitä niin kovin nautin, ja
2) oma siivousmotivaationi vaipuu ennenäkemättömiin pohjalukemiin tämän uhoamisen jäljiltä.
Kotityöt on meidän taloudessamme jaoteltu niin, että Poika hoitaa ruoanlaiton koska pitää siitä, ja ajoittaisen lattioiden luutuamisen koska inhoaa sitä vähemmän kuin minä. Pyykkirumba on Pojan harteilla lähinnä sen takia että oma vaatekaappini on siinä määrin laajempi etten luultavasti tajuaisi sitä ajallaan hoitaa kuitenkaan, toisinaan pesen koneellisen pyyhkeitä tai lakanoita kun sille päälle satun.
Omille hennoille harteilleni jää siis keittiön raivaus ja astiasouvi, sekä (myönnettäköön, laiskahko) imurointi. Yleensä kaivelen Pojalle myös ruokareseptiehdotuksia valmiiksi ja käyn kaupassa. Tavaroiden järjestely tapahtuu jokseenkin sulassa sovussa yhteisvoimin, jos pääsisin yksin Pojan papereita järjestämään siitä ei taitaisi tulla juuri mitään.
Kotityöjaottelu on siis taloudessamme jokseenkin samankaltainen kuin kuvittelen sen olevan monissa muissakin nuorehkoissa kahden hengen ruokakunnissa, Poika mitä luultavimmin osallistuu jopa enemmän kuin jotkut ikätoverinsa. D/s ei siis meillä tarkoita sitä, että hoitaisin aivan kaiken, vaikka minulla enemmän aikaa kotihommiin onkin.
Kummallista tässä siivouksenkaipuussani on vielä sekin, että inhoan yhdessä siivoamista. Siivoaminen ja touhuaminen yksin, kun voi välillä keittää kahvit ja touhuilla muuta, on vielä siedettävää. Kun kerrostalokaksiossa häärii kaksi henkeä järjestelemässä tavaroita ja siivoamassa, yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Ja sitten se toinen on juuri siinä kohtaa, jonka ajattelin imuroida. Tai kantaa tavaransa sängylle odottamaan loppusijoituspaikkaa juuri silloin kun ajattelin vaihtaa lakanat.
Vaikka siis kaipaan Poikaa ja kotia kovasti, kaipaan jo valmiiksi myös yksinolon hetkiä, jolloin voi varovasti kokeilla vaikka sitä imuroimista tai pölyjen pyyhkimistä. Koska olen kuopankaivuun ammattilainen, tiedän jo mitä tästä tekstistä seuraa:
1) Poika lupaa jalomielisesti, että saan tästä lähtien siivota ihan yksin kun siitä niin kovin nautin, ja
2) oma siivousmotivaationi vaipuu ennenäkemättömiin pohjalukemiin tämän uhoamisen jäljiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti