Housekeeping!

Huomasin viikonloppuna kotona käydessäni, että minulla on ikävä siivoamista. Sitä ei ehkä pommikenttää muistuttavasta asunnostamme yleensä huomaisi, mutta tietyllä tavalla nautin paikkojen järjestelemisestä. Erityisesti siisti keittiö ilahduttaa minua nykyään luvattoman paljon - kuten magneetti jääkaappimme ovessa toteaa "Mirror, mirror on the wall, I am my mother after all".

Kotityöt on meidän taloudessamme jaoteltu niin, että Poika hoitaa ruoanlaiton koska pitää siitä, ja ajoittaisen lattioiden luutuamisen koska inhoaa sitä vähemmän kuin minä. Pyykkirumba on Pojan harteilla lähinnä sen takia että oma vaatekaappini on siinä määrin laajempi etten luultavasti tajuaisi sitä ajallaan hoitaa kuitenkaan, toisinaan pesen koneellisen pyyhkeitä tai lakanoita kun sille päälle satun.

Omille hennoille harteilleni jää siis keittiön raivaus ja astiasouvi, sekä (myönnettäköön, laiskahko) imurointi. Yleensä kaivelen Pojalle myös ruokareseptiehdotuksia valmiiksi ja käyn kaupassa. Tavaroiden järjestely tapahtuu jokseenkin sulassa sovussa yhteisvoimin, jos pääsisin yksin Pojan papereita järjestämään siitä ei taitaisi tulla juuri mitään.

Kotityöjaottelu on siis taloudessamme jokseenkin samankaltainen kuin kuvittelen sen olevan monissa muissakin nuorehkoissa kahden hengen ruokakunnissa, Poika mitä luultavimmin osallistuu jopa enemmän kuin jotkut ikätoverinsa. D/s ei siis meillä tarkoita sitä, että hoitaisin aivan kaiken, vaikka minulla enemmän aikaa kotihommiin onkin.

Kummallista tässä siivouksenkaipuussani on vielä sekin, että inhoan yhdessä siivoamista. Siivoaminen ja touhuaminen yksin, kun voi välillä keittää kahvit ja touhuilla muuta, on vielä siedettävää. Kun kerrostalokaksiossa häärii kaksi henkeä järjestelemässä tavaroita ja siivoamassa, yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Ja sitten se toinen on juuri siinä kohtaa, jonka ajattelin imuroida. Tai kantaa tavaransa sängylle odottamaan loppusijoituspaikkaa juuri silloin kun ajattelin vaihtaa lakanat.

Vaikka siis kaipaan Poikaa ja kotia kovasti, kaipaan jo valmiiksi myös yksinolon hetkiä, jolloin voi varovasti kokeilla vaikka sitä imuroimista tai pölyjen pyyhkimistä. Koska olen kuopankaivuun ammattilainen, tiedän jo mitä tästä tekstistä seuraa:
1) Poika lupaa jalomielisesti, että saan tästä lähtien siivota ihan yksin kun siitä niin kovin nautin, ja
2) oma siivousmotivaationi vaipuu ennenäkemättömiin pohjalukemiin tämän uhoamisen jäljiltä.

Raastaa, repii.

Yksi sinkkukauteni oudoimmista seksikokemuksista oli yhdessä vietetty aamuyö jonka aikana kavaljeerini raapi minua. Aluksi ajattelin että raapaisu oli pelkkä vahinko, mutta mitä ilmeisimmin kalmankalpean nahkani kynsiminen oli kovasti herran mieleen. Kokemus jäi mieleeni lähinnä hämmentävänä, en osannut suhtautua siihen oikein miellyttävänä tai epämiellyttävänä.

Yksi harvoja ulkonäköäni koskevia määräyksiä on, että minun täytyy parhaani mukaan pitää sormenkynteni pitkinä (yhtä taktisesti lyhyeksi jätettyä lukuunottamatta, mutta ei siitä sen enempää). Tästä on varmaan aika helppo päätellä, mitä mieltä Poika kynsimisestä on. Varsinkin alkuvaiheessa yhteissuihkumme olivatkin melkoisia taisteluhaavojen tutkiskelusessioita, sittemmin olen sentään vähän rauhoittunut.

Oudohkosta ensikokemuksestani huolimatta olen varovaisen kiinnostunut myös kynsien uhriksi joutumisesta. Koska Poika tuskin alkaa tätä varten kynsiään epämiehekkään pitkiksi kasvattamaan, täytynee ostoslistalle ehdottaa esimerkiksi vampyyrihanskoja, vaikka niiden nimi onkin vähän koominen. Toinen vaihtoehto olisi pitkään jo kaipailtukin Wartenbergin pyörä, jospa näistä edes toinen joskus löytäisi kotiin pervolaatikkoomme.

Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että rajani kulkee ihon pinnan oikeassa rikkomisessa. Muutaman lävistyksen hankkiminen oli minulle ihan tarpeeksi neulaleikkejä, eikä needle play siis ainakaan toistaiseksi erityisemmin kiinnosta. Menneestä viisastuneena en kuitenkaan mene tässä vannomaan, etten koskaan halua viedä raapimisjuttuja pidemmälle veitsi- tai neulaleikkien puolelle.

Muumioleikkien kautta vähän tutummaksi tullut silmien ja korvien sulkeminen yhdistettynä johonkin terävään sen sijaan ... huhhuh. Kohtaonperjantaikohtaonperjantaikohtaonperjantai.

Does not play well with others.

Olen viettänyt viime aikoina lähes nunnamaisen siveää elämää, ainoa kontaktini kinkyilyyn on ollut Pojan puheluiden lisäksi internetin ihmeellinen maailma. Sattuneesta syystä silloin tutustuu eritoten rapakontakaisiin BDSM-harrastajiin.

Normaalioloissa roikun harvoin pervochateissa, mutta viime aikoina se on ollut iltojeni ilo. Samalla olen huomannut, kuinka monet pariskunnat tuntuvat pitävän suhteensa avoimena mahdollisille lisäjäsenille. Ehkä olen huomannut nämä keskustelut jostain alitajuisesta syystä, tai sitten niitä todella on ollut harvinaisen paljon. Perinteisin kuvio mitä ilmeisimmin on lisätä ns. beta-sub sen ensisijaisen alistujan rinnalle.

Aikaisemmin asiaa ajatellessani ei useamman kumppanin kanssa leikkiminen tuntunut mahdottomalta idealta. Varsinaiseen monikkosuhteeseen tuskin kykenisin, mutta fyysinen kanssakäyminen on asia erikseen. Poika ei kuitenkaan jaa lelujaan, joten ajatus on unohtunut sittemmin lähes kokonaan.

Nyt aloin pohdiskelemaan muiden palvelemista, tai mahdollista "kakkossubia". Eikä ajatus tunnu enää yhtään niin helpolta kuin aikaisemmin. Ehkä yhdistän fyysisenkin puolen vahvemmin juuri meidän väliseemme suhteeseen, enkä siksi osaa suhtautua siihen yhtä ylimalkaisesti kuin aikaisemmin. Hassua kuinka "vaniljaiset" perussäännöt minun ja Pojan suhteessa loppujen lopuksi on - yksiavioisuus ei taida olla erityisen vallankumouksellinen tahi perverssi idea.

Kas näin käy, kun viettää liian siveää elämää, on aikaa pohdiskella äärimmäisen hypoteettisia tilanteita ja kuvioita. Toivottavasti asiantila korjaantuu viikonloppuna.

Queenitis SMASH

Toisinaan kohdalle osuu asioita, jotka saavat suunnattoman vihaiseksi. Jos tämä teksti vaikuttaa kovin tulikivenkatkuiselta, voitte kuvitella miltä se kuulosti ennen vuorokauden jäähyttelyä.

Ehkä kaamein stereotyyppi alistujasta on henkilö, joka kyselemättä luopuu kaikista omista oikeuksistaan ja mielipiteistään. Eräänlainen palvelurobotti, jolla ei saa olla lainkaan omia tarpeita vaan joka on olemassa vain isäntäänsä tai emäntäänsä palvellakseen.

Muistan jo aikaisemmin lukeneeni amerikkalaisesta naisesta, joka pelasti avioliittonsa alistumalla täysin ja kirjoitti siitä kirjan. Nyt törmäsin naiseen uudestaan ja niskakarvani ovat edelleen pystyssä. Laura Doylen kirja on nimeltään the Surrendered Wife ja se on poikinut kokonaisen kansanliikkeen, jossa vaimot pelastavat rakoilevan avioliittonsa alkamalla kynnysmatoiksi. Kirja on myös suomennettu, runollisella nimellä "Heikko vahva vaimo".

Time-lehden haastattelussa Doyle kertoo olleensa aiemmin melkoinen höyryjyrä kotioloissa. Ja osittain kirjassa vaikuttaa olevan ihan järkeviäkin neuvoja, mutta:

"If he asks for your opinion on which shirt to wear or how to deal with the boss, you should smile serenely and say, 'Whatever you think', because by 'telling him what you think you risk contradicting him...he wants to know you bless what he thinks more.'"

Jos kokeilisin tätä kotona, Poika heittäisi minut mitä luultavimmin ulos kunnes osaisin käyttäytyä.

Mietin hetken, miksi tämä kirja sai minut niin vihaiseksi, että tuskin saan sen puettua sanoiksi. Sitten tajusin, että eniten tässä häiritsee se, että vastuu on täysin vaimolla. Puhumattakaan asioiden järjettömästä kärjistämisestä. Eikö höyryjyrän ja kynnysmaton välillä tosiaankaan ole keskitietä?

Kaameaa ajatella, että kertoessani omasta suhteestani ihmiset voivat kuvitella asioiden meilläkin toimivan näin.

i <3 Barbara Nitke

Poika löysi eilen Barbara Nitken kotisivut. Sieltä ovat peräisin myös tekstin kuvitukseksi lainatut kuvat, jotka ovat mielestäni uskomattoman kauniita ja omalla tavallaan - voiko näin fetissikuvista nyt edes sanoa - herkkiä.

Sen lisäksi, että Nitke on taistellut työnsä kautta sananvapauden puolesta, täti ottaa aivan mielettömän hienoja kuvia. Kotisivuilta löytyy Portfolio-osuudesta kaikenlaista henkilökuvista muotikuviin, mutta minua kiinnosti erityisesti Fine Art -osasto.

Sieltä löytyi useampi sarja kuvia, joissa esiintyvät aikuisviihdealan ammattilaiset ja BDSM-harrastajat, viimeisimmän sarjan aihe olivat polyseksuaalit. Tärkeintä BDSM-aiheisissa sarjoissa oli ainakin minulle se, kuinka pelkän ruoskimisen ja sitomisen sijasta pääosassa oli henkilöiden välinen vahva suhde. Nitken kirja onkin nimeltään Kiss of Fire - A romantic view on sadomasochism. Aamen, sisko!

Toivon, että kirja vielä joskus päätyy meidänkin kirjahyllyymme, kerron siitä enemmän sitten. Nauttikaa sillä aikaa kauniista kuvista.

Saatat olla perverssi, jos ...

... nimi Rubbermaid roskakorin kyljessä aiheuttaa suurta hilpeyttä.

... kikattelet bambukukkakepin hintalapussa komeilevalle "kukkake"-nimitykselle. (Etkä luule bukkaken tarkoittavan japanilaista kukkien asettelua. Eikä ostamasi kukkakeppi tule koskaan näkemään ensimmäistäkään kasvia.)

... luet uutisen malesialaisnaisen kepiniskurangaistuksesta, ja närkästyttyäsi uutisesta yleensä ilahdut huomatessasi, että kepin materiaali on mainittu.

... kokomerkintä "S/M" naurattaa joka kerta.

... kuten myös lontoonkielisten keskustelupalstojen "submit"-nappi.

Niillä mennään mitä on saatu, minkä sitä ihminen likaiselle ja ylivilkkaalle mielikuvitukselleen voi.

ETA: Varma merkki poikkeavista taipumuksista on myös, jos tämän 4chanista löydetyn kuvan häiritsevin elementti on mielestäsi auringonkukka. (Huolestuttava merkki on jo se, että avaat linkkejä jotka johtavat 4chaniin ...)

Työmoraalinvartija

Näin harvinaisen laiskan blogin päivittämisen jälkeen on osuvaa puhua työmoraalista. Vietin viikonlopun liehuen huvipuistossa ja naapurikaupungin panimoravintolassa, joten paluu arkeen lie paikallaan.

Olen pitkin kesää ihmetellyt (myönnettäköön, aika suureenkin) ääneen Pojalle työtovereideni työmoraalia, tai sen puutetta. Olen saanut siinä määrin periluterilaisen kasvatuksen, että omaan maailmankuvaani kuuluu työn tekeminen silloinkin kuin se ei erityisemmin huvita. Muuten kun ei löydy leipää pöydästä, sitä vartenhan siellä töissä ollaan.

Työmoraalikäsitykset yhdistettyinä yleiseen kiltti tyttö -syndroomaan ovat varmasti vaikuttaneet myös alistujan uraani. Pyrin aina tekemään parhaani ja ruoskin itseäni säälimättä, kun en yrityksestä huolimatta jossain onnistu. Vaikka minun ja Pojan suhde on D/s:n osalta varsin epämuodollinen, koen alistumisen tietyllä tavalla työnä. Lähinnä siinä mielessä, että sitäkin pitää harrastaa silloinkin kun ei erityisemmin huvittaisi - ja vaikka pää kainalossa jos niikseen tulee.

Olisi varmaan osaltaan terveempää osata suhtautua työntekoon niin kodin ulkopuolella kuin sisälläkin hieman kevyemmin, mutten osaa asenteitani muuttaakaan. Suhtaudun työhöni ehkä liian tunteellisesti kuin armas työnarkomaani-isäni konsanaan, mutta toistaiseksi olen sentään osannut jättää sen tietyllä tavalla omaan arvoonsa.

Aivan toinen tarina sitten on, kuinka joskus hamassa tulevaisuudessa Pojan kanssa selviämme siitä, että olemme molemmat taipuvaisia työhön uppoutumiseen. Pitänee yrittää vain pitää mielessä, että töitä riittää kotonakin.