"Eihän me olla oikeita pervoja ollenkaan, kun Poikakin varmaan saisi nahkahousuista vain ihottumaa."
Tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen päätin että on korkea aika ottaa esille asia, joka on vaivannut siitä lähtien kun koko BDSM-maailman löysin. Ihmisten puheista saa helposti sellaisen kuvan, että jossain on pervojen kymmenen käskyä joissa kerrotaan Miten Tulee Pervoilla. Kieltämättä ensireaktio joihinkin asioihin on "no tuo nyt ei kyllä ole BDSM:ää nähnytkään", vaikka muutaman hetken pohdiskelun jälkeen osaa jo ajatella toisin. Joillekin ihmisille se on oikeaa vallanvaihtoa että toinen sidotaan kiinni sängynpäätyyn pörrökäsiraudoilla. Ja toisille ihmisille kipu riittää vasta kun lyödään nyrkillä. Kummallista kyllä ymmärrystä riittää yleensä vähemmän niille "miedomman" BDSM:n harjoittajille, ehkä tässä on nyt kyse siitä taipumuksestani Harrastamiseen.
Helpottaisi elämää kummasti, jos sääntötaulut todella olisi olemassa. Tai vaikka sääntökirja jos nyt ei aivan kymmeneen käskyyn saa tiivistettyä kaikkea tarpeellista, tarvitsihan se parrakas vanha herrakin kokonaisen Raamatun. En tiedä, miksi tuntuu siltä että BDSM jotenkin poikkeaisi normaalielämästä niin että sääntöjen laatiminen olisi edes mahdollista. Eihän vaniljaisiinkaan ihmissuhteisiin ole sääntöjä tai onnistumisen reseptejä, tai jos on niin ne ovat niin epämääräisiä ettei niiden noudattaminen auta juurikaan. Tai ole mahdollista. Jokainen ihmissuhde on kuitenkin sen ihmissuhteen osallistujien näköinen, hyvässä ja pahassa.
Huomaan usein miettiväni omaa suhdettani Pojan kanssa sen kautta, mitä muut siitä nyt sanoisivat. Että olenko jotenkin huono sub kun saatan Pojan mua sitoessa kikattaa tai ehdottaa asioita, enkä vaivu heti hiljaiseen alistuvuuteeni. Tai onko Poika jotenkin huono Master kun sillä on toisinaan huonoja päiviä, tai kun siitä lähtee se maailman paras sisäänhengitysääni kun sen hiuksia kiskoo ja kaulaa puree. Tai ollaanko me ylipäänsä huonoja kun me aina X ja harvemmin Y.
Tässä on kai kyse jokseenkin samasta asiasta kuin silloin, kun tunnen oloni huonoksi feministiksi koska nautin BDSM:stä. Aivan kuin ihmisille olisi varattu elämässä vain se yksi tarkasti määritelty lokero. Ajatuksen ja järjen tasolla pystyn hyväksymään, etteivät muut ihmiset mahdu niihin tiukkoihin lokeroihin. Jotenkin on kuitenkin hirveän hankalaa hyväksyä, ettei mahdu niihin itsekään. Vaikka sehän on aivan mahtavaa! (Miksi ensimmäinen mielikuvani lokeroon mahtumisesta on punkero täti, joka yrittää mahtua neliskulmaiseen pahvilaatikkoon? Lahjoitetaan alitajunta.)
Tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen päätin että on korkea aika ottaa esille asia, joka on vaivannut siitä lähtien kun koko BDSM-maailman löysin. Ihmisten puheista saa helposti sellaisen kuvan, että jossain on pervojen kymmenen käskyä joissa kerrotaan Miten Tulee Pervoilla. Kieltämättä ensireaktio joihinkin asioihin on "no tuo nyt ei kyllä ole BDSM:ää nähnytkään", vaikka muutaman hetken pohdiskelun jälkeen osaa jo ajatella toisin. Joillekin ihmisille se on oikeaa vallanvaihtoa että toinen sidotaan kiinni sängynpäätyyn pörrökäsiraudoilla. Ja toisille ihmisille kipu riittää vasta kun lyödään nyrkillä. Kummallista kyllä ymmärrystä riittää yleensä vähemmän niille "miedomman" BDSM:n harjoittajille, ehkä tässä on nyt kyse siitä taipumuksestani Harrastamiseen.
Helpottaisi elämää kummasti, jos sääntötaulut todella olisi olemassa. Tai vaikka sääntökirja jos nyt ei aivan kymmeneen käskyyn saa tiivistettyä kaikkea tarpeellista, tarvitsihan se parrakas vanha herrakin kokonaisen Raamatun. En tiedä, miksi tuntuu siltä että BDSM jotenkin poikkeaisi normaalielämästä niin että sääntöjen laatiminen olisi edes mahdollista. Eihän vaniljaisiinkaan ihmissuhteisiin ole sääntöjä tai onnistumisen reseptejä, tai jos on niin ne ovat niin epämääräisiä ettei niiden noudattaminen auta juurikaan. Tai ole mahdollista. Jokainen ihmissuhde on kuitenkin sen ihmissuhteen osallistujien näköinen, hyvässä ja pahassa.
Huomaan usein miettiväni omaa suhdettani Pojan kanssa sen kautta, mitä muut siitä nyt sanoisivat. Että olenko jotenkin huono sub kun saatan Pojan mua sitoessa kikattaa tai ehdottaa asioita, enkä vaivu heti hiljaiseen alistuvuuteeni. Tai onko Poika jotenkin huono Master kun sillä on toisinaan huonoja päiviä, tai kun siitä lähtee se maailman paras sisäänhengitysääni kun sen hiuksia kiskoo ja kaulaa puree. Tai ollaanko me ylipäänsä huonoja kun me aina X ja harvemmin Y.
Tässä on kai kyse jokseenkin samasta asiasta kuin silloin, kun tunnen oloni huonoksi feministiksi koska nautin BDSM:stä. Aivan kuin ihmisille olisi varattu elämässä vain se yksi tarkasti määritelty lokero. Ajatuksen ja järjen tasolla pystyn hyväksymään, etteivät muut ihmiset mahdu niihin tiukkoihin lokeroihin. Jotenkin on kuitenkin hirveän hankalaa hyväksyä, ettei mahdu niihin itsekään. Vaikka sehän on aivan mahtavaa! (Miksi ensimmäinen mielikuvani lokeroon mahtumisesta on punkero täti, joka yrittää mahtua neliskulmaiseen pahvilaatikkoon? Lahjoitetaan alitajunta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti