Olin joskus sitä mieltä, että mustasukkaisuus on mielen heikkoutta ja pidin siihen sortuvia ihmisiä parisuhteessaan ja itsessään epävarmoina. On ollut aika vaikeaa myöntää, että olen itse mustasukkainen. (Onko joku muuten pitänyt kirjaa siitä, montako blogitekstiä olen aloittanut sanoilla "Olin joskus sitä mieltä ..." tai muuta vastaavaa? Niitä mahtaa olla aika monta.)
Kaiken huippu on ollut taitoni olla mustasukkainen vanhoista tyttöystävistä. Siis niistä, jotka ovat syystä tai toisesta jo poistuneet Pojan elämästä ainakin siinä romanttisessa mielessä. Oi logiikka, kuinka sinua kaipaankaan.
Varsinkin viime aikoina, kun olemme pervoilun alkuhuuman sijasta viettäneet ihan tavallista pariskuntaelämää, tuntuu jotenkin siltä että olemme molemmat nähneet nämä samat kuviot aikaisemminkin. Siitä onkin sitten aika lyhyt askel mustien sukkien jalkaan kiskomiseen - tekiköhän ne tämän paremmin?
Kun huomaan tipahtaneeni näille ajatusurille, tunnen oloni harvinaisen typeräksi ja kärsimättömäksi. Ei voi omistaa erityisen jaloa luonnetta, jos heti korkeimpien adrenaliinihuippujen puuttuessa pohtii moisia. Lopputulos ei tietenkään ole se, että saisin mustat sukat riisuttua. Tunteissa on se ikävä puoli, ettei niiden kanssa järkeily auta juurikaan.
Aika hassua, että siihen vanhaan tuttuun introspektiiviseen hysteriaan päästiin vasta silloin, kun blogitekstin voisi oikeastaan aloittaa "pervorintamalta ei mitään uutta". Elättelen kuitenkin toivoa, että kun näitä pöljäilyjään joutuu pureskelemaan tekstimuodossa, se helpottaa vähän kuin blogin alkuaikojen alistumistuskailut. En ole pitkään aikaan edes harkinnut kirjoittavani blogiin näin henkilökohtaisia asioita, tuntui oikeastaan aika hyvältä.
Kaiken huippu on ollut taitoni olla mustasukkainen vanhoista tyttöystävistä. Siis niistä, jotka ovat syystä tai toisesta jo poistuneet Pojan elämästä ainakin siinä romanttisessa mielessä. Oi logiikka, kuinka sinua kaipaankaan.
Varsinkin viime aikoina, kun olemme pervoilun alkuhuuman sijasta viettäneet ihan tavallista pariskuntaelämää, tuntuu jotenkin siltä että olemme molemmat nähneet nämä samat kuviot aikaisemminkin. Siitä onkin sitten aika lyhyt askel mustien sukkien jalkaan kiskomiseen - tekiköhän ne tämän paremmin?
Kun huomaan tipahtaneeni näille ajatusurille, tunnen oloni harvinaisen typeräksi ja kärsimättömäksi. Ei voi omistaa erityisen jaloa luonnetta, jos heti korkeimpien adrenaliinihuippujen puuttuessa pohtii moisia. Lopputulos ei tietenkään ole se, että saisin mustat sukat riisuttua. Tunteissa on se ikävä puoli, ettei niiden kanssa järkeily auta juurikaan.
Aika hassua, että siihen vanhaan tuttuun introspektiiviseen hysteriaan päästiin vasta silloin, kun blogitekstin voisi oikeastaan aloittaa "pervorintamalta ei mitään uutta". Elättelen kuitenkin toivoa, että kun näitä pöljäilyjään joutuu pureskelemaan tekstimuodossa, se helpottaa vähän kuin blogin alkuaikojen alistumistuskailut. En ole pitkään aikaan edes harkinnut kirjoittavani blogiin näin henkilökohtaisia asioita, tuntui oikeastaan aika hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti