Nettitikulla silmään

Kuten jokainen runotyttö, minäkin kirjoitin pitkään päiväkirjaa paperimuodossa. Paperikirjojen etu on se, että kuten ääriliikkeet kaikkialla tietävät, kirjan saa aina poltettua. Kun käsissä on kyseisen teoksen ainoa maallinen painos, voi menneisyyttä retusoida yllättävänkin nopeasti. Humps vaan katoavat liekkeihin entiset ihastukset, ihmissuhdedraamat ja yleinen maailmantuska. Jäljelle jäävät vain hiiltyneet pahvikannet jos niitäkään.

Täällä ihmeellisessä interverkossa sen sijaan ei voi hölmöilyjensä jälkiä peittää yhtä helposti, sen tietävät ainakin Imagen toimittaja ja minä. Toimittajan tavoin minäkin olen sitä ikäluokkaa, joka vielä kokee yksityisasioiden netissä säilymisen vähän vaivaannuttavana eikä aikoinaan tajunnut, kuinka läpitunkeva osa jokaisen elämää netistä vielä tuleekaan.

Blogiin palattuani olen lueskellut vanhempia tekstejäni sieltä täältä, ja miettinyt miksi ihmeessä halusin takaisin. Tunnelma on vähän sama kuin lomalta kotiin palatessa, kotikaupungin talot näyttävät matalammilta, omat ympyrät tuntuvat ahtaammilta ja valomainokset himmeämmiltä. Menneisyyden queenitiksen suuret oivallukset ovat nyt ilmiselvästi ohimeneviä kotkotuksia, ja elämän käänteet tarpeettoman kömpelöllä melodraamalla kuorrutettuja.

Henkisen kasvun nimissä olen kuitenkin päättänyt katsoa mennyttä itseäni silmiin pitkään ja hartaasti, ja kertoa missä mennään nyt. Blogiarkistossa on reilut 200 tekstiä, eli tästä voisi varmaan polkaista kasaan noin 200-osaisen tekstisarjan, mutta lupaan armahtaa teidät ja itseni hiukan vähemmällä.

Aina saa kärsiä ja hävetä.

Aiemmassa elämässäni olen näemmä kirjoitellut häpeästä vähän kevyemmällä otteella. Näin jälkikäteen luokittelisin nuo "ihihi, pitääköhän se mua nyt ihan pervona" -fiilikset jonnekin nolostumisen ja yleispöljäilyn välimaastoon. Nyt luettuna itse teksti kyllä vähän hävettää, kuten suuri osa muutakin blogihistoriaani, mutta tähän aiheeseen palannen toiste.

Siellä aiemmin mainitsemassani valaistumistilaisuudessa puhuttiin nimittäin myös häpeästä, ja siitä kuinka häpeän tunteiden herättäminen ei onnistu samoilla keinoilla jokaisen kohdalla. Seuraavaksi sitten siirryttiinkin alueelle, joka on minulle aika takuuvarma nolotuksen aihe eli jalkoihin. Ja mikäs sen tehokkaampi keino osoittaa valtaa, kuin koskea vastapuolta tavalla tai paikkaan josta tämä ei pidä lainkaan.

Häpeällä ja nolostuksella leikkiminen yhteisymmärryksessä on yllättävän hauskaa. Aika monet opitut häpeän aiheet ovat luonteeltaan jotenkin seksuaalisia, joten soveliasta materiaalia riittää. Tällaisten vähän kevyempien häpeän aiheiden lisäksi on kuitenkin vielä se synkempi puoli, jonka kanssa saa olla varovainen ihan eri tavalla. Tärkeää on tietää paitsi se, millä voi häpeää aiheuttaa myös se, mihin kohtaan kannattaa lopettaa.

En varmaan ole ainoa suomalainen, joka on oppinut, että tärkeintä on olla samanlainen kuin naapurit. Enkä todistetusti ainoa alistuja, jonka päässä huutelee Reipas Tyttö vaatimuksineen. Reipas Tyttö on pohjimmiltaan sitä mieltä että minä kokonaisuutena olen laiska, tyhmä ja saamaton läski, jota saa ajettua eteenpäin vain syyllistämällä ja josta tuskin tulee koskaan mitään. Ja kasvatukseni ansiosta tärkeintä on luonnollisesti se, ettei tämä asiaintila koskaan selviä muille.

Näihin häpeän aiheisiin tölväiseminen tekee aivan toisenlaista jälkeä kuin varpaiden sitominen. Ne ovat juuri niitä asioita, joita oikein mojovan riidan aikana puolivahingossa huudetaan toiselle ja joita ei koskaan saa takaisin.

Aikaisemmin väitin, etten voisi nauttia nimittelystä ennen kuin luottaisin siihen, että yläpää ei oikeasti ole minusta sitä mieltä. Sanottakoon näin vuosia myöhemmin asia niin kuin se oikeasti on: en pidä nimittelystä, koska pelkään huomaavani että olen itse itsestäni sitä mieltä.

Reipas tyttö

Päässäni asuu rationaalisen puoleni ja luterilaisen kasvatukseni yhteenliittymä, sivupersoona jonka olen nimennyt Reippaaksi Tytöksi. Reipas Tyttö on aika ristiriitainen hahmo, yhtäältä en varmaan matalaenergianaisena ilman Reipasta Tyttöä saisi aikaan juuri mitään, mutta toisaalta kaikkinensa Reipas Tyttö on toisinaan aika sietämätön tyyppi.

Reipas Tyttö ei ujostele kun ujostuttaa. Reipas Tyttö katsoo silmiin, puhuu kuuluvalla äänellä ja kättelee napakasti.

Reipas tyttö avaa itse omat ovensa. Reipas Tyttö katsoo ongelmia arvioivasti ja toteaa sitten "mennäänpäs mokoman yli, että heilahtaa".

Reipas Tyttö ei tyydy keskinkertaiseen suoritukseen. Reipas Tyttö jaksaa, suorittaa ja junailee väsymättä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Reipas Tyttö ei lomaile, koska se on varma merkki hengen velttoudesta.

Reipas Tyttö ei ole tunteellinen, eikä varsinkaan sorru näyttämään tunteitaan vaivaannuttavasti muille. Reipas Tyttö itkee itkut nopeasti alta pois eikä haaskaa aikaa tyhjän nauramiseen.

Reipas Tyttö ei ole turhamainen eikä epäkäytännöllinen. Reippaalla Tytöllä on järkevät kengät ja ponteva askel. Reipas Tyttö kantaa itse omat laukkunsa ja muutkin taakkansa.

Ennen kaikkea, Reipas Tyttö ei koskaan tarvitse apua mihinkään keneltäkään. Reipas Tyttö pärjää silloinkin kun ei pärjää, ja varmaan uppoaisi jäihin mieluummin kuin huutaisi apua.

Yksi pervoilun parhaita puolia on se, että kinkytouhuista Reipas Tyttö yleensä hämmentyy siinä määrin, että on kerrankin hiljaa. Epäilen muuten, että se on juuri Reipas Tyttö joka korvaani kuiskuttelee kesken session että lyö nyt jumankauta takaisin. Ihme tyyppi.

Ihminen välissä

Kuulin joskus joogaohjaajan kuvailevan astangajoogaa insinöörijoogaksi, joka sopii erityisen hyvin suomalaiseen mielenlaatuun, koska harjoituksen aikana tehdään tietyt liikkeet tietyssä järjestyksessä joka kerta. Suomalaisten startupien ongelma on kuulemma usein se, että hommaan lähdetään teknologia edellä ja luotetaan siihen, että tekninen innovaatio myy itse itsensä ilman mitään ilmanaikuista viestintää. Tämän viikon tanssitunnilla yksi ryhmämme jäsenistä pyysi opettajaa tanssimaan harjoiteltavan koreografian malliksi, jotta tietäisi missä tunnetilassa missäkin kohtaa biisiä pitää olla.

Ei siis liene ihan perusteetonta väittää, että noin keskimäärin täällä Pohjolan perukoilla asuu kansa joka mittaa ja taulukoi mieluummin kuin fiilistelee. Ehkä tästä johtuen oma bullshit-mittarini alkaa piipittää välittömästi kuullessani lauseen "tämä on oikeastaan enemmän filosofia kuin tekniikka".

Ne, ketkä tässä vaiheessa yllättyvät siitä, että joudun kuten tavallista myöntämään olevani väärässä, käsi ylös.

Olipahan nimittäin melkoinen ahaa-elämys käydä Helsinki Shibari Festivalin workshopeissa oppimassa, että ei se solmu vaan se miten sen solmii. Oman elämänsä pervoinsinööri jää niin helposti jumiin siihen, että mitenkäs tämä nyt tehtiin oikein ja mihinkäs se köysi sitten seuraavaksi laitetaan.

Oma meditatiivinen ilonsa toki on siinä, että sidontaa hierotaan hartaasti ja huolellisesti tasan symmetriseksi ja turvallisen löysäksi. Mutta toisinaan se rauhallinen sitominen on opettajamme sanoja lainatakseni kuin tuolia sitoisi, ja vähemmän yllättäen minusta on mukavaa vähän nahistella. On ikään kuin vähän enemmän tekemisen meininki, kun puolin ja toisin muistaa että viestinnästähän tässä on kysymys eikä mistään makrameesta joka vaan sattuu olemaan ahterin ympärillä.

Tasapainon vuoksi myönnettäköön, että ihan vähän pelottaa se kipinä, joka Pojan silmään syttyi siinä vaiheessa kun selvisi, kuinka tiukalle köyden voi kiskoa tappamatta malliaan siihen paikkaan. Saattaa vielä tulla niitä kahta turvasormea ikävä.

Don't be evil. Or nekkid.

Pikkusisko ehtikin jo hikeentyä tästä samasta aiheesta. Blogger ilmoitti ystävällisesti tällä viikolla, että nakukuvia ei sitten muuten maaliskuun lopusta lähtien sovi tällä alustalla julkaista ellei blogi ole yksityinen eli salasanan takana. Eli vähän niin kuin ei blogi ollenkaan.

Nyttemmin kantaa on jo vähän höllennetty, mutta minua tämä Bloggerin "porn policy" kuten sitä tuolla virallisen tahon osalta nimitetään jäi silti hiertämään sen verran, että kerään mahdollisesti kuninkaalliset kiukkupyllyluuni ja poistun vihreämmille blogilaitumille.

Ois tässä nyt mukavampaakin asiaa ollut mielessä, niin kuin vaikka ensi viikonlopun Helsinki Shibari Festival. Jonka lipunmyynti oli hetken katkolla, koska palveluntarjoaja erehtyi luulemaan bilelippuja jonkinlaiseksi seksin myymiseksi. Mitä tämä on minä en edes.

Hot for teacher

Vaikka asun mielelläni kinkymaailman hattaraisemmalla laidalla, Daddy domit eivät oikein ole koskaan olleet minun juttuni. Mutta mentorit, opettajat ja muut lempeä-ääniset sekundagurut, voi pojat sentään.

Olen viime aikoina istunut useammassakin luentosalissa piirtelemässä arkaaisesti merkkejä peräkkäin ruutupaperille sillä aikaa kun vierustoverit selaavat Tinderiä ja Facebookia, ja muistanut taas kuinka mukavaa hyvää opettajaa on kuunnella. Alan asiantuntijalla on tietenkin paljon kiinnostavaa sanottavaa, mutta kun siihen asiantuntemukseen vielä lisätään sopiva määrä luontaista karismaa ja opetustaitoja, olen aivan myyty. Ihmisen viehättävyys nousee silmissäni välittömästi muutaman pykälän verran, jos saan häneltä opastusta jossain.

Lienee sanomattakin selvää, että varsinaisina kouluaikoinani olin se ärsyttävä hikipinko joka tykkäsi koulusta ja täytti tehtäväkirjan etukäteen. Ja viittasi tunnilla. Löysin jonkun muuton yhteydessä laatikosta jopa yläasteella palauttamiani ylimääräisiä äidinkielen aineita. Siis monikossa.

Saatan olla yksi niistä harvoista naisista maailmassa, joiden koulutyttöfantasiassa kirjoitetaan muistiinpanoja lyijykynä savuten ja tehdään sitten läksyt.

Keppiä ja pehmoporkkanaa

Nyt se sitten on elokuvateattereissa, se elokuva joka perustuu siihen kirjaan jota saa lukematta kritisoida. Siihen, jonka nimeä en halua tässä kohtaa mainita koska olen niihin kaikkiin sävyihin jo tasaisen kyllästynyt, varmasti olette tekin. Kirjasarjan ongelmalliset piirteetkin on jo moneen kertaan ruodittu, mutta vaikuttaa siltä että oikeasti kaikkia ärsyttää se, ettei kirjailija ole erityisen hyvä kirjoittamaan mutta kirja myy silti.

Nuoruutensa kirjaklassikoiden ohella Harlekiini-maailmassa viettäneelle ihmisten kummastelu siitä, kuinka joku voi pitää näin huonosta kirjasta näyttäytyy vähän huvittavana. Voin tässä ihan julkisesti (anonyymin nimimerkin takaa) tunnustaa, että joskus mieli tekee gourmet'n sijaan hampurilaisateriaa, myös kirjallisessa muodossa. Matkustaessaan vieraaseen kaupunkiin voi nauttia paikallisia erikoisuuksia ja kokea elämyksiä, mutta ihan yhtä hyvin voi löytää turvaa kaikkialle levittäytyneen hampurilaisketjun määrämuotoisista ja -makuisista annoksista. Kirjoja lukiessaan voi valita teoksen, jonka kieli on niin kaunista että itse uskaltaa hädin tuskin enää puhua toistaitoisuuttaan häpeillessään. Tai sitten voi valita kirjan, jonka juonikuviot, käytetyt adjektiivit ja loppuratkaisun arvaa jo kansikuvasta.

Kirjastoreissulla silmiini osui pikalainahyllystä Anne Ricen alunperin salanimellä kirjoittama Prinsessa Ruusunen -trilogia, johon on tulossa vielä neljäskin osa tämän vuoden keväällä, 30 vuotta ensimmäisten kolmen jälkeen. Nopea selailu nosti punan poskille ja sai nutturan väpättämään - tällaistako on minun verorahoillani ostettu ja ei silloin kun minä olin nuori. Myönnettäköön että vähän silti harmitti, ettei tarjolla ollut sitä ensimmäistä osaa. Että jos ihan taustatyön nimissä ja tieteen vuoksi olisin lukaissut käsi housuissa.