keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Ihminen välissä

Kuulin joskus joogaohjaajan kuvailevan astangajoogaa insinöörijoogaksi, joka sopii erityisen hyvin suomalaiseen mielenlaatuun, koska harjoituksen aikana tehdään tietyt liikkeet tietyssä järjestyksessä joka kerta. Suomalaisten startupien ongelma on kuulemma usein se, että hommaan lähdetään teknologia edellä ja luotetaan siihen, että tekninen innovaatio myy itse itsensä ilman mitään ilmanaikuista viestintää. Tämän viikon tanssitunnilla yksi ryhmämme jäsenistä pyysi opettajaa tanssimaan harjoiteltavan koreografian malliksi, jotta tietäisi missä tunnetilassa missäkin kohtaa biisiä pitää olla.

Ei siis liene ihan perusteetonta väittää, että noin keskimäärin täällä Pohjolan perukoilla asuu kansa joka mittaa ja taulukoi mieluummin kuin fiilistelee. Ehkä tästä johtuen oma bullshit-mittarini alkaa piipittää välittömästi kuullessani lauseen "tämä on oikeastaan enemmän filosofia kuin tekniikka".

Ne, ketkä tässä vaiheessa yllättyvät siitä, että joudun kuten tavallista myöntämään olevani väärässä, käsi ylös.

Olipahan nimittäin melkoinen ahaa-elämys käydä Helsinki Shibari Festivalin workshopeissa oppimassa, että ei se solmu vaan se miten sen solmii. Oman elämänsä pervoinsinööri jää niin helposti jumiin siihen, että mitenkäs tämä nyt tehtiin oikein ja mihinkäs se köysi sitten seuraavaksi laitetaan.

Oma meditatiivinen ilonsa toki on siinä, että sidontaa hierotaan hartaasti ja huolellisesti tasan symmetriseksi ja turvallisen löysäksi. Mutta toisinaan se rauhallinen sitominen on opettajamme sanoja lainatakseni kuin tuolia sitoisi, ja vähemmän yllättäen minusta on mukavaa vähän nahistella. On ikään kuin vähän enemmän tekemisen meininki, kun puolin ja toisin muistaa että viestinnästähän tässä on kysymys eikä mistään makrameesta joka vaan sattuu olemaan ahterin ympärillä.

Tasapainon vuoksi myönnettäköön, että ihan vähän pelottaa se kipinä, joka Pojan silmään syttyi siinä vaiheessa kun selvisi, kuinka tiukalle köyden voi kiskoa tappamatta malliaan siihen paikkaan. Saattaa vielä tulla niitä kahta turvasormea ikävä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vertaa vaikka japanilaiseen tee-kulttuuriin- täynnä rituaalin omaisia liikesarjoja...

Dramaqueenitis kirjoitti...

Rituaalinomaisuus ja meditaatiohenkisyys ovat sitten oma lukunsa, niin sidonnassa kuin teenjuonnissakin. Toisinaan se keskittymisen tuoma hiljentyminen on se juttu, mutta toisinaan on ihan paikallaan päästää myös räyhähenki irti. Tai no, ei ehkä siellä teehuoneessa niinkään, mutta näissä sidontahommissa. :)

Ja tottahan se on, että ensin täytyy opetella liike ja toistaa sitä tarpeeksi kauan jotta voi liikkuessaan keskittyä liikkeen tarkoitukseen. Ei ole varmaan suurikaan yllätys, että japanilaisessa kyudo-jousiammunnassa treenataan pitkiä aikoja ilman nuolta.

Pitäisi löytää se kultainen keskitie ja muistaa, että vaikka tekniikan hallitseminen on tärkeää ja ensimmäinen askel, sen jälkeen tulee niitä muitakin. Ja toisaalta että ihan ilman solmuja köydellä voi tehdä monenmoista.